1986-2008 Koltat ja Kuola II

20.6.96 Tromsøflaket Nr. 11 - Av Aase Wynn:
Joik fra Kola kaster lys over samiske røtter

Kuvateksti I: Opptak fra Lovozero. (Foto: Ola Graff)
Kuvateksti II: Gruppa på innsamlingstur på Kola.
Fra venstre: Prosjektmedarbeider Ene Viidang, Estland, musiker Ilpo Saastamoinen, Finland, prosjektmedarbeider Marju Sarv, Estland, Katrin Korkina fra Lovozero som er kjentkvinne på turen, professor Nils Jernsletten, UiTø og feltmedarbeider Jaakko Gaurilof, som er finsk skoltesame. (Foto: Ola Graff)
Kuvateksti III: Katrin Korkina (t.v.) sammen med to sangere fra Øvre Tuloma. (Foto: Ola Graff)

På Kola har joiken episk form - tekster som foreteller en historie. Dette er en tradisjon som er utdødd lenger vest i nordsamisk område. For tredje sommer på rad gjør prosjektgruppa fra Norge, Finland, Russland og Estland opptak blant eldre sangere på Kola. De har allerede samlet en mengde materiale som skal munne ut i  vitenskapelige publikasjoner, CD og sangbok.

Episk joik fra Kola kaster lys over samiske røtter

For tredje sommer på rad kjører en gruppe forskere fra Norge, Finland, Russland og Estland rundt på Kola
med opptaksutstyr i bussen. Omkring i bygd og by setter eldre kvinner seg foran mikrofonen og joiker - slik at musikken kan bli bevart for ettertida. Kolajoiken er forskjellig fra joiken i nordsamisk område. På
Kola har tekstene episk form - de forteller en historie. Dette er en tradisjon som er utdødd i samiske områder lenger vest.

Rundt ti personer er engasjert i det treårige prosjektet "Kolasamisk musikalsk tradisjon" som er finansiert
av Nordisk Ministerråd under programmet "Arktisk humanistisk forskning". Initiativtaker og leder er konservator Ola Graff ved Tromsø Museum. Han har søkt Norges Forskningsråd om å få forlenget prosjektet,
som i utgangspunktet skulle avsluttes ved utgangen av dette året.

Tre faggrupper
Tre faggrupper deltar i prosjektet. Professor Nils Jernsletten har arbeidd med joikepoesi som kommunikasjonsmiddel og er prosjektets språkekspert. Den finske musikeren Ilpo Saastamoinen som bl.a. har spilt sammen med Nils Aslak Valkeapää, er prosjektets musikkekspert, mens Ola Graff studerer joiken som kulturuttrykk, en oppgave han har vært beskjeftiget med i mange år.

Gruppa har allerede samlet inn en mengde materiale, mye mer enn de hadde forventa. Hele Kola er opphavlig et samisk område, med tre-fire ulike samiske dialekter: Nær finskegrensa er skoltesamenes område, mens kildinsamisk snakkes sentralt på Kola, tersamisk i øst og akkalasamisk i sør ved indre del av Kvitsjøen. Bare på vestre halvdel av Kola fins det veier. Her skal gruppa reise rundt i sommer, og i løpet av 14 dager vil bussen deres ha vært innom de fleste språkområdene.

Godt mottatt
Det finnes ca 2000 mennesker av samisk herkomst på Kola, og kanskje har halvparten av dem språket i behold. Av disse er det relativt få som behersker den gamle sangtradisjonen, for det meste kvinner over 60 år.

Hittil er rundt 20 personer intervjuet, og Ola Graff har timevis med joik på bånd. Noen av de ivrigste joikerne
har et enormt repertoar og synger gjerne hele dagen.

- Det er vanlig at folk som bor i marginale områder har behov for å meddele seg og fortelle om sin kultur, og vi blir godt mottatt over alt, sier Nils Jernsletten.

- Det er få eldre menn blant sangerne. Mennene i en minoritetsbefolkning synes generelt å være mest utsatt og får ofte et kortere livenn kvinnene. De fleste samene på Kola er i dag samlet i byen Lovozero, dit de ble tvangsflyttet.

- Blant den samiske befolkningen på Kola skjer det nå et generasjonsskifte. Mange har giftet seg med russisktalende, og generelt sett synes ikke ungdommen at samenes tradisjoner er deres kultur. Det samme fenomenet finner vi også ved kysten i Nord-Norge, der ungdommen ofte er fremmed for foreldrenes kystsamiske kultur, sier Jernsletten.

Tre slags joik
Vi står tydeligvis overfor en tradisjon som er ulik nordsamisk joik slik man kjenner den i dag. Det gjelder flere elementer. Melodibildet i nordsamisk joik er strukturert i klare formdeler som settes sammen. På Kola har joiken lange melodilinjer med variasjon over enkelte grunntema, forteller Ola Graff.

På nordsamisk område har tre joiketradisjoner levd ved siden av hverandre: den episke tradisjonen, med
allmen poesi, som nå er utdødd, den spontane joikepoesien, en poesi for venner, som er bevart, og en sjamanistisk poesi, som også er borte. Den episke sjangeren er bl. a. kjent gjennom noen joiketekster som ble nedtegnet i Utsjok i 1820 -åra av Jacob Fellman.

Nordsamisk joik preges av antydningens kunst. Tekstene er korte, nesten stikkords-messige og gjerne
improviserte. På Kola er den episke joiketradisjonen fullt bevart. Her forteller de fikserte tekstene om dramatiske hendelser, ikke bare som beretninger fra gamle dager og som eventyr, men også om opplevelser i vår tid, for eksempel fra krigens dager.

- Ved å utforske joik på Kola håper vi å kunne lære om joik i Norge for flere hundre år siden, sier Jernsletten
og Graff. Joiken formidler kulturhistorie både gjennom innhold og form, i toner og ord. Gruppa har vært så heldig å komme i kontakt med noen av de få personene som har god kunnskap om det samiske språket på Kola. De fleste samisktalende har bare lært å skrive russisk.

Det er ingen left oppgave å oversette tekstene til et annet språk, også fordi det er vanskelig å høre ordene på
bånd.

Publikasjoner
Når det store prosjektet er avsluttet, skal arbeidet munne ut i flere vitenskapelige publikasjoner som analyserer musikk og tekster i denne tradisjonen. Det er heller ikke utenkelig at en CD med noe av det innsamlede materiale blir utgitt. Tekstene vil komme i oversettelse, i første omgang til engelsk. Det vil også bli utgitt ei samisk sangbok, først og fremst beregnet på samiske skolebarn fra Kola.

Nesten utdødd
Russland i Sovjetunionens tid hadde behov for kulturell markering. Det skjedde ved at den lokale kulturen ble brakt til Moskva og frisert, slik at den kunne brukes som grunnlag for finkulturen. Samene fikk liten støtte til å bevare sin kultur, og den samiske joiken har vært i ferd med å dø ut. Men nå ser det ut som om interessen øker, også i det russiske samfunnet. I den senere tid er det laget sanggrupper med folklore i Lovozero, som fremfører samisk melodistoff i en russisk sangtradisjon.

- Denne tradisjonen kjenner jeg igjen som russisk, mens den samiske joiken på Kola er en fremmed verden for meg musikalsk, sier Nils Jernsletten.

18.10.96 Laulasmaa,Viro FU-kongressi (17-20.10.96) (Rüütel)
"Rahvalaul ja -muusika kui identiteedi kandja ja kultuurivahetuse objekt"  
        - IS: Kolasaamide muusika transkriptioonist (esim. Travina).

On October 17-20, 1996 an international conference "Folk Song and Music as the Carrier of Identity and the Object of Cultural Exchange" will be arranged in Estonia. Researchers studying
Baltic, Scandinavian or Finno-Ugric folk music are welcome to participate. The working languages
of the conference will be Estonian, English and Russian. Presentations are limited to 20 minutes. The
abstracts (1-2 pp, preferably in English) are expected by August 1, 1996 the latest.

The conference includes a workshop, titled "Folk Music Today", where Finno-Ugric folk music groups participate. The conference guests can also see the groups performing at concerts, arranged during the coinciding Kindred Days Festival in Estonia.

Folklore Department
Institute of Estonian Language

28.10.96 ma Sibelius-Akatemia Kutomotie klo 14; IS: Luvvt ja leudd
(vain Etnosoi -tiedote ja Nissilän Muusikko-artikkeli 12/96)

K: 6.-10.11.96         EtnoSoi H:gissä. Kuolan/kolttasaamelaisia esiintyjiä
(M. Zahharova, K. Korkina, H. Semenoff, T. Fofanoff).
         7.11. to TV-uutiset, Kanneltalon konsertti klo 19,
         8.11. pe Kansallismuseo klo 13,
         9.11. la Kansallismuseo klo 13 + Pääkonsertti (Vanhalla?)
       10.11. su Savoy-teatteri

 10.11.96          Helsingin Sanomat s.B3 - Pirkko Kotirinta:
Musiikin kuolinkellot soivat, kun yksilöllinen ilmaisu katoaa

(Kuvateksti: Ilpo Saastamoinen ja Maria Zahharova Lovozerosta. Etno-soissa vieraileva Zahharova taitaa vielä ikivanhan kildinin-saamelaisen luvvt-laulun.)

"Olen kokenut elämäni suurimmat musiikkielämykset saamelaisten yksinlauluja kuuntelemalla", sanoo Ilpo Saastamoinen (s. 1942) painokkaasti.
"Kuolan saamelaisten laulut ovat uskomattoman rikkaita: rakenteiden moni-mutkaisuus ylittää sinfonian, rytmiikka svengaa kuin paraskin rock tai jazz, ja laulajat eläytyvät musiikkiinsa mustalaisten intensiteetillä!"

Ja hän on tosissaan, tämä musiikkia laajasti tunteva säveltäjä ja tutkija - sama Ilja, joka 1960- ja 1970-luvulla puuhasi suomalaisen popjazzin ja etnofuusion pioneerina; Soulset, Karelia, Piirpauke, Pohjantahti...

Miksi hän on nyt langennut pohjoisen musiikin loveen? Ja miksei se, mikä saa Saastamoisen ekstaasiin, automaattisesti väräytä meitä muita?
"Ellei kuulija yhtään itse näe vaivaa, on turha odottaa elämyksiä", Saastamoinen sanoo.

Halu ymmärtää
Häntä itseään ei ainakaan voi syyttää vaivannäön puutteesta. Niinpä "primitiiviseksi" väitetyn musiikin "ennalta-arvaamaton informaatio" kerta kaikkiaan vaikuttaa Saastamoiseen syvästi. Tylsää taas on ennalta-arvattavuus, musiikillinen nolla-informaatio. Ja keskeistä [on] musiikin ja identiteetin suhde, se, ilmaiseeko musiikki yksilöidentiteettiä vai ryhmäidentiteettiä.

"Kun improvisaatio katoaa, inhimillisyys kuolee", kärjistää Saastamoinen. Juuri improvisaatio on hänestä yksilöllisyyden ilmentymä korkeimmassa muodossaan. Klassisessa musiikissa puhutaan tällä kohdin tulkinnasta, koska "mitä ahtaammat (musiikki)maailman säännöt ovat, sitä pienemmät erot saavat merkityksen".

Saastamoinen on toistakymmentä vuotta miettinyt, miten improvisointia voitaisiin opettaa kouluissa. Häntä harmittaa, ettei sen merkitystä oivalleta.

Improvisointi on todellista luovuutta - elämän ja kuoleman kysymys siinäkin itäsaamelaisten musiikissa, jota Saastamoinen ylistää. Leudd- ja luvvt-lauluja osaavien iäkkäiden naisten joukko harvenee vuosi vuodelta.

"Ellei opetukseen keksitä menetelmiä, Kuolan saamelaistenkin musiikki tulee väistämättä tiensä päähän. Kun kansanmusiikki nuotinnetaan ja yksilöllinen laulu muuttuu joukkolauluksi, kulttuurin kuolinkellot alkavat soida. Niin kävi kalevalaiselle laululle Suomessa. Nythän sitä tosin improvisoiden yritetään elvyttää, sinänsä ansiokkaasti."

Saastamoinen on ollut kolme vuotta mukana norjalaisten vetämässä Kuolan saamelaisten musiikin tutkimusprojektissa. Ryhmä on nauhoittanut 600 laulua, mikä on suurin musiikkitallennus koskaan alueen historiassa.

Itäsaamelaisten laulut eli kolttien leudd ja kildininsaamelaisten luvvt ovat eri asia kuin meille tutumpi pohjoissaamelainen joiku eli luohti:
"Kyseessä on aivan eri kulttuuri. Kolttien leudd ei esimerkiksi koskaan toistu samanlaisena. Se on improvisoitua, yksin esitettyä, henkilökohtaista. Rytmiä 'pumpataan' joustavasti. Olen vakuuttunut siitä, että samanlaista rytminkäsittelyä on ollut myös meidän runonlaulussamme."

Yksinkulkijoiden tie
600 laulun kokoelma kerättiin pariltakymmeneltä naislaulajalta:
"Miesten on Kuolassa ollut pakko omaksua venäläinen kulttuuri hengissä-pysymiseksi, eivätkä he halua kestää pilkkaa, jota esimerkiksi oman musiikin esittäminen aiheuttaa. Naiset ovat tässä vahvempia."

Tilanne on Saastamoisen mukaan kaikkineen masentava: poronhoito on riistetty, eikä saamelaisilla ole varaa kalastuslupiin perinteisille kalavesilleen.

Vanhat metsästys- ja kalastuskulttuurit ovat olleet yksinkulkijoiden kulttuureja. Kun niiden perusteet murtuvat, murtuu yksinkulkijoiden yksilöllinen musiikkikin, identiteetin mukana.


Päiväämätön 11/96: Helsingin Sanomat/Viikkoliite, Mitä Nyt s.7 - Pirkko Kotirinta:
Siperian shamaaniserkut kyläilevät Etnosoissa
... Meneillään on yhdeksäs Etnosoi! -festivaali, joka on tällä kertaa siperialaisen, keski-aasialaisen ja suomalais-ugrilaisen musiikin juhla.

Suomalais-ugrilaista musiikkia edustavat nyt mm. saamelaiset, ja erityisesti itäsaamelaiset. Suurin osa heistä asuu Kuolan niemimaalla, jonka katoavaa lauluperinnettä on rajojen avauduttua päästy tutkimaan. Helsingissä vierailevien kildininsaamelaisten luvvt-perinne ja kolttien leudd kaikuvat nyt Etnosoissa paljolti tutkija-muusikko Ilpo Saastamoisen kontaktien ansiosta...

12/96 Muusikko ss. 24-27 - Juki Välipakka: Etnosoikoon!
Etnisyys esillä kansanmusiikin teemavuonna
... Viimeisenä teemavuoden valtakunnallisena tapahtumana järjestettiin Helsingissä 6.-10. marraskuuta jo yhdeksäs Etnosoi! -tapahtuma, joka toi estradille esiintyjiä, joihin tapahtuman pääjärjestäjä Maailman musiikin keskus on tutustunut jo vuosia estäneen suomalais-ugrilaistenkansojen musiikin tallennus- ja tutkimus-projektin kuluessa. Toisena teemana esillä oli Siperian ja Keski-Aasian musiikkia, jonka ohjelmiston oli valinnut vieraileva taiteellinen johtaja Albert Kuzvin.

Etnisten kansojen tilanne
Keskellä voimakkaasti teknistynyttä, teollistunutta ja ylikansallisella kulttuurilla kuormitettua yhteiskuntaamme on ehkä aiheellista joskus pysähtyä miettimään omia juuriaan, luontoa, taidetta ja niiden yhteyttä elinympäristöömme, ja näiden kaikkien vaikutusta identiteettiimme.

Perinteen säilyttäminen on elinehto pienille kansoille, joiden kielenkin säilyminen on uhanalaista toisten kulttuurien ja muuttuneiden elinolosuhteiden - useimmiten luonnonvaroja hyväksikäyttävien teollistuneiden riistäjien ansiosta - puristuksessa.

Diaesitys Saamelainen Taituruus -tapahtumassa toi esille, että raskas teollisuus on saastuttanut suuren osan Kuolan niemimaata. Suuret kaupungit hukuttavat alleen etniset vähemmistöt. Kielen ja joikujen taitaminen on vanhemman sukupolven varassa. Elinkeinojen harjoittaminen on käynyt vähäiseksi perinteisten talvikylien tyhjenemisen myötä. Luujärven seudulla harjoitetaan yhä poronhoitoa, ja siellä elää myös Kuolan saamelaisten kulttuuri vahvimmillaan.

Hanti-mansi -ryhmälle, joka esiintyi Helsingissä, ei ole kysymyksessä vain "taiteilu", vaan perinteen elvyttäminen - perinteen, joka on niin suuri osa kansan identiteettiä, että jos se katoaa, koko kansa on vaarassa kadota.

Kansojen etninen olemassaolo on sidottu kieleen ja perinteeseen, omaan kulttuuriin. Tämä on meidänkin hyvä pitää mielessä armaassa Eurooppa-Suomessamme, jossa olemme olleet hukkumassa erityisesti amerikkalais-peräiseen ylikansalliseen tarjontaan ja humpuukiin jo vuosikymmeniä ennen EU:n keksimistä.

Edellä sanottu ei koske vain meitä suomalaisia. Suomi on ainoa saamelaisväestöä omaava pohjoismaa, jossa saamelaisten perinteistä poronhoitoelinkeinoa ei ole annettu yksinomaan saamelaisten harjoitettavaksi, vaan
kuka tahansa Erkki Espanjasta voi tulla harjoittamaan poronhoitoa Suomeen. Tämä voi johtaa elinkeinon harjoittamismahdollisuuksien heikkenemiseen saamelaisten keskuudessa. Kun on kysymyksessä kansa, jonka elinkeinot ovat sidottuja luontoon, ja kulttuuri näihin molempiin, vaikuttaa kaikki kaikkeen. Voi käydä niin, että elinkeinon kadotessa myös kulttuuri kuolee.

Minna-Riikka Järvinen, joka luennoi pohjoissaamelaisesta luohtista Taituruus-tapahtumassa, perusteli "taituruus" -sanan käytön seminaarin nimen yhteydessä sillä, että saamelaisille ei perinteisesti ole ollut olemassa taidetta erillisenä ilmiönä, vaan koko elämä käsitöineen ja arktisesta luonnosta selviytymisineen
on ollut taituruutta vaativaa.

Joikuperinne sisältää henkilöjoikujen, luontoon ja muihin eläimiin liittyvien joikujen lisäksi runsaasti poron eri nimityksiä ja poronhoidon termistöä. Näin kulttuuri, luonto, elinkeinot ja selviytyminen nivoutuvat yhteen.

Saamelaisella musiikkiperinteellä on ollut hyvin näkyvä sija etnistä musiikkia esittelevissä tapahtumissa. Taituruus-tapahtuman esiintyjiin kuuluivat Angelin Tytöistä soolouralle lähtenyt Ulla Pirttijärvi, joka esitti sekä
perinteisiä että omia tekemiään joikuja käyttäen joissakin kappaleissa rumpua säestysinstrumenttinaan, sekä Johan Ande Baer, norjansaamelainen poromies, joka valloitti omana itsenään esiintymättä tippaakaan; hän
vain joikasi, kuin olisi joikannut missä tahansa. Pääesiintyjänä kuultiin Wimme Saarta, joka esitti sekä perinteistä materiaalia, että omaa tuotantoaan yhtyeen kera.

Syntetisaattorein ja samplerein luodut äänimaisemat, joita värittivät kitara ja banjo, sekä Tapani Rinteen bassoklarinetti, antoivat Wimmen joiulle lähes unenomaisen taustan. Ensemble ylsi myös villinraskaaseen irrotteluun ja puoliparodiseen markkinateknoiluun Texasin hengessä. Pienet Kielet -seminaarin matineassa
Wimme esiintyi yksin, ja pitäytyi yksinomaan perinteisessä materiaalissa. Lyhykäisyydessäänkin esitys oli vaikuttava.

Joiusta
Joiun voi luokitella osaksi saamelaista kansanrunoutta, koska ei ole tiedossa, kuka joikuja on ensimmäiseksi tehnyt. Joikua on kuitenkin joikaajan ollut lupa muunnella. Jo 1600-luvulla Olaus Sirma kertoi Schefferukselle, että Morsianjoikua (Moarsi fävrrot) kukin tapasi joikata niin kuin parhaiten taisi.
Johan Turi määrittelee kirjassaan Kertomus Saamelaisista (1910) joiun näin: "Saamelainen kutsuu laulamista joikaamiseksi. Se on keino muistaa muita ihmisiä. Jotkut muistavat vihalla tai muistavat rakkaudella, jotkut taas murheella. Ja tarvitaan sitä lauluja joistakin maisemista ja eläimistä, kuten sudesta ja porosta tai peurasta."           

Saamelaistutkija Vuokko Hirvonen kirjoittaa: "Kuten lyriikan niin myös joiun tulkintaan liittyy koodien tulkintaa ja niiden ymmärtämistä. Joiku on merkki-systeemi, joka käsittää sääntöjä, jotka tulee osata ja jotka ymmärretään kulttuurin perusteella. Joikukieltä hallitsevat koodit, jotka poikkeavat normaalin kielen koodeista ja sanoman kieli tulee ymmärrettäväksi vasta silloin, kun myös vastaan-ottaja hallitsee sen, tai kuulija mieli on avoin ja herkkä; valmis vastaanottamaan ja kokemaan omasta kulttuuriperinnöstään poikkeavaa musiikkia: joikua."

Joiku osana saamelaisten kertomaperinnettä on hyvin kokonaisvaltainen kokemus itse yhteisön jäsenille. Se ymmärretään osana koko maailmankäsitystä, jossa luonnolla siihen liittyvien elinkeinojen kanssa on suuri
merkitys. Taituruus-tapahtumaan liittyvällä luennollaan Minna-Riikka Järvinen jakoi joiut funktionsa perusteella kolmeen ryhmään. Ensimmäiseksi, yhteisön sisäiset joiut, yhteisölliset joiut, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Toiseksi, improvisatoriset joiut, jotka syntyvät hetkessä eivätkä siirry. Kolmanneksi, uskonnolliset joiut eli kommunikaatio keskisestä aliseen tai yliseen sekä vertikaalisessa kommunikaatiossa ylinen ja alinen maailmantaso.

Joikua ei voi erottaa saamelaisesta maailmankuvasta. Se on osa yhteisöllistä kanssakäymistä. Turi on sanonut kirjassaan, että oikein seppä joikaaja saa kuulijoiden silmät kostumaan, vihaista joikaajaa on ikävä kuunnella.

Ailu Valkeapää on todennut, että joiku on ystävä, joka joikattiin. Aina joikattiin jokin tai joku. Joiku on ollut osa elämästä, ei erillinen ilmiö.

Joiusta sanotaan että se on lähes ikoninen kuva. Esimerkiksi kun joiataan jonkun henkilön joiku, ei silloin joiata siitä henkilöstä, vaan se henkilö.

Sointi on keskeinen tekijä joiussa. Sointi-ihanne on Järvisen luennon mukaan, ikään kuin alkuääni, oma persoonallinen ääni, jota ei tule kehittää äänen-muodostuksellisesti soinnin muuttamiseksi. Ihanteena on
äänen nasaalius.

Itäisellä alueella joiku (luohti) on laulullisempaa kuin esim. Kautokeinossa, jossa joikataan enemmän kurkusta. Länsipuolella tekstiä on vähän ja täytetavut yleisiä. Itäpuolella joiussa on enemmän semanttisia merkityksiä.

Metsästys selittää jonkin verran sointi-ihannetta. On matkittu eläinten ääniä. Sama ilmenee uskomus-maailmassa: saivossa, eli ylisessä maailmassa henget, joita tarvittiin avuksi, olivat eläinhahmoissa. Yhteyden saamiseksi tarvittiin joiku. On luultavaa, että eläin-apuhenkiä on kutsuttu myös matkimalla eläinten ääniä,
jos ei ikonisesti, niin symbolisesti.

Saamelaisten vokaalimusiikkiperinteeseen kuuluvat myös etelä-saamen murrealueella vuolle, jossa aiheissa tulee esille metsän eläimistö (joka poikkeaa tunturien eläimistöstä), itäsaamelaisten leudd (kolttasaamelaiset)
joiden tärkeimmät temaattiset kerrostumat ovat lintu- ja eläinleuddit, noitumis- ja maagiset laulut, myytillisaiheiset laulut, sekä leudd-tarinat; mm. nimikkolaulut sekä Kuolansaamelaisten luvvjt. Viimemainituista Ilpo Saastamoinen piti luennon Etno-soi! -tapahtuman yhteydessä pohtien, onko sitä ylipäänsä järkevää yrittää nuotintaa länsimaisella nuottikirjoituksella. Tyyli on hyvin arkaaista, ja soitetussa esimerkissä puhe ja laulu menivät atonaalisesti päällekkäin. Esimerkissä esiintyi Nikolai Kuzmin Lovozerosta, joka on oppinut
luvttistamisen äidiltään, ja on harvinainen miestaitaja. Suurin osa löydetyistä informanteista on naisia. Miehiä on vaikea löytää, koska he ovat poropaimenessa. Naisten luvvjtien aiheet koskevat enemmän elämää kylässä, ja miesten enemmän pyyntikulttuuria.

Kuzminin piti saapua Etnosoi! -tapahtumaan, mutta hän joutui perumaan tulonsa viime hetkellä sukulaisensa sairastuttua vakavasti.

Luvvjteja saapuivat kuitenkin esittämään Ekaterina Korkina ja Marina Sorvanova. Nämä pienet vanhat naiset esiintyivät siihen itsetiedottomaan tyyliin, joka on ilmeisesti tyypillistä ihmisille, joidenka maailmankuvaan ja taidekäsitykseen niin sanottu "esiintyminen" ei oikeastaan kuulu laisinkaan; laulut ovat kiinteä osa joka-päiväistä elämänmenoa, tunteenilmauksia, kertomuksia iltapuhteilla ja satuja lapsille.

Olisi suonut Kanneltalolla olevan enemmän yleisöä. Suurin osa yleisöstä tuntui olevan "siperialaisesti" suuntautunutta, mikä on hivenen hämmästyttävää, jos ottaa huomioon kyseisen seudun aseman kansamme
historiassa. Näin ollen luvvttistajat sekä leuddin taitajat Helena Semenoff ja Domna Fofanoff Sevettijärveltä esiintyivät tyhjemmälle kuin puolityhjälle salille. Heräsi kysymys, eivätkö nämä vanhat mummelit olleet tarpeeksi "eksoottisia" pääkaupunkiseudun yleisölle, leuddistajat vielä ehkä "kotimaisuuden" raskauttamia?

Luultavasti oikeutettua huomiota he kuitenkin saivat Savoy-teatterin yhteis-konsertissa, johon lähes kaikki esiintyjät oli ympätty, joitakin Taiga-klubin esiintyjiä lukuun ottamatta... (Juttu jatkuu...)

 

Bibliografiaa:

Vuokko Hirvonen: Sydämeni Palava;
johdatus saamelaiseen joiku- ja kertomusperinteeseen, taiteeseen ja kirjallisuuteen.
Oulun yliopiston taideaineiden ja Antropologian laitoksen julkaisuja 1995.

Johan Turi: Kertomus saamelaisista, 1910. Suom. Samuli Aikio.

Nils-Aslak Valkeapää: Saamelaistaiteesta, teoksessa Balggis (polku), Lapin Sivistysseura 50 v. 1932-82.

12/96 tai 1/97 Uusi Kansanmusiikki - Mikko Saarela: Etnosoi! kurkisti itään
... Kuolan niemimaalta kutsutuista viidestä esiintyjästä lopulta vain kaksi pääsi paikalle. Ainutlaatuista musiikkia saatiin silti kuulla. Kildininsaamelaista luvvttia ei juuri kansanmusiikkijuhlillamme ole kuultu. Varsinkin iäkäs Maria Zahharova oli melkoinen elämys. Kildinin-saamelaisia kielellisesti ja kulttuurillisesti lähellä olevia kolttia edustivat kansanmusiikin ystäville hieman tutummat Domna Fofanoff ja Helena Semenoff Sevettijärveltä. Kanneltalon konsertin erikoisuutena nähtiin - yleisön pyynnöstä - myös itäsaamelaisen perinnepukeutumisen muotinäytös. Maria-mummelikin keikisteli ja pyörähteli kuin olisi Sanelma Vuolteelta justiinsa valmistunut. Oli siinä naurussa pitelemistä, Maria-mummulla itselläänkin.

K: 14.11.96         Jkl yliopistolla 14-16 M 103 saamelaisluentoni. (& 5.12.)

K: 16.-19.10.97 ESEM-kongressi Jyväskylässä. Vipusesta palautetta. Saksalainen ja korealainen vierailulla. Huomenna [17.10. klo 16] oma esitelmä.

Valokuvia Kulottajantieltä 17.10.97 - Kuvissa näkyvät vieraat:Ingrid Rüütel. Timo Leisiö, Vaike Sarv, Marko Jouste, Katalin Lazar, Jarkko Niemi, Marju Sarv, Yelena Pushkareva sekä tuntematon ulkom. nainen.

K: 15.12.97 klo 16  Helsingin yliopisto: IS: Itäsaamelainen musiikki        
(Kati J Uusi-Rauva > Kutsukirje 19.5.97)

 

1998: (Viro - Postmees?)

Koltasaam Jaakko Gauriloff on pärit Soome-lapist ja elab praegu Rovaniemil. Ta on mitmekülgne muusik ja laulja, kelle repertuaaris on algupärased kolta-saami laulud leuddud aga ka kaasaegsed laulud. Ta on esinenud Rootsis, Norras, Venemaal, Eestis, Jaapanis ja Ameerikas. Gauriloff on mänginud ooperites Velho ja Riekko, tuntud põhjamaistes vabaõhuooperites, mis on valminud professionaalide ja amatööride koostööna Muonios.

20.9.98 su Iisalmen Sanomat - Tuula Hortamo:
Ilpo Saastamoinen tutkii saamelaismusiikin rytmejä kuin alkuaineita
- Kuolan niemimaalla taistellaan elämästä ja kuolemasta

(Kuvateksti I: Maria Ivanova Zaharova, Lovozerossa 1996.
Kuvateksti II: - Tutkiessaan kiinnostuu aina uudesta ja uudesta asiasta. Jos joskus pääsee eläkkeelle niin tekeminen ei lopu, sanoo Ilpo Saastamoinen.
Kuvateksti III: Ylä-Tulomassa kuunneltiin vuonna 1995 Anastassia Ossipova Gerassimovaa. Vasemmalla Jaakko Gauriloff.
Kuvateksti IV: Pohjoinen näkymä Lovozerossa.
Kuvateksti V: Tässä vuonna 1995 otetussa valokuvassa keskimmäisenä istuva laulaja M. I. Sotkajärvi on surmattu.)

Pielavedellä syntynyt muusikko, tutkija, säveltäjä Ilpo Saastamoinen on elänyt vuosia saamelaismusiikin parissa. Vaeltanut kenttätutkimuksia tehden kesät Kuolan niemimaalla - alueella joka vuosikymmenet oli valkoinen lehti, tuntematon, ulottumattomissa oleva saareke.

Tromsan yliopiston saamelaismusiikin tutkimusta on tehty kansain-välisenä yhteistyönä norjalaisten, suomalaisten, venäläisten ja virolaisten voimin. Kenttätutkimus on nyt valmis, seuraavat vaiheet edessä.

Ilpo Saastamoinen on juuri palannut Äkäslompolosta tämän vuoden ooppera-turneelta. Ensi vuonna esityskuntoon tuleva Käärme on saanut hahmonsa. Jyväskylän yliopistolle tehty lisensiaattityö on myös
kansien välissä.

Ilpo kääntelee tutkimusmatkojensa albumien lehtiä äitinsä Wellamo Paanasen kodissa Keiteleellä. Joikaavan saamelaisen kansan kasvoilla on sellaista iloa ja henkistynyttä syvyyttä, että miehen matkat ymmärtää. Kuolan niemimaalla on jotakin, tosin katoamassa olevaa, jota ei ehkä voi kuvata mikään muu ilmaisumuoto kuin joiku.

Kuunmaisemia, ahdistusta
Kuolan niemimaan teollisuusalueiden valokuvat kertovat kuun maisemasta, ankarasta, autioituneesta maasta. Olemassaolon taistelusta. Elämästä ja kuolemasta. Kohtaloihin liittyy traagisia tarinoita. Ihmisiä tapetaan lähes sattumanvaraisesti. Viina tuhoaa. Ihmisiltä on viety kaikki, muunlaiseen elämään ei ole motiivia.        

Ilpo Saastamoinen kuuli kesän matkallaan kolmesta murhasta ja lukemattomista pienemmistä väkivaltaisuuksista. Yksi laulaja tapettiin ja hänen kotinsa ryöstettiin ilmeisesti vain sen vuoksi, että hänen poikansa oli käynyt Norjassa saamelaisten kursseilla ja hänellä ajateltiin olevan kruunuja.
Elämä on niin primitiivistä ja ankaraa, että sitä on vaikeata tajuta.

Eräässä perheessä venäläinen mies oli niin laiska, että koko perhe jäi äidin huollettavaksi. Naiselle ei jäänyt muuta keinoa kuin tappaa kolme poroa tunturissa omin käsin ja raahata ne kotiin, nylkeä ja laittaa ruokaa.

Tromssan yliopisto asialla

- Tutkimustyön taustavoima on Tromssan yliopisto, sen museo, jota johtaa Ola Graff. Kansainvälisyys on tarpeen, sillä yhden ainoan maan voimin ei tällaista kyettäisi tekemään, kukaan ei suostuisi maksamaan yksin.
 - Tutkimuksen kestoajaksi määriteltiin kolme vuotta vuodesta 1994 eteenpäin, mutta kenttätutkimusta on tehty neljänä vuotena ja nyt anotaan lisärahoitusta jatkotoimia varten. Äänitteet pitäisi litteroida ja tuottaa kirjaksi vielä sen jälkeen, kertoo Ilpo Saastamoinen.

- Äänitysmatkoja on tehty Kuolaan kerran kesässä, on haastateltu Norjan puolen kolttasaamelaisia, käyty Ylä-Tulomassa ja Tulomassa kolttasaamelaisten ja kildininkielisten asuinsijoilla, Lovozerossa.

- Toisena kesänä käytiin Teriberkassa kildinsaamelaisten luona.

- Kolttasaamelaisten joiku on leudd, kildininsaamelaisten luvvjt, tunturisaamelaisten luohti, kaikki nämä tarkoittavat sitä samaa kuin joiku.

- Kolmantena kesänä äänitettiin Teriberkassa, Tulomassa ja Ylä-Tulomassa. Neljäntenä kesänä Lovozerossa.

- Työryhmässä on ollut mukana kaksi tulkkia ja lähes aina Jaakko Gauriloff Norjasta [!].

Tulkkina on työskennellyt myös Ene Viidang, vaimoni, kertoo Saastamoinen.

Neljännesvuosisata joikuja
Ilpo Saastamoinen ei laula itse, mutta on paneutunut joikujen maailmaan jo kaksikymmentäviisi vuotta.

Tämä projekti tuotti 600-700 äänitettä ja on kilpailukykyinen aiempien länsi-saamelaisten parista kerättyjen kokoelmien kanssa. Itä-Lapin saamelaisten joiut ovat eri tyyppisiä kuin lännen, ne ovat myös pitkäkestoisia, eeppisiä tarinoita. Pisimmät kestävät kolmetoista minuuttia.

Jatkossa nähdään tuleeko rahoitusta ja kuka jatkaa tutkimustyötä. Saastamoisen mielestä tehtävälle olisi eduksi, jos sama henkilö voisi tutkia aineistoa jatkossakin eikä se jäisi tulevien sukupolvien tehtäväksi.

Saastamoisen lisensiaattityö käsittelee myös samaa aihepiiriä ja sisältää uskomattoman sivujuonen, jota ei ole tieteellisesti todistettu.

Hän tutkii rytmiikkaa ja on tehnyt alkuaineiden esiintymistä vastaavan kartan rytmeistä saamelaisten musiikin pohjalta.

Työ koskee myös luohtia, joikua, leuddia, luvvjtia Shumer-rumpua, näiden sanojen etymologiaa. Kuudensadan sivun tutkimuksessa on neljäsataa sivua tätä sivuaskelta.

Elämä ja kuolema
- Taloudellisesti norjan saamelaiset elävät paremmin kuin me, mutta kulttuurisesti olosuhteet ovat surkeat. Kielet ja kulttuuri kuolevat. Pohjois-Saamen kulttuuri saattaa vielä kituuttaa sata vuotta, mutta mitään säilymisen merkkejä ei ole luvassa.

- Kuolan saamelaisten tilanne on vielä huonompi. Heiltä on viety kaikki. Laidunmaat, joet, järvet, jäljelle jää
vain venäläistyminen. Ihmisiltä on viety identiteetti.

- Jäljellä ei ole yksilön identiteettiä eikä ryhmäidentiteettiä. Koko Kuolan alue on kaaostilassa. On kysymys olemassaolon taistelusta. Elämästä ja kuolemasta, sanoo Ilpo Saastamoinen.

11.2.2000         Etnomusikologisen musiikkianalyysin seminaari Hki
         13-13.30 IS: "Kuolan ja Karjalan lauletun musiikin analysointia"

musa.fi 5/2001 s.52 - levyt
Tiina Aikio, Jaakko Gauriloff, Niiles-Jouni Aikio,
Petra Birehas Magga, Eero Magga & Ilmari Mattus
Sami Musihkka - Folklore - Sami Music - Poroboy Music

... Tuoreeltaan, kolttasaamen tunnetuin puolestapuhuja, Jaakko Gauriloff, muistetaan maankuulun äkäslompololaisen tunturioopperatrilogian Velhon yhtenä kärkisolistina, mutta vuosia hän on myös tehnyt
arvokasta työtä ja kerännyt Ilpo Saastamoisen kanssa musiikkia Kuolan saamelaisten keskuudesta.
Sami Musihkka -koosteella kuullaan Jaakon laulu Tanja Pohjantahti-yhtyeen säestämänä ja sovitettuna janatuisjatsiksi.        

Hieno laulu, joka toimi näinkin, mutta enemmän pidin kyllä alkuperäis-versiosta. Muistan jostain 1980-
luvun alusta Sauna-Levyjen mainoksen: Maailman ensimmäinen saamelainen reggae-levytys! Onko OK?

Kuuntele! ja kuunneltuna Tanja rastarytmein oli oikein onnistunut ja potki kummasti. Harmi vain, että
Jaakolle reggae jäi vain kokeiluksi...

2.3.2002 Kuukkeli N:o 4, s.12 Jaakko Gauriloff , Lappi-illan tähti
(Kuvateksti: Leuddit, kolttakansan omimmat laulut ovat lähellä Jaakon sydäntä. Jos löytyisi rahaa niin mies keräisi unohtumassa olevat laulut yksiin kansiin. Se olisi meidän Kalevalamme, Jaakko tuumii.)

Ne, jotka näkivät Velho-trilogian tuntevat Jaakon. Hän esiintyi trilogian jokaisessa osassa ja jokaisessa Velhoniemen näytöksessä. Nyt Jaakon estradi Ylläksellä on toinen ja toinen on roolikin. Koko kevään, perjantaisin, Jaakko esiintyy Hotelli Ylläsrinteen perinteisessä Lappi-illassa.

Hän esittää Lapin lauluja sekä saameksi että suomeksi, ja kertoo kansansa, kolttakansan historiasta ja kulttuurista. Ensimmäisen kerran Jaakko esiintyi hotellin illassa viikon kahdeksan perjantaina. Myöhemmin keväällä, viikosta yksitoista alkaen, Jaakko esiintyy myös Lappi-illan päättävissä tansseissa orkesterin solistina.
Sekin onnistuu, sillä Jaakko tunnetaan myös taitavana iskelmälaulajana. Hänen esityksiään on taltioitu myös levyille.

Lappi-illan ohjelmistoonsa Jaakko on valinnut kolttien perinteisiä ja omimpia lauluja, leuddeja, sekä paremmin tunnettuja joikuja.

- Leudd on balladinomainen kertomus tapahtuneesta. Se on myös sekatahtinen kuten joikukin. Jaakko selittää.
Ja jos joku ei hoksi mitä sekatahtisuus merkitsee niin muistelkoon Velho-trilogian musiikkia ja sen poljentoa. Se on alusta loppuun sitä sekatahtista, jossa monin paikoin sama tahtilaji ei toistu paria kolmea tahtia enempää.

Jaakkoon pahoillaan siitä, että kolttakansan parissa syntyy enään vähän uusia leuddeja ja vanhat unohtuvat. Hänen suurin haaveensa on saada pelastettua katoava leudd-perinne, ja sen hän tekisikin, jos löytäisi rahoittajan.

- Kokoaisin unohtumassa olevat leuddit ja taltioisin ne levyille. Se olisi meidän Kalevalamme, Jaakko vakuuttaa.

Jaakko esittää myös joikuja, joita hänen mukaansa on sanaton joiku ja laulujoiku, luohti.
- Sanaton joiku on äänen käyttöä ilman tarinaa. Luohtissa on sanat, jotka voivat olla vuosikymmenten takaa, mutta voivat syntyä samalla, kun joiku etenee. Joku kertoo sinulle päivän tapahtumista joikuen, niin siinä syntyy uusi joiku, Jaakko havainnollistaa miten luohti, laulujoiku saattaa saada alkunsa...

Jaakko jatkaa edelleen musiikin parissa. Hän on Uuttu-Kallen lailla mukana llpo Saastamoisen Velhon aika-konserttikiertueella.

Jaakon elämässä on tapahtunut merkittäviä muutoksia sitten oopperoiden. Hänelle myönnettiin taiteilijaeläkkeen puolikas ja vakituinen päivätyö loppui. Nyt elämän täytteenä ovat entistä tiiviimmin erilaiset kulttuuriin liittyvät toimet. Muun muassa viime keväänä hän esiintyi viikoittain Ylläsjärvellä, Hotelli Ylläsrinteen Lappi-illassa, joikaten ja kertoen kansansa, kolttien elämästä.

- On mulla pieni orkesterikin, jonka kanssa esiinnymme erilaisissa tilaisuuksissa kuten häissä ja hirvipeijaisissa, hän toteaa. Sekin häneltä, useita levyjä tehneeltä iskelmälaulajalta onnistuu.

...

K: 13.-16.12.07         Sevettijärvellä Kuolan kolttien "Son vuäinn" 2-CD:n julkistaminen
Sevetissä 15.12. (kirja vasta tammikuussa 2008)

Ks. myös > "SON VUÄINN -08" -dokumentti