1979-85 Minun Kalevalani

Tämä teksti liittyy 1979-80 tekemääni Kalevala I-II sävellykseen Kajaani Big Bandille. Sen teksti käsittelee Kalevalan kahta ensimmäistä runoa alkaen Maailman synnystä ja päätyen tammen kaatoon ("Yksin meillä yöt tulevat... > ...Siit alkoi salot silota...").
Tähän liittyy myös kotisivullani pikkukuvina oleva pastellikuvasarja, jonka tein noina vuosina sävellystyön lomassa ja osin sen jälkeen. 

 

MINUN KALEVALANI

(Kajaani 1979-80 & Keitele 1980-15.01.85)
5.7.1979 Kajaani "Minun Kalevalani" -artikkeli (+ jatko 29.10.79)
(Originaaliversio julkaistu Pelimanni-lehdissä N:o 2 & 3 1985)

Miten kaunis onkaan laulu, kun se soi hämärästi

hakeutuen itseään kohti -

kuin jokin asia ja sen varjo keskipäivän hetkellä.

Ja kun oikea hetki lyö, niin se parkaisee.

 

Miten kaunis onkaan hetki,

kun laulu hakeutuu sanojensa suojaan,

eikä väsy toistamasta itseään.

 

Miten kaunis onkaan sana,

kun sävel keinuttaa sitä aamusta iltaan

tai illasta aamuun.

 

Kuinka kaunis onkaan laulun hetki,

kun sana hetkellisesti unohtuu äänen siivelle,

kun ikisuhina hetkeksi paljastaa itsensä,

kääriytyy sitten taas itsensä ympäri moninkertaisesti

ja on jälleen hiljaa.

 

Kuinka kaunis onkaan hiljaisuus

pisaroivien sävelten harvassa sateessa,

joka suhisee kuin koskaan päättymätön,

loppumaton siivenisku

- aivan alussa ollessaan - silloin

kun kukaan ei vielä sitä kuule,

kun kukaan ei sitä näe,

kun sen nimi vielä syntyessäänkin on

Syntymätön.

 

Kuinka kaunista onkaan

- näkymättömän kuuluessa -

kun se jokin sulautuu virtaan.

 

Maailman synty.

Minun Kalevalani on näkyjen näkymistä,

kuulumattoman kuulemista

ja alkuhiljaisuuden loppumatonta tarinaa joka kerta,

kun unohdan tämän päivän näennäistodellisuuden -

kun unohdan sen, mikä hyppii silmille ja tukkii korvat -

- tuon härkätaistelijan vaatteen,

joka peittää (oman) varjonsa,

sen mitä takana on.

 

Ja toisaalta:

Näkymätön kuultaa läpi kaikesta ympärilläni olevasta,

samalla kun näkymättömässä ei ole mitään,

millä ei olisi omaa vastinettaan

meidän ymmärtämässämme reaalitodellisuudessa,

siinä, mitä luulemme reaalitodellisuudeksi.

 

Kalevalaisten näkyjen maailmoihin - menneisiin ja tuleviin -

oli pakko sukeltaa niihin aikoihin,

jolloin olin saanut piirrettäväkseni

ensimmäiset Maailman Syntyä kuvaavat sävelet.

...

 

(5.7.79:)

Aamun selkä kaartuu varhain aamulla.

Olen elänyt tämän päivän loppuun ja sammunut.

Kesäyön himmeät parkkivalot -

kuin auringonlasku läpinäkyvän talon ikkunoista.

Synkät ajat odottavat talveaan...

 

Runoilija halkoo hiuksiaan

viiltävällä tarkkuudella.

Eikä mikään muutu.

On.

Jokin on muuttunut...

 

Jokin on lähtenyt sille tielle,

alkanut tarpoa vastavirtaan

enteillen kirkkaina kuplivia alkulähteitä

maan suonessa,

korven saniaisten mykän viittomakielen katveessa,

paljon puhumatta - vaiti.

 

Selkeä ajatus kuin valoilmiö

Kainuun kesäöisten, sumusta kohoavien vaarojen yllä.

Tienviitta, joka näyttää kaikkialle,

joka paikkaan samalla kertaa.

Toistaa sen, mitä tietä joku on tullut - tai joskus menee.

 

Viitta, joka ei kerro,

monettako kertaa tämä kaikki tapahtuu,

monettako kertaa sumu nousee vaarojen lomasta ylle,

monettako kertaa tuo sykähdyttävä hetki toistaa itseään

ja monettako kertaa vielä toistuu.

 

Loputon jatkuva alkaminen,

jota rytmittävät lukemattomat alkuun pysähtymiset

- ikään kuin päämäärä olisi jo saavutettu.

 

Korven sammaloituva sammal,

jonka keskeltä elämä lähtee itämään

kohti auringonnousua

joka aamu.

 

Joka aamu,

kun vesilinnun pää nytkähtää lämpimän siiven suojassa,

herää ajatus alkaa luoda maailmaa,

erottaa maat ja vedet sumusta,

herää ajatus erottaa niemet ja rannat,

erottaa maat ja meret,

halkaista ilma,

avata ovi tuulen tupaan.

 

Maailma syntyy joka hetki,

kun ajatus kiertää kulkuaan näkymättömillä maillaan

temmaten silloin tällöin tuulesta kiinni

ilmojen pitkillä pihoilla, suonten sokkeloissa

huhun lailla kaikuna kiirien

kohisevasta galaksista toiseen.

...

 

Kaikki se mikä on mennyttä, pysyy.

Kaikki palautumattomat asiat ovat kuin kasvi,

joka siementää erehtymättömällä veitsenkirkkaalla varmuudella

‑ tietoisena sukukypsyydestään,

hajoten ja monistuen

tuhansiksi syntymisiksi ja jälleensyntymiksi

tehden tilaa tulevaisuudelle,

antaen mahdollisuuden mahdolliselle

kantaa kortensa kekoon.

...

 

Mitä eroja meissä on?

Mitä eroa on siinä

kun toinen tulee ja toinen menee,

kun jo pelkkä sanakin voi yhdistää ne eroamattomaksi liitoksi.

Mitä eroa on siinä,

että toinen menee toisen tullessa,

kun pelkkä aikakin voi liittää ne yhteen ‑ samaistumalla.

 

Mitä eroa on yöllä ja päivällä -

menivätpä tai tulivatpa ne minne suuntaan tahansa ‑ vaikka mistä,

kun jo pelkkä paikkakin

voi kohdata ne samassa paikassa

ja kytkeä yhteen kuin meden ja marjan.

 

Mitä eroa on illassa ja aamussa,

jos aamu kääntyy iltaa kohti

ja ilta puolestaan kumartuu aamun puoleen

ajan ja paikan ykseyden hellässä hoivassa,

kun hämärän hengille aamu on yön ilta?

 

Maailman Synty

on ei-maailman vaipumista vanhuuden lepoon,

yhtä tyynesti ja rauhallisesti

kuin uuden elämän kirkkaana tuulta viiltävä ensiparkaisu.

 

Joka ilta syntyy maailma,

kun tammukan tuikki ensi kerran

kohtaa suvannon peilikalvon.

Syntyy uusi käänteiskuva, uusi negatiivi,

joka on olemassa ja tuntuu.

 

Jotenkin kummallisesti jotkin kaksi asiaa

kohtaavat silloin toisensa, tervehtivät

- rupatellen hetken joutavia -

ja jatkavat kulkuaan eri suuntiin

selkeän kirkkaina peilikuvina

- kuin muikku ja mansikka -

leikillisesti lörpötellen korvat höröllä

kuin uutiset... hiilivalkealla.

 

...

 

Millaisia näkyjä näkivät ne, joille

"vilu virkkoi virttä, puien latvat lausehia"?

Tällaisista näyistä ovat muotoutuneet Kalevala, Raamattu,

eri kansojen tarustot ja kansalliseepokset.

On samantekevää, mikä niissä on totta ja mikä tarua,

koska ne joka tapauksessa ovat jo vuosituhansia olleet

ihmiskunnassa vaikuttavia ja (sille) suuntaa antavia voimia.

...

 

Vanhan maailman loppu tekee tuloaan.

Sen synnytystuskien huohotus joen kuohitulla rannalla,

sen syntymättömän lapsen äänetön kirkuna

kuin television uutiset.

Eikä mikään vielä ole palannut ennalleen.

Vain ihmiskunta itsepäisesti etsimässä osaratkaisua, päästöä

läpi historian vatsassaan kantamiinsa kysymyksiin.

Mutta synnyttämisen aika ei ole vielä tullut.

...

Kuinka vanhoja ovatkaan ne näyt, jotka järkähtämättömällä samankaltaisuudella ovat levittäytyneet ympäri maapalloa kertoen maailman muna-synnystä, maailmanpuusta, matkoista Tuonelanjoen tuonpuoleiselle rannalle (ja sieltä palaamisista), musiikin loitsuvoimasta kasveihin, eläimiin, rautaan ja ihmiseen nähden sekä sanan, laulun ja synty-tiedon mahdista jopa yli sen todellisuuden, jota nykyisin nimitämme tieteelliseksi todellisuudeksi?

Mikä osuus uskolle jää päivänä, jolloin huomaamme lopullisesti, että absoluuttisella tiedolla ei enää ole sijaa edes materialistisen länsimaisen ihmisen maailmankuvassa? Länsimaiset ihmiset hallitsevat tätä planeettaa näkyvästi, sillä tieteemme perustuu näkyvän maailman hallitsemiseen. Miten on näkymättömän laita?
(Olemme tutkineet ulkoavaruutta, mutta ihmisen sisäiseen avaruuteen eivät länsimaat uskalla kajota.)
Ehkä vain luulemme, uskomme hallitsevamme. Mittaamme ulkoavaruutta samalla kun sisäinen avaruutemme on tabu. Koska se ei ole näkyvä.

Tragiikkamme ilmenee tarussa pohjoisesta Inarinjärvestä:
"...köys katkes, laulu kuultihin: niin syvä on kuin pitkäkin..."

Kuitenkin kalevalaiset esi-isämme olivat enemmän tekemisissä näkymättömien päällekkäismaailmojen kanssa kuin meidän uskovaisista uskovaisimmatkaan. Meidät on opetettu olemaan uskomatta Kalevalaan, koska kulttuurimme ei ole enää aikoihin uskaltanut nähdä noiden runojen näennäiskuvakielen taakse. Takana on aina varjo, ja kuitenkin me pelkäämme pimeyttä - niin paljon ettemme edes uskalla valaista sitä ja samalla valaistua itse.

Jopa uskovaisen on vaikea uskoa, kuinka paljon kalevalaiset esi-isämme olivatkaan tekemisissä näkymättömien rinnakkais- tai päällekkäismaailmojen kanssa. Meidät on opetettu olemaan uskomatta Kalevalan maailmaan, koska kulttuurimme ei ole julkisesti uskaltanut katsoa noiden runojen näennäiskuvakielen taakse. Takana on aina varjo, jota pelkäämme niin paljon, ettemme edes uskalla valaista sitä. Sillä se varjo olemme me itse... ja siellä takana on varjo. Ja se varjo ulottuu kauas eikä sano mitään. Sen pituinen se on. (> Karhunpeijaiset)

____

Kun mittaamme pintaa, jää syvyys salaisuudeksi. Kun mittaamme syvyyttä, jää sieltä kuuluva laulu salaisuudeksi. Kun mittaamme laulua, jää laulaja salaisuudeksi. Ja laulajasta ovat jäljellä vain luut, jotka eivät kerro enää yhtään mitään. Sen verran mekin jo tajuamme. Sisäinen maailmamme on kuin Nordkapin jyrkänteen reuna: mitä lähemmäksi pääsemme, sen hitaammaksi muuttuu eteneminen, koska pelkäämme yhä enemmän ja enemmän. Pelkäämme niin paljon, että pelkäämme jopa niitä ihmisiä, jotka eivät pelänneet astua rajan yli: tietäjiä, shamaaneja, vapahtajia, marttyyreita ja jumalia. Siksi, että ne jäivät elämään kuolemansa jälkeenkin. Me pelkäämme omaa menneisyyttämme niin paljon, ettemme uskalla mainita sitä sen oikealla nimellä. Sen sijaan opetamme sen satuna omille lapsillemme väittäen, ettei sen takana ole mitään (...muuta kuin tyhjää). Mutta ajatus syntyy juuri ei-mistään. Se syntyy juuri tuosta pimeydestä, jonka yritämme latistaa sadun muotoon. Salaa ohjaamme itsemme juuri sinne, mitä eniten pelkäämme. Pelko sitoo meidät siihen. Ja näin säilyttää satu itsensä niin kauan, kunnes taas tulee joku, jota muut pelkäävät siksi, että hän uskaltaa astua tuon sadun syvyyteen. Satu muuttuu lauluksi, musiikiksi. Ja tuon sanamykän naamion takaa me kuulemme, mistä on todella kysymys.

Musiikki on turvallinen tapa saada muut uskomaan,

että tietää jotakin - Totuudesta -

vaikka valehtelisi täyttä päätä.

Mitä eroa on musiikilla ja sanoilla,

silloin kun molemmat haluavat olla moniselitteisiä?

 

Jään äänetön särkyminen

loputtoman sinen aukeilla mailla,

missä koskaan loppumaton syleily

jatkaa pisaranmuotoista matkaansa

- näkymättömänä silloin

kun kukaan ei sitä näe

ja näkyvänä silloin

kun joku näkee sen.

Ja kun se siirtyy pois,

näkee joku taas sen,

mitä sen takana on.

 

Ja aina on takana jotain,

jonka takana on vielä jotain muuta.

Ja sen takana on vielä jotain,

jonka takana on taas se,

mikä on siinä.

(> Karhunpeijaiset: Karhutaivas)

 

On senkin takana vielä jokin

sinne unohtunut seikka,

joka heittää varjonsa

jäänsinisten tarujen unenomaisille pihoille,

missä varjoillakin on omat varjonsa

ja niillä taas omansa;

yhä ohuempi kerta kerralta.

Lopuksi niin ohut,

että jokin huomaamaton seikka

uusien päivien loppumattomassa ketjussa

paistaa viimein läpi.

 

Ja varjo on muuttunut valoksi.

Kun valo sitten lopulta muuttuu siniseksi autereeksi,

jonka keskellä yksinäinen jääpala kilahtaa särkyessään,

on sormus taottu umpeen.

Vain jokin hohtaa liiton merkkinä.

Se on kiertynyt siihen.

Takaisin.

...

 

Mikä on tämä maa?

Mitä sanottavaa on tällä ajalla,

joka nostaa vettä mitääntekemättömyyden avannosta

kantaakseen sen unohduksen jäiseen sulaan

vapautettujen toiveiden selkävesillä  -

jäätyneen reenjalaksen jäljen hiihtäessä ohi - jonnekin.

 

Mitä sanottavaa tällä maalla olisi

jotain tulevaa odottavalle

työkyvyttömälle ukolle ja akalle,

isälle ja äidille, miehelle ja vaimolle,

tytölle ja pojalle, veljelle ja siskolle,

            joiden jäiset pihamaat risteilevät päämäärättömiä latuja,

            joiden kohmettuneet kädet kaatavat vettä saavista toiseen

matkaradion tai kellokortin konemaisella,

ajatuksettomalla täsmällisyydellä

kumoon kellahtaneen kuun kalpeassa hämärässä,

            joiden jäätyneet, luetut sanomalehdet

pyöriskelevät mitäänsanomattomasti talvitietä pitkin

yli, ohi sanattomien lumipälvisten lantakasojen;

            joiden mykät hakkuuaukeat soluvat hiljalleen

rahaksi muuttuneina kantabaarin levyautomaattiin

herättäen kahlehdittuja muistoja työstä,

vapautetuista, ylösnousseista eläkkeistä,

maksamattomista osamaksuista,

lyhentämättömistä lainoista,

lumihiutaleen lailla

leijuen nousevista ja laskevista koroista,

kuluneista kengänpohjista

latvattomien kyykorpien

pohjattomilla peltokynnöksillä.

 

Iso Tammi

Jo Delfoin oraakkelit tiesivät jokaisella totuudella olevan kaksi tulkintaa. Monet lienevätkin sitä mieltä, että tämä on universaali totuus, että tieteiden ensimmäiset perusväittämät ovat juuri tällaisia - uskon asioita, joiden seuraukset ovat pelkkää tautologiaa, matemaattista logiikkaa. Tästäkö syystä Ison Tammen kaato muuttui mielessäni surumarssiksi? Oliko kysymyksessä Aasian kansojen tuntema maailmanpuu, jonka varassa kaikkeus oli, jonka lehvillä olemassaolon pilvet lepäsivät?

Onko oireellista, että Suomesta itään päin - Taka-Intiaan saakka - en muista kerrotun tarua puun kaatamisesta? Oliko kysymyksessä länsimainen - Kauko-idässä buddhalainen - versio 'pimeyden' poistumisesta? Mitä sai palkakseen se runolaulaja, jonka huulilta juuri tämä versio ensi kerran lipsahti?

Ei minun tarvitse tehdä muuta kuin repiä verho - itse tammeksi muuttuneena avata silmäni näkemään tämän päivän maailma, niin alan ymmärtää kertomuksen kaksiselitteisyyden...

Kaatuvan puun kuolinkorina

sekoittuu tahdistettujen, turboahdettujen suihkumoottorien

virtuaalista vapautta viiltävään ujellukseen.

Kirskuvat ydinkuidut parahtavat murtuessaan.

Maa narskuu

putoavien juurien hieraistessa

mukulakivien niljakasta hiekkamultapintaa.

Tanner jymähtää

taivaan jaellessa summittaisia kirveeniskujaan,

pallosalamoiden maannuoliaisia, ukon mittavia vaajoja

rikinkatkuisten aarnivalkeiden sekaan. (25.4.80)

 

(29.10.79:)

Ja katso: Valkeus tuli:

Ihminen niisti korvelta nenän, tukki koskien korvat,

laastaroi verkkonsa salmien suihin,

järvien selkiin, karikkojen kupeisiin,

sokaisi virtsallaan saivojen silmät,

puuteroi ruskamyrkyillään teiden pajukkoposket,

leikkasi napaseudun naavaiset nuorat,

tallasi rikki kissankäpälät,

kurjenpolvet ja kuolleenkourat,

katkoi kaarlenvaltikat ja sananjalat,

ahmi ketunleivät ja linnunmarjat,

makasi karhunsammalen, sammutti sudentähden tuikkeen,

äänieristi honkien huminan, juoksutti purot uuvuksiin,

repi hallasoiden yökönlehdet, kaatoi kontiot ja kasket,

hiihti hirvet, loukutti hiirenvirnat, halkaisi kissankellot,

murjoi saappaissaan variksenvarpaat,

keritsi tupasvillan luhtaniittyjen arasta selästä,

ahdisti ahmat koloihinsa,

tappoi aamun koiperhoset, parturoi vaarojen varjoisat ohimot,

imi koivuista mahlan, petäjistä tervan, kuusista kyyneleet...

pois pois...

 

Enkä ollut ainoa. Toiset vain näkivät toisella tavalla. Näkyjäkö vai harhanäkyjä?

"... niin astui uuden uskon edustaja heidän pyhän tammensa ja pihlajansa juurellekirves kädessä, iski sen runkoon säikähtäneen suomalaisjoukon silmien edessä ja kaatoi sen maahan - herjaten Ukko-Ylijumalaa, joka ei tullut puolustamaan pyhää puutaan, vaikka sen juurella suomalaiset sukupolvesta sukupolveen olivat palvoneet ja mietiskelleet korkealle tähtääviä jumalallisia mielikuviaan. 
Tämäkö esi-isiemme uskonnon valo lienee välkähdellyt J. V. Snellmanin tajunnalle, kun hän puolusti Suomen kansan ainoan uskontaistelun oikeutusta kristinuskoisen kirkon hyökkäystä vastaan? Ja mitä ja kuinka paljon hän tiesi suomalaisten muinais-uskonnosta, koska hän asettui sitä niin pontevasti puolustamaan?..."
(W. Angervo: Kalevalaisten esi-isiemme usko s.8-9)

 

(27.3.80)

Yksinäisenä nousee elonkorjuukoneen kurkikaula

hangen peittämällä pakettipellolla

kurjettoman suon laidassa.

Syrjäkylän erakoitunut kyläyhteisö nyhjöttää

pakkastalvista TV-illallista natustaen

separaattorin, elevaattorin

ja agregaattori-generaattorin keskellä.

 

Pakastimen muovipesässä itää puolikypsä keinojää

auton akkumulaattorin muhiessa

lämpöpatterin termostaattorin vieressä.

Vauva leikkii kaksintaistelua

- harjoittelee survival-surffausta -

styrox-alligaattorilla ja tekokuituisella gladiaattorilla.

Inhalaattoria nuuhkiva tyttö

laskee koulutehtäviään taskukokoisella kalkulaattorilla

homepölyisessä lastulevysängyssä

pojan uneksiessa navigaattorinurasta tai digitaali-ekvalisaattorista.

 

Ukko tuijottaa lasittunein katsein

- Buddhan satorihymy huulillaan -

kuvaruudusta totalisaattoriravia

kommentaattorin selostaessa kiihtyneenä,

sekundaattori kädessään,

kiihtyvää lopun alkua.

Emännän kuraattorikatse

leijumassa frustraattorina

tämän päivän Väinämöisen puoliksi tyhjennetyn

taskulämpimän kierrätysolutpullon yllä

miettien kertakäyttötavaroiden ensiökuorten

uusiokäyttömahdollisuuksia.

 

Suuri Terminaattori ei ole vielä tullut.

Mutta tilaus sille on olemassa.

 

Jossain muualla - rinnakkaistodellisuudessa -

ylipaikalliset Lemminkäiset

kaitsemassa maapallon kehitysaluepolitiikkaa:

Alasammuttu pommikone

syöksyy yksinäisenä kelluvaan jäävuoreen.

Tulisienet kasvavat taivaisiin

synteettisten meteoriittien poraamista kraatereista

kuun katsoessa kivettyneenä kauhusta

tulisen antitammen levitellessä raukeana lehviään

pimentyvään maailmaan.

 

Eron hetki on lyönyt...

Ydinräjähdysten jälkeiset, 

entisten ihmisolentojen kivettyneet varjot

talottomien kaupunkien varjottomilla esplanadeilla

seinämuurien lasittuneissa katseissa,

tyhjiksi kiehuneiden kylpyammeiden ruostuneissa kyljissä.

 

Yksinäinen russakka miettimässä maailman menoa

ja uuden maailman tuloa.

Saunasirkkojen enkelikuoro

sirittää olemattoman laulunsa

uudelleen tulemattomaan aamuun.

Sarvijaakko ei herää.

Ruusuprinsessa nukkuu ikiuntaan

nuput kuihtuneina kuolleesta rakkaudesta.

 

Suuri Liikkumaton peittää maan ja kaatuneen tammen.

Vain tieteiden eksakti teema vaeltaa elliptistä keinorataansa

korkeuksissa ujeltaen, lähettäjäänsä etsien

etsien paikkaa, mihin rakentaa pesänsä,

pesäpaikkaa jota ei näy,

sillä rauhankyy on syönyt kaikki kymmenen munaa

ja oksentaa verta sapelit silmissä.

Ylikansallinen TV-näytelmä päättyy kuvahäiriöön.

Alkaa sataa.

 

Pitäisikö alkaa tulla tietoiseksi tästä pimeydestä,

avata silmät näkemään sokeus?

On niin vaikea löytää metsuria,

joka kaataisi tuon kaikkialla olevan näkymättömän puun,

globaalisen Autiomaan viimeisen suuren petäjän,

joka vääristää ajatusmaailman

ja muuttaa selvyyttä helisevän kaikkeuden

sysimetsän siimekseksi.

...

 

Muuttuuko varjo vielä valoksi?

Muuttuuko valo lopulta siniseksi autereeksi,

jonka keskellä yksinäinen jääpuikko kilahtaa särkyessään?

Onko ajan sormus taottu umpeen?

Hohtaako sittenkin jokin uuden liiton merkkinä?

Onko Se kiertynyt sittenkin Siihen - takaisin?

Niin kuin elämän ansapolku

kodin etu- ja takaoven välillä.

***

Mikä onkaan se Ilmestyskirja, jonka lapset perivät meiltä Raamattunaan?
Millaisia ovatkaan ne päämiehet, joiden väitetään uskovan Ilmestyskirjan siihen tulkintaan, jossa tiedetään kolmannen maailmansodan voittaja? Mitä näkyjä he tarvitsevat rohjetakseen painaa nappia? Olisiko päällikköjen kaksintaistelu inhimillisempi keino selvittää kansainväliset kriisit? Riittäisikö silloin rohkeus?

Moniselitteisessä maailmassa tammi voi olla (sekä hyvän että pahan symboli,) puu, sieni, pilvi mikä tahansa. Se voi padota ajatusvirtamme kaksihaaraisen kulun rajoittamalla itsensä joko hyvän tai pahan symboliksi. Joskus se on antanut kuvauttaa itsensä näinkin: "...löyvettih hyö lemmen lehti, lemmen lehti tammen lastu, Pantih mualla kasvajalla... Sieltä kasvo kaunis tammi... lehvät ilmoilla levisi. Piätti pilvet juoksemasta...

Piäsi yksi pitkä pilvi, pilves oli pisarat suuret, pisärissa loajat lammit, lammissa on veno punaset. Venosiss on nuoret miehet, miehet on nuoret naimattomat. vielä viinan juomattomat...".
(T.Perttunen, Uhtua 1949)

Siinä versio, joka puolestaan sivuutti koko ison tammen ongelman - kuinka yksinkertaisen nerokkaasti! Jospa todellisuuskin - rakenteensa uudenlaisen tajuamisen avulla - muuttuu yhtä helposti mieleiseksemme, mikäli itse pystymme muuttamaan suhtautumistapamme siihen! Onnistummeko kasvattamaan lastunmuruista uuden tammen? Mahdollisesti onnistumme puikahtamaan pilven lailla sienitammen oksiston läpi rakentamaan ihmiskunnan tarukertomusta (räjähdyksestä selvinneille jälkipolville) myönteisempään suuntaan kuin miltä se nyt näyttää. Mutta tie on kapea: "...miesten miekkojen teriä, naisten neulojen neniä..." Tämän matkan kulki Väinämöinen etsiessään tietä Antero Vipusen (henkimaailmaan,) Kolmen Sanan luo.

 

Kaiken pitäisi alkaa pimeydestä.

Pitäisi alkaa tulla tietoiseksi pimeydestä,

avata silmät näkemään sokeus,

suunnistaa erehtymättömät askeleensa

hämärän härmäisille sivuraiteille,

luoda pimeyttä luotaava katseensa

lukemattomien sivupolkujen hämärään,

unohtaa säännöt

ja aloittaa säännöistä poikkeamisien

poikkeuksellisten polkujen tutkaileminen,

laatia uudet säännöt -

keksiä peli, jossa ei ole poikkeuksia,

jossa poikkeus on sääntö,

jossa sääntönä ovat poikkeavuudet

edellisten pelien säännöistä.

 

On niin vaikea löytää metsuria,

joka kaataisi tuon kaikkialla olevan,

ja juuri siksi näkymättömän puun,

joka vääristää ajatusmaailman

ja muuttaa selvyyttä helisevän kaikkeuden

sysimetsän siimekseksi,

kunnes se kaadetaan pois

kolmella sivalluksella, parittomalla lukusarjalla,

joka joka toisella kertaa alkaa ikään kuin nurinpäin.

 

Olisiko se kuin  kalevalainen laulu,

joka tekee tyhjästä totta

ja sitten taas todesta tyhjää

oikein nurinkurisesti

nurin ja oikein.

 

Sellainen on minun Kalevalani.

 

Minua väsyttää ja nukuttaa,

sillä luomaton odottaa väsyneen unisena luomistani.

Sen jälkeen:

On suuri sun rantas autius...

Koti » Jutut 73- » 70-luku - 1973-79 » 1979-85 Minun Kalevalani