1990 Sain (K)Ho
ETNISTEN MUSIIKKIKULTTUUREIDEN ÄÄNENKÄYTTÖMALLEISTA
Nykyisen Euroopan yhdentymisinnon keskellä monet ovat kantaneet huolta kansallisten kulttuureiden säilymisestä ja elinvoimasta. Kansainvälistyminen koettiin vaarana jo 70‑luvulla, jolloin alettiin puhua ylikansallisen massaviihteen vaaroista. Tähän päivään mennessä ei kukaan kuitenkaan ole ollut huolissaan toisen ylikansallisen ilmiön, länsimaisen taidemusiikin vastaavasta monopoliasemasta yli koko maapallon. Vain harvat kansalliset kulttuurit ovat kyenneet säilyttämään oman valta‑asemansa ja käyttäneet eurooppalaista musiikkikulttuuria vain oman peruskulttuurinsa värittämiseen.
Länsimaisen taidemusiikin ylivertaisuutta etnisiin kulttuureihin nähden pidetään niin selviönä, ettei usein edes vaivauduta ottamaan selvää, millaista ilmiöitä länsimainen kulttuuri on jo pitkään ollut tukahduttamassa. Tämän sokeuden syynä on suurelta osin edelleen vanhakantainen usko jonkin kulttuurin objektiiviseen paremmuuteen. Tällöin unohdetaan, että musiikki on aina olemassa vain suhteessa vastaanottajaan, jonka henkilökohtainen todellisuudenkuva ja näkemys em. musiikista on täsmälleen yhtä oikea ja oikeutettu kuin viestin lähettäjän, so. säveltäjän ja esittäjän näkemys kyseisestä musiikista. Maailman parhaimmat ohjusaseetkaan eivät ole parhaita joka paikassa. Niillä ei ole mitään käyttöä esim. taistelussa terrorismia vastaan. Vastaavasti ei kaikki musiikkikaan sovellu joka paikassa, kaikissa tilanteissa kenelle tahansa esitettäväksi. Tämän ovat tajunneet selvästi muutamat etniset ryhmät, jotka eivät edes suostu esittämään musiikkiaan kenelle tahansa länsimaiselle Uuno Uteliaalle. Sen verran tervettä itserakkautta omaa musiikkiaan kohtaan heillä vielä saattaa olla jäljellä.
Kun on puhe erityisesti eri kulttuurien äänenkäyttötekniikasta, haluaisin aivan aluksi siteerata Sainj Ho (= Kho) Namchylak ‑nimistä tuvalaista laulutaiteilijaa, jonka tapasin Abakanissa Hakassiassa syksyllä ‑89 kansainvälisillä etnojazzfestivaaleilla. Hän on erikoistunut Siperian kansojen äänenkäyttötapoihin, mutta laulaa sen lisäksi eräänä harvoista tuvalaisnaisista ns. kurkkulaulua, jossa tuotetaan samanaikaisesti kaksi eri ääntä. Haastattelussa toimi tulkkina Tallinnan radion jazztoimittaja Mati Brauer.
‑ Kurkkulaulu on miesten hommia, naiset eivät ole oikeastaan koskaan sitä käyttäneet, sillä se on epäesteettistä. Kun miehet laulavat sitä, he tulevat punaisiksi naamaltaan. Veri nousee päähän ja se on aika rankkaa hommaa. Naiset eivät siis ole sitä harrastaneet ‑ paitsi yhtä tyyliä. Sain Ho tuntee Tuvassa kolme nuorta tyttöä, jotka ovat oppineet sen yhden tyylin ja käyttävät nyt sitä. Perinteisesti se on kuitenkin ollut vain miesten puuhaa.
Ne miehet, jotka ovat oppineet ehkä jopa kaikki nuo viisi kurkkulaulutyyliä, eivät enää kykene laulamaan tavallisella äänenkäyttötavalla. Äänielimissä on nimittäin tapahtunut hirveä perestroikka, on mahdotonta enää laulaa normaaliäänellä. Tästä syystä Sain Ho itse ei ole erityisemmin treenannut kyseistä laulutyyliä, koska hän yrittää ensi sijassa kuitenkin säilyttää normaaliäänen äänenkäyttönsä perustana. Hän on kyllä treenannut joitakin asioita, mutta pitää kuitenkin mielessään sen, ettei laulajana voi pilata perustekniikkaansa.
(Tämän jälkeen Sain Ho antoi näytteen kaksiäänisestä kurkkulaulutekniikasta, jossa urkupisteenä toimiva perusääni ei ole niin hämmästyttävän matalalla kuin kokeneimmilla miesäänillä (Bb). Perusäänen yläpuolelle tuotetaan yläsävelsarjoilla vihellystä muistuttava melodiaääni, jonka sävelkorkeus tietyissä tapauksissa tuotetaan käyttämällä eri vokaaleja. Antaessaan demonstraatiota, Sain Ho'ta alkoi yskittää. ‑Hän päätti olla jatkamatta, koska konsertti oli alkamassa puolen tunnin kuluttua. Konsertin jälkeen 1 illalla hän voisi antaa paremman näytteen nauhalle ko. tekniikasta,)
Mitkä ovat lähisukuisia ilmiöitä tuvalaiselle musiikille? ‑Tuvan kieli kuuluu turkkilaiseen kielikuntaan. Pukeutumis‑ ja elämäntavoissa on enemmän sukulaisuutta mongolien ja burjaattien kanssa. On kuitenkin syytä pitää mielessä, että jotkut niistä kansoista, joista tuvalaiset nyt muodostuvat, ovat alunperin Tiibetistä ja Bhutanista. Tästä syystä tuvalainen kansanmusiikki on sekoitus mongolilaista ja turkkilaista. Mongolit ja tuvalaiset eivät ymmärrä toisiaan kielellisesti. (Tämän jälkeen Sain Ho antoi näytteen leikkilaulusta, jolla on yhteyksiä kirgiisien 'kuy' —lauluihin, joissa on laaja muoto.)
Toinen laji ovat pöytälaulut, joissa on pitkä melodia ja jotka ovat hitaita sekä filosofisia, koskettelevat elämäntapoja. Tyyli on mongolilainen ‑ kimeät ylä‑äänet, tiheä vibraatto sekä voimakkaat glissandot ovat tyypillisiä tälle pöytälaulutyylille. Sana musiikki mongolilaisittain esitettynä on ihmeteltävän lähellä bluestyyppistä laulantaa.
Sain Hon mielestä folkloristit erehtyvät sanoessaan kaikkea tuvalaista laulua kurkkulauluksi. On tehtävä selvä eri kurkkulaulun ja muiden siperialaisten tai arktisten laulutyylien välillä. Kurkkulaulu on tyyli, ei niksi tai väline. Siinä on aina kaksi samanaikaista melodiaa ~ alhaalla oleva bourdon sekä ylhäällä kulkeva melodia. Tiheät trillit, vibraatot tai "koriseva" laulutapa, sisäänhengityslaulu yms. eivät ole kurkkulaulua, vaikka monet niin sanovat.
Ei ole ihmeellistä, että tuvalaisessa laulutyylissä on viisi erilaista tekniikkaa. Kysytäänhän usein länsimaisen laulutekniikankin puitteissa sitä, käytetäänkö rinta‑ vai pääresonointia. Tuvalaiset tekniikatkin eroavat toisistaan resonointilähteiden mukaan; rinta, kurkku, pää, nenä jne. Sekoittamalla eri resonointipisteitä voidaan aikaansaada teoreettisesti KAHDEKSANKYMMENTÄ ERI LAULUTYYLIÄ! Jokainen laulaja etsiikin näistä tavoista oman persoonallisen sekoituksensa. Sain Ilon oma päämäärä ei kuitenkaan ole näissä viidessä tekniikassa. Hän pyrkii luomaan synteesin tuvalaisen ja muiden musiikkikulttuureiden tekniikkojen välille.
Jazzissa sekoittuvat jo paikallinen folklore yleismaailmallisen musiikin kanssa. Tässä yhteydessä on todettava, että Sain Ho esiintyi festivaaleilla moskovalaisen Tri‑O:n kanssa, joka oli erittäin lähellä modernia nykymusiikkia ~ Jopa lähempänä sitä kuin free jazzia. Novosibirskissa on kokeileva musiikkilaboratorio, jossa voidaan kokeilla erilaisia asioita yhtyeiden kanssa, nauhamusiikkia jne.
Tämä haastattelu antoi ylimalkaisen kuvan vain yhdestä laulukulttuurista. Mitä jäi mainitsematta? Mikä on saamelaisjoiun estetiikka sudenulvonta‑imitaatioineen? Mitä on turkkilainen miesten falsettilaulu, Bahrainin helmenkalastajien matalat örinät. Mitä ovat ainujen ja inuiittien sisäänhengitys‑röhistyslaulut? Entä niiden rinnakkaisilmiöt lamuuttien, jukagiirien ja korjakkien tai itelmenien parissa? Entä niiden paralleelit Etiopiassa, jonka ei luulisi ainakaan olleen kulttuurikosketuksissa em. Kauko-Idän ja pohjolan kansoihin. Miten on pygmien hoketus‑jodlaustekniikan laita? Entä Burundin kuiskauslaulut inangan säestyksellä. Huippumoderni länsimainen nykymusiikki voi kuulostaa tavanomaiselta barokilta, jos vertailukohtana on Kim So Hen korealainen talonpoikaisooppera P'ansori, joka sisältää yhtä hyvin scat‑laulun aineksia kuin mielettömiä hevosvibraattoja. Unohtaa ei myöskään pidä shamanistista musiikkia, jakuuttien "Pyhää nousua", jossa laulaja on eläin‑ ja lintuhenkien vallassa ja äänet sen mukaiset.
Mitä enemmän kuuntelee noita inhimillisen luovuuden uskomattomia ilmentymismuotoja, sitä selkeämmin alkaa kadota usko yhteen ainoaan oikeaan laulutekniikkaan. On eri asia laulaa yhdelle tai tuhannelle On eri. asia laulaa ulkona luonnossa ja sisällä studiossa. Miksi ei ole yhtä ainoaa oikeaa tekniikkaa? Koska tekniikka väistämättä assosioituu kulttuuriin ‑täsmälleen samalla tavoin kuin nimi liimautuu ihmiseen. Kuullessasi tietyn laulutekniikan samaistat sen tiettyyn kulttuuripiiriin ja sillä siisti. Jos vaadimme yhtä ainoaa oikeaa tekniikkaa, olemme samalla vaatimassa yhtä ainoaa oikeaa länsimaista kulttuuria.
Ilpo Saastamoinen.
02.11.84 Päiväkirja: Olen juuri oppinut laulamaan mongolialaisittain (tuvalaisittain?) - (kurkkulaulua) kaksiäänisesti. Mahtava tunne.
Muusikko 3/91 s.10-11
Sainkho in Abakan 27-29.9.1989 - Haastattelu: Mati Brauer + IS