1973 Mietelmiä musiikkipolitiikasta

Jazzliiton päivät Oulussa 28.10.73

> Mietelmiä musiikkipolitiikasta, Musiikin Suunta 3/90, ss. 27-31
>          29.10.73 Kaleva - SN: Jazzattiin valtakunnallisesti ja Paroni... yrjösi.

[Ks. myös Oulun kesäyliopiston pop/jazzseminaari 25.-27.6.1973 sekä muusikoille että yleisölle tai mahdollisesti puheenvuoro työväenmusiikkiseminaarissa Turussa syksyllä 1973
> Ks. "Kevyt musiikki" ja työväestö 1973]

Mietelmiä musiikkipolitiikasta

Valtion säveltaidetoimikunta on istunut kolmivuotiskautensa lähes loppuun. Tänä aikana on selvitetty taiteilijoiden eläketurvaa, alueorkesteriasiaa, musiikinopetuksen kehittämistä, apurahoja, palkintoja, eläkkeitä, pohjois-maista yhteistyötä, pop/jazzin opetusta sekä annettu kymmenittäin lausuntoja.

MAF (Musiikkialan Ammattiyhdistysten Federaatio) on toiminut yli kolme vuotta. Tänä aikana on selvitelty työehtosopimuksia, oikeusturvaa, koulutusta, musiikki-leiritoimintaa, työllisyyttä, ohjelmatoimistojen asemaa,
 muusikkojen sosiaaliturvaa sekä saatu aikaan merkittävää kehitystä omalla musiikinalallamme. Ammatti-järjestöllä on selvät päätavoitteet: työehtosopimuskäytäntö, muusikon sosiaali- ja oikeusturva, työllisyys ja koulutus.

Entä yhteiskunta? Yhteiskunnan suhde musiikkiimme näkyy mm. valtion ja kuntien taide-politiikassa. Siinä on monia kysymyksiä, joihin jokaisen tulisi ottaa kantaa. Taidepolitiikka ei muutu, elleivät ihmiset näe asioita laajasta näkökulmasta.

Seuraavassa olen pyrkinyt erittelemään niitä vaikeuksia, jotka ovat esteenä musiikkidemokratian toteutumiselle. Sen ohella olen pyrkinyt pohtimaan myös päämääriä, jotka maan kulttuuripolitiikassa tulisi yhteiskunnan ottaa huomioon. Näiden asioiden eteenpäin vieminen ei ole helppoa, koska päämäärät ovat eri ryhmittymissä erilaisia.

Jokaisen on ajattelemisen, keskustelemisen, kuuntelemisen ja lukemisen avulla tutkittava, ovatko musiikki ja maailma hänelle kaksi erillistä asiaa, olipa hän sitten sinfoniaorkesterin jäsen Leningradissa, kansanmusiikin soittaja Chilessä, keikka-soittaja Turussa tai ravintolamuusikko Jyväskylässä.

On myös muistettava, että joku käyttää vapaa-aikaansa pelkästään kirjallisuuteen, joku seurusteluun, urheiluun ja joku musiikkiin. Epätodennäköistä on, että he kaikki kuuntelisivat samaa musiikkia. Kaikille on luotava sosiaaliset edellytykset musiikin harrastamiseen, so. maailman rauha, kansainvälinen hyvinvointi, vapaa-aika, koulutus jne. ja sen ohella kehittää musiikintarjontaa yhtä hyvin metsätyömiehille, baariapulaisille,
kuvanveistäjille ja poliitikoille kuin musiikkikriitikoillekin. Samalla on autettava ihmisiä tiedostamaan musiikin ja todellisuuden väliset suhteet kritisoimalla taiteen maailmasta vieroittamisyrityksiä, analysoimalla laulutekstien ideologiaa sekä pyrkimyksiä säilyttää käsitys musiikin arvojärjestelmistä. Tämä merkitsee siirtymistä yksipuolisesta rajatusta taidepolitiikasta kulttuuripolitiikkaan, joka pyrkii kehittämään musiikkia totaalisesti
harrastajien vastaanottokyvystä käsin vastakohtana absoluuttisten arvojen hierarkialle, joka ottaa huomioon vain musiikin spesialistit ja yrittää unohtaa musiikin takapihaksi nimittämänsä alueen. Sieltä ehkä löytyvät
kokonaan toiset arvojärjestelmät - ehkä minun, ehkä muidenkin - elämän suurimmat ja syvimmät musiikilliset kokemukset, jotka meille ovat absoluuttisesti parasta musiikkia, kunnes löydämme vielä parempaa.

Minun musiikilliset kokemukseni voivat olla komplisoidummat kuin esim. jonkun sävelkorvattoman ihmisen, mutta en koskaan voi verrata sitä, onko kokemusteni merkitys minulle ollut ehdottomasti suurempi ja
räjäyttävämpi kuin sävel-korvattoman kokemusten merkitys hänen tajutessaan oppineensa elämänsä ensimmäisen melodian. Jos minä en hyväksy hänen musiikkiaan, ei häntä ehkä kiinnosta tuntea minunkaan musiikkiani, vaan hän luo oman alakulttuurinsa. Maassamme elää eritasoisten nuottikorvattomien, rytmitajuttomien, melodiasokeiden ja sointukuurojen järjestäytymätön yhteiskunta, joka maksaa vuosittain kymmeniä miljoonia markkoja tanssilipputuloja, josta valtio saa huviverona 13 miljoonaa markkaa.

On lähdettävä siitä tosiasiasta, että muiden musiikkikulttuurien vakiintuneet harrastajat eivät pysty uudistumaan eivätkä näin ollen "ymmärtämään" pop/jazz-musiikin välittämää informaatiota relevantilla tavalla. On lähdettävä siitä tosiseikasta, että pop/jazzin vakiintuneet harrastajat eivät enää pysty ymmärtämään iskelmä-, tanssi- ja viihdemusiikkia, koska he ovat vieraantuneet em. Musiikki-kulttuurin ilmaisutavoista. Tässä ei ole mitään hämmästyttävää, koska voimme omaksua täydellisesti vain yhden musiikkikulttuurin, henkilökohtaisen musiikki-kulttuurimme, joka sisältää syvällisiä suhtautumistapoja siellä ja pinnallisia täällä. Mikä valtava universumi sijoittuukaan jonkun Arto Noraksen vasemman käden vibraton ja oikean käden jousitekniikan välille. Yhtä suuret lienevät erot jonkin työväenlaulun kahden eri teksti- tai melodiaversion välillä.

Näitä eroja puolestaan vähättelee kanttori, jolle virret 102 ja 103 ovat kaksi eri maailmaa. Näiden asioiden spesialisti - täydellisin ymmärtäjä - on vain soittaja tai säveltäjä itse. Kaikkien muiden ihmisten suhtautuminen on vain suurempaa ja pienempää väärin-ymmärtämistä. Samoin lienee totuuden nimessä laita myös ns. huonojen soittajien ja säveltäjien kohdalla.

Vaikeus on siinä, että absoluuttisten arvojen maailmaan kaavoittuneiden ihmisten mielestä pitkällinen perehtyminen yhteen musiikkikulttuuriin, sen tiedonvälitys-normistoon, sääntöihin ja historiaan antaa harhakuvan tuntijalleen ehdottomasta pätevyydestä arvostella "oikein" perustein mitä tahansa ympäristöstään irrotettua musiikkia omin subjektiivisin termein, omasta subjektiivisesta musiikinhistoriasta käsin. Tämä on tyypillistä aritmeettiselle hierarkiselle maailmankuvalle, joka ei hyväksy sen logiikkaan soveltumatonta moniarvoista "hakuasia" -käsitettä, mutta joutuu tunnustamaan sen olemassaolon.

Kysymys kuuluu: Onko myös meidän maailmankuvamme sellainen?
Jos on, niin ymmärrämme miten loogista ja luonnollista taidepolitiikan piirissä on rajoittua huomioimaan vain ns. taiteellisia ilmiöitä tai niiden puuttumista so. keskimääräistä paremmin musiikkiin perehtyneitten ihmisten
ongelmia sen sijaan että huomioitaisiin myös musiikkiin "pinnallisesti" suhtautuvien kansalaisten musiikkikulttuurinälkä, jota nykyisin ei täytetä pelkällä "taiteella". Tämän hetken tilanne osoittaa, kuinka pinnalliset käsitykset kulttuurista monella päättävällä "syvällisen" kulttuurin harrastajalla kulttuurityöstä on.

Kulttuurityön tulee olla totaalista. Sen tulee tavoittaa jokainen yhdistyksiin kuulumatonkin kansalainen tavalla tai toisella. Tämä päämäärä saavutetaan tarkkailemalla myös sitä, mitä ihmiset todella vastaanottavat eikä pelkästään sitä, mitä heille tarjotaan.

Onko valtion musiikkipolitiikka ollut totaalista? Kevyt musiikki on saanut kaksi paikkaa yhdestätoista valtion säveltaidetoimikunnassa, Konsta Jylhän ja Olavi Virran taiteilijaeläkkeet ja rahaa tonnin sinne toisen tänne, muutamia valtion taiteilija-apurahoja lukuun ottamatta. Olemme saaneet kokea ravintolamuusikkojen työttömyyden, ohjelmatoimistojen ja musiikkiteollisuuden kaupallisen diktatuurin, pop-, jazz-, viihde- ja tanssimusiikkikoulutuksen sekä työehtosopimusten puutteen ja olemattoman sosiaali- ja oikeusturvan niille ihmisille, jotka viime kädessä tekevät tämän takapihan musiikin.

Vaikka parannuksia on tapahtunut valtion taidepolitiikassa, tarvittaisiin kuitenkin täydellistä uudelleen arviointia. Tässä tarvitaan sekä muusikkojen että kuluttajien ja harrastajien yhteistyötä.

Eri musiikkikulttuurien eri alueilla toimivien ihmisten tulee vaatia osallistumis-oikeutta yksityisten, kunnallisten, läänin ja valtion laitosten ja elinten musiikkia koskevaan päätöksentekoon niin kauan, kuin musiikkidemokratia-käsitys ja eri musiikkikulttuureiden samanarvoisuuden tunnustaminen ei vielä ole juurtunut ohjenuoraksi ihmismieleen.

Osuutta päätöksentekoon voidaan vaatia tehokkaasti ennen kaikkea järjestövoimalla - ainakin niin kauan kuin taidepoliittisissa ratkaisuissa vakiintuneilla järjestöillä on merkittävä osuus. Jos esim. läänin taidetoiminnassa haluttaisiin taidetukea laajennettavaksi koskemaan ei-järjestäytynyttä musiikkiyleisöä, olisi ensin järjestäydyttävä, koska läänien taidetoimikuntien jäseniä valittaessa ei kuunnella yksityisten vaan järjestöjen mielipidettä.

[Pop/jazz-alalla on vähän järjestöjä ja näin ollen vähän vaikutusvaltaa ja mahdollisuutta tulla huomatuksi. Muusikkojen tulee jatkaa järjestäytymistään ammatillisella tasolla sekä laajentaa tietoisuuttaan työntekijän roolista. Harrastajien tulee liittyä tukijärjestöiksi ja vaikuttaa yhteiskuntaan yhdessä tiedotusvälineiden kanssa ja niiden avulla. Kouluttajien tulee olla ajan hermolla yhteistyössä muiden järjestöjen kanssa.]

Niin kauan kuin pop/jazz- yms. musiikkia tuetaan vain demokratian vaatimuksesta, tulee meidän valvoa, että demokratiaa toteutetaan myös päättävien elinten kokoon-panoissa, jolloin eri musiikinalueet tulevat tasapuolisesti edustetuiksi. Samalla meidän on kuitenkin työskenneltävä ideologisella tasolla opettaaksemme kanssa-ihmisemme ja itsemme näkemään myös musiikilliset syyt - erilaisten vastaanottaja-ryhmien ja erilaisten, toisistaan jopa erillään olevien musiikkikulttuurien olemassa-olo, jolloin musiikkidemokratian toteuttaminen on myös musiikillisin perustein loogista.

Olemme lähteneet vaatimaan olemassaolon oikeutta ja huomiota yhteiskunnalta "kevyelle musiikille" musiikkidemokratian nimissä. Olennaista on, ettei muusikkojen tule hävetä harrastamiensa musiikinlajien
tasoa ja arvoa, vaikka tätä alemmuus-kompleksia onkin heihin yritetty istuttaa mm. kouluopetuksessa. Kun olemme tehneet itsellemme selväksi sen, ettei toisen musiikkikulttuurin edustaja pysty olemaan spesialisti
meidän harrastamallamme musiikin sektorilla, olemme oikeutettuja vaatimaan osallistumista päätöksentekoon, jotta kaikki musiikin muodot ja tasot tulisivat kehitetyiksi. Sinfoniaorkesterinsa, oopperansa ja kuorolaulunsa yhteiskunta on jo huomioinut. Nyt on aika ottaa huomioon myös tanssiyleisö ja tanssimuusikot, niin iskelmien kuin kantaaottavien laulujen laulajat, kansan-pelimannit sekä popin ja jazzin renkuttajat, sekä pohtia
sitä, miten näitä musiikin takapihoja kehitetään. Näillä alueilla mitataan kansan todellinen musiikkikulttuuri esteettisesti, eettisesti ja ideologisesti.

Ilpo Saastamoinen