2009 Minun Keiteleeni

Julkaistu 2011 Keiteleen kunnan 130-vuotisjuhlajulkaisussa "Minun Keiteleeni". (sivuilla 74-83)

Minun Keiteleeni.

Lapsuuden ja nuoruuden kokemukset alkavat tuntua sitä tärkeämmiltä, mitä enemmän isovanhemman ikävuosia alkaa karttua. Keski-iässä ne ovat täysin hautautuneina oman tekemisen peittoon.

Kun muistelen elinvuosiani Keiteleellä, tulevat ensimmäisenä mieleen nuo lapsuuden ja osin nuoruudenkin muistot 40-50 -luvuilta ja vasta paljon myöhemmin 1980-luku, jolloin myös asuin Keiteleellä. Yllättävän usein totean muistoistani, että kyseiset ihmiset ovat jo kuolleita ja lapsuuden maisemat tunnistamattomiksi muuttuneita. Silti näen paikkakunnan kehityksen positiivisena, ja ymmärrän, että nuorempien tulevat muistot paikkakunnasta ovat yhtä rakkaita, vaikka niiden sisältö onkin täysin erilainen omiini verrattuna.

Vuosien 1946-47 tienoilla muutimme Pielaveden Jylhän kylästä vuokralaisiksi Kotaperäisen rannalla sijaitsevan Aarne Saastamoisen kotitilan Paavolan piharakennukseen. Kävin talon vanhan mummon luvalla lueskelemassa aapistani päärakennuksen tuvan isossa pöydässä. Eräänä varhaisaamuna tulin taas sinne muiden vielä nukkuessa. Löysin ihmeekseni aapiseni välistä kaksi sokeripalaa. Aapiskukko oli yöllä käynyt munimassa kirjan väliin! Juoksujalkaa menin kertomaan uutisen äidilleni. Joulupukki ei siis ollutkaan ainoa kohtaamani salatun taika-maailman olento.

Samoihin aikoihin oli tapana käydä leikkimässä lähinaapureiden lasten kanssa. Siellä sattui ensimmäinen suurta pelkoa herättänyt tapaus, kun joku tuntematon aikuisempi kylän poika uhkasi salvaa meidät. En oikein edes tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta pakoon juostiin piiloon niin paljon kuin kintuista pääsi.

Kun sitten ostimme kirkonkylästä Lintuharjun, tutustuin aina ystävälliseen Tikkasen Paavo -setään, joka toimi kirkonkellojen soittajana. Hän toimitti minulle Amerikan sukulaisiltaan tulitikkuetikettejä, joita olin alkanut keräämään. Iltaisin hän soitteli kamarissaan silloin tällöin virsikanteletta minun kuunnellessa oven takaa. Olihan Arvo-enoni soittanut hanuria ja vaarini viulua. Laulajia olimme kaikki.

Kansakoulun alkaessa opettelin uudestaan tavaamaan, koska olin jo kauan osannut lukea suoraan. Talvisin söimme omien eväiden lisäksi puolukkapuuroa - tarvittaessa vaikka vielä välitunnin ajalla lautasellisen loppuun - ja päälle kalanmaksaöljyä. Siinä kaksi karmaisevaa muistoa kouluelämästä. Kolmas oli se, kun yläkoulun pojista eräs [Teuvo Närhi] sai mustan silmän nyrkkitappelussa [Pauli ?:lta?]. En koskaan ennen ollut nähnyt silmänalusmustelmaa. Oli kyllä eräs luokkakaverin (Oivan?) pyörtyminen, kun meitä rokotettiin. Siitä puhuttiin pitkään. Hammaspakotukset hoiti kunnanlääkäri Arhio pelottavilla terästongeillaan. Paikkausta ei tarvittu. Jännityskirjat, kuten 'Viimeinen mohikaani' lainattiin koulun omasta kirjastosta.

Suuria tapahtumia olivat koulun joulujuhlat. Kerran huomasin, että olen ihastunut erääseen yläluokkien Kirstiin [Hara], jolle päätin salaa lähettää kolme äitini leipomaa piparkakkua - nimettömänä tietenkin. Yksi niistä taisi jo paketoidessa mennä muruiksi, koska käteni tärisivät asian paljastumisen pelosta. En koskaan saanut palautetta tuosta nimettömästä lahjasta. Se on yksi elämäni harvoista täysin pyyteettömistä teoista vailla mitään taka-ajatuksia. Paikallisen julkisuuden valokeilaan jouduin tai pääsin esiintyessäni koulun alaluokkien näytelmän pääroolissa Mylly-Mattina [Maija Kyröläinen oli "Mylly-Maija".]. Oliko se kanttori Raitalan sävellys, jota laulettiin sanoilla: "Me oomme Keiteleen lapsia ja osaamme soitella. Nyt me soitamme (viulua, pianoa, torvea) selloa: Ussaa ussaa ussaa ussaa...ussassaa."

Noihin aikoihin kävimme talvisin (Bertta Harjulan tai Lasse Laukkasen johdolla) kirkonkylän takana olevan Äimetynpuron varressa mäkeä laskemassa! Isompana sitten jo uskalsimme Lintuharjun ja Tuhkasen pihan välissä olevaan monttuun mäenlaskuun, ellemme sitten kaivaneet rantaniityille suksilla eräänlaisia lainelatuja, joissa suksilla vuorotellen syvennyksiä polkemalla saatiin mäenlaskun tuntua lähes tasaiselle maalle. Myöhemmin tehtiin jo hiihtomatkoja Saunasalmen rantamännikköön tai Vuonamon tien varteen rakennettuihin hyppyrimäkiin.

Tuon ajan kesiin liittyivät olennaisesti tervahöyryt, jotka lastasivat Salmen rannan puulaanista koivuhalkoja. Ne kärrättiin pinoista työntörattailla kahden lankun levyistä puusiltaa pitkin laivaan, joka oli pysäköity suurten nippulauttojen viereen. Kerran sieltä tuli pari kolme ikäistämme poikaa meidän ikiomalle pyykkirantatiellemme. Leikkikumppanini, naapurin suutarina toimivan leskivaimon pojan Ahti Kumpulaisen kanssa kävimme tuolloin elämäni ainoan nyrkkitappelun vieraita poikia vastaan, koska he eivät suostuneet poistumaan reviiriltämme. Ahti kuoli vuosia myöhemmin moottoripyöräonnettomuudessa Nujun lavatanssimatkalla.

Järvi oli aina tärkeä. Sieltä hinasimme talvella kelkalla pesuvedet savusaunaamme yli sadan metrin matkan. Syksyisin kuljettiin rannan kierrejäillä halon kanssa matikoita kolkkaamassa ja eräänä kesänä muistan vaarini panneen katiskamme järveen vierailulla ollessaan. Seuraavana aamuna siellä oli 20 sentin paksuudelta pikku ahvenia. Rannassa oli vanha kuorma-auton lava laiturina ja mutapohja. Ei haitannut uimaan opettelemista puulaudan kannattamana, sillä vesi ei koskaan ollut kylmää.

Noihin aikoihin räkättirastaita ammuttiin jo surutta ilmakiväärillä mansikkamaalta. Maantiellä pelattiin naapurin lasten kanssa (Paanaset, Jalkaset ja Kumpulaiset) palloa - autoja kun ei iltaisin liikkunut noissa maisemissa. Oli järkytys siis nähdä joskus myöhemmin, kun Pekkalan isäntä ahtautui ulos pihassamme ensimmäisestä näkemästäni pikku Skodasta, joka kallisteli hänen painonsa alla.

Suuri tapahtuma oli, kun siskoni kanssa uskalsimme ensi kerran uida lossinsalmen poikki omasta rannasta Lossisaareen tyynenä kesäiltana kun muut kirkonkyläläiset olivat tapansa mukaan veneillä uistinta vetämässä. Rapuruttoa ei vielä Nilakassa oltu tavattu, joten Tuhkasen kalarannassa oli syksykesällä aina iso sumppu, jossa pyydetyt ravut uiskentelivat. Juhannuksen aikaan koko kirkonkylä kerääntyi veneineen läheiselle Marjosaaren edustan luodolle pystytetyn juhannuskokon ympärille. Paikalla oli kymmenittäin veneitä ja ilmassa suuren juhlan tuntua. Puheita ei pidetty. Vain tuli ritisi, kun tervaiset vanhat veneenjäänteet paloivat tyynen veden keskellä. Vertoja tälle vetivät vain talviset hevosten jäärata-ajot, jotka naapuripitäjässä Viitasaarella jo olivat vaihtuneet moottoriurheiluksi. Uutta tekniikkaa kyllä tarjosivat Karhumäen veljekset, joiden kyydissä minäkin pääsin kerran suksilla varustetulla kaksitasolla [lentokoneella] lentämään kirkonkylän yli. Naapurin Ahti kysyi minulta, olinko kuullut, kun teknikot konetta käynnistäessään huutelivat toisilleen: "Upee! Kontakt!" Se oli meille salattua kieltä.

Ainakin kerran muistan sodan jälkeen matkustaneeni Jylhästä Keiteleelle häkäpöntöllä varustetussa autossa. Noihin aikoihin Matti-setäni ajeli töihinsä (silloisessa Wärtsilän Selluloosa Oy:ssä) ensin moottoripyörällä, sitten Jeepillä ja myöhemmin Moskvitshilla. Luottomiehinä Matilla oli ainakin Karppi ja Matilainen ennen nuorempaa polvea. Meillähän oli ollut kotona hevonen (kuljetettu ratsain ja polkupyörällä siskoni kanssa Jylhän Suomäestä) ja lehmä. Hevonen oli talvet metsätöissä. Ja miehet hakivat meiltä sellaisia 'Tehotyö'-pakkauksia, joiden kannessa oli halkopinon kuva. En muista, mitä niissä oli sisällä. Kun lehmästä luovuttiin, aloimme kantaa päivittäin maitoa Salmen talon navetasta. Muistan tuon ajan herkut, sen, kun sain ensimmäisen appelsiinin ja kun Tossavanlahdesta joku täti vielä möi äidille muutaman litran mesimarjoja - nyt jo kadonnutta maaseudun aarteistoa.

Oli myös ruoan kysyjiä. Oli selvää, että kiertävät romaanit saivat jotain mukaansa ovella käytyään. Opin sanomaan "Sihku tiiee" (Hyvää päivää!). Vasta puolen vuosisadan päästä tajusin, että jälkimmäinen sana oli sama kuin dia 'päivä'. Noihin aikoihin saattoi joku tuntematonkin tulla pyytämään yösijaa - kylmänä talvena uunin päältä. Kerran eräs yöpyjä pissi yöllä sänkyyn ja oli siksi lähtenyt aamulla varhain hyvästelemättä ja kiittelemättä häpeissään tiehensä. Äitini suuttumukseksi haju tietysti levisi kaikkialle ja patja oli tuhon oma.

Matti-setä teki työnsä ohessa hevoskauppoja vanhana Lappeenrannan rakuunarykmentin sotilaana. Hän kertoi osanneensa nuorena kiertää ratsailla hevosen mahan alta ympäri täydessä laukassa. Romaanit arvostivat häntä tiettävästi, koska kukaan ei kyennyt petkuttamaan häntä hevosasioissa.

Keiteleen markkinoilla - joko vanhan urheilukentän kohdalla tai sitten Kaunistolan pelloilla - nuo kaupat tehtiin. Markkinoilla esiintyi kiinalaisvoimistelijoiden lisäksi myös surmanajaja Leo Paularinne, joka oli legenda jo eläessään. Puisen pöntön reunalla moottoripyörän seinällä ajon katseleminenkin oli jo pelottavaa.

Suurtapahtuma oli 1952 Helsingin olympialaiset, joihin pääsin Tenhun Hanneksen Mersussa kymmenen vanhana. Niistä riitti puhumista vuosiksi. Melkein yhtä iso juttu oli luokkaretki kuorma-auton lavalla Lappiin (aina Skibotteniin saakka), vaikka 1953 olin jo naapuripitäjässä yhteiskoulun eka luokalla. Ei tuohon aikaan merkinnyt paljoakaan lehtiuutinen, jonka mukaan sota oli puhjennut Koreassa. Oma käyty sota oli vielä liian lähellä. Siitä puhuttiin viikoittain ellei jopa päivittäin.

Kirkonkylästä on jäänyt mieleen vanha kunnantalo, sen vieressä ulkorakennus vessoineen sekä kylkiäisenä muistaakseni nimismies Pirtolankin aikaan oleva putka sammuneita markkinavieraita varten. Edessä oli hevosten kiinnityspuomi, jossa saattoi olla jopa kolme neljä sivukylien hevosta rekineen heiniä syömässä. Samanlaisia puomeja oli myös kirkon edessä. Ainakin kerran muistan meidänkin perheen ajaneen reellä kymmenien muiden hevosrekien mukana joulukirkkoon. Vanhan sairaalan muistan enää hämärästi, vaikka Tossavaisen kauppa on vielä hyvin mielessä. Tenhun kaupan ja pikku kahvilan välistä mahtui tuskin polkupyörän kanssa kulkemaan. Kansakoulun rakennukset olivat siinä vieressä ulkoliitereineen ja -vessoineen. Oli se näky, kun Tenhun kauppa sitten eräänä pimeänä iltana [27.11.60] paloi poroksi - oliko syystalvi?  Uudenvuoden aattona laskettiin potkureilla mäkeä uudelta paloasemalta OTK:n modernin kaupparakennuksen ja kahvilan ohi aina järvenrantaan saakka koko kylän nuorten voimin.

Keskustassa oli SOK-kaupan vieressä matkahuollon yläkerrassa majatalo. Kerran (1953) äitini vei minut sinne tapaamaan paikkakunnalla vieraillutta taiteilijaa, Tapio Rautavaaraa, joka kirjoitti muistovihkoni sivuille: "Ain laulain työtäs tee." Sitä ennen olin jo tavannut lossisalmessa käsikapuloilla vedettävän lossin avulla ylipääsyä odottavan radion Markus-sedän, joka lupasi toimittaa Lasten Maailman puolesta minulle verryttelypuvun. Niin se vain postissa tuli. Tuolloisesta työelämästäni muistan, kun tätini pyysi illalla avuksi naapuriin tekemään kattopäreitä rakenteilla olevaa taloa varten. Aamuyöstä minulta pääsi jo itku ja minut laskettiin nukkumaan.

Kun ikää karttui, muuttui maailmakin 1950-luvulla. Eemil Tukio - yksinäinen hanuritaiteilija asui Viitasaaren tien varressa vähän koirankoppia suuremmassa yhden huoneen mökissä. Kun olin jo aloittanut kitaransoiton harjoittelun, olin jo niin pitkällä, että istuimme lähes joka viikonloppu hänen huoneessaan ja kävimme läpi soittamalla koko hänen nuottivarastonsa. Sitten aloin jo tuoda mukanani jotain Viitasaarelta saatuja nuotteja. Siinä oli minun musiikkikorkeakouluni! Viktor Härkinin kanssa myös tuli jokunen kerta soitettua - erityisesti myöhemmin 1980-luvulla mm. silloiselle pääministeri Koivistolle työväentalolla. Mutta tämä oli jo lähes 25 vuotta myöhemmin kuin se talvinen ilta, jolloin menimme taksilla Sulkavan tanssitalolle kuuntelemaan tuulahdusta suuresta maailmasta: Brita Koivunen esiintyi Olli Hämeen orkesterin säestyksellä. Se vasta oli jotain!

Tanssipaikat olivat kesällä kukoistuksessaan. Kävimme pyörillä Pahkamäen lavalla, jossa uskaltauduin elämäni ensimmäisen kerran hakemaan tyttöä tanssimaan. Kerran siellä oli tyttöjä aina Viinikkalasta saakka. Lupauduimme saatolle aina perille asti. En tiedä kilometrien määrää, mutta aurinko taisi jo paistaa, kun portille jätettyinä poljimme takaisin kirkonkylään ehtiäksemme kotiin ennen lähtöäni aamulla heinätöihin järven toiselle puolelle soutamalla. Ei tuota asiaa silloin edes pantu merkille, koska ajoimme siskoni kanssa päivittäin ympäri Keitelettä Kuivakannasta ja Koutajärveltä ainakin Kulvemäelle metsäyhtiön merkkejä puiden päihin lyömään. Tossavanlahteen ei sentään tarvinnut ajaa, koska olin Jelkäsen perheessä yötä, kun niputin puita aikuisten kanssa. Niistä töistä sain palkkioksi pesäpallomailan ja räpylän. Kesäiltaisin nuoret kokoontuivat vanhalle urheilukentälle pelaamaan lentopalloa, sillä televisioita ei ollut. Siellä pelasivat myös vanhemmat pojat, jotka olivat kesälomalla jostain Kuopion koulusta tai muusta: Luolamon Jori ja Manu sekä toiset, joita kaikkia ihailimme heidän muualta saamansa sivistyksensä vuoksi. Tällaisia kaupunkikoululaisia olivat myös Kärävän rovastiperheen lapset ja jotkut muut - myöhemmin itsekin.

Keiteleellä asui myös kummini, opettaja-runoilija Kalervo Hortamo. Muistan ajan keskikoulusta lukioon siirtyvänä poikasena, kuinka kerran kävin Pahkamäen koululla hänen luonaan ja kysyin heti ylpeästi, saanko polttaa. Hän ei juuri kommentoinut, mutta myöhemmin ymmärsin hävetä keskenkasvuisuuttani - viimeistään päästessäni tuosta paheesta eroon reilusti yli 40 vuotta myöhemmin.

Ikimuistettava tapahtuma oli, kun Ilona-tätini ilmoitti 50-luvun loppupuolella siskolleni ja minulle tilaa olevan meille molemmille tulla Keiteleeltä Pielavedelle mukaan tervahöyryyn, joka oli kuljettamassa Helsingin yliopiston Savolaisen Osakunnan jäseniä kesäretkellä. Saimme nukkua samoissa proomutiloissa aikuisten harrastuksia seuraten. Myöhemmin 60-luvun alkupuolella järjestyi samanlainen mahdollisuus pikku matkaan kesämökkimme naapurissa lomalla olevalle Christian Eichhornille, jolle jossain vaiheessa Koutajärven Nujun lavalla muistan soiton lomassa esitelleeni erään nuoren Maila-tyttösen Pohjois-Keiteleeltä. Olemme edelleen naapureita.

Monessa mielessä kirkonkylän erikoisin, ainakin omapäisin henkilö 50-luvulla oli Ahti Kauppinen, joka tuolloin luki marxilaista kirjallisuutta, haaveili Linnanmäen kautta avautuvasta kansainvälisestä sirkusvoimistelijan urasta, harjoitteli Saunaniemen rantahietikolla (Riskaan Ellin luvalla) volttihyppyä, joka päätyy spagaattiin ja joka myöhemmin kirjoitti yksityisenä ylioppilaaksi samana vuonna minun kanssani Viitasaarelta. Välimme olivat viileähköt kirjoituskevään jälkeen, koska olin hänen mielestään vihjannut saksankielen opettajallemme niistä paikoista joita hän ei ollut tenttiin lukenut kunnolla. Hän muistaakseni läpsäytti koulun käytävällä minua molemmille korville ja puhui jotakin ampumisesta... Rauha hänenkin muistolleen. Hänen äitinsä oli kerhoneuvoja, joka muistaakseni järjesti kerran teltta-kesäleirin Hamulan Hiekan piiriin. Silloin näimme Hiekassa (Konevitsan) pakolaisluostarissa asuvien munkkien elämää sekä pihalla sijaitsevan kuuluisan kellotornin. Matti-setänihän teki joskus puukauppoja legendaarisen igumeni Pietarin kanssa ennen kuin tämä lopetti johtotyöt, pukeutui siviilivaatteisiin ja muutti huhujen mukaan Helsinkiin..

En paljon muista erikoisia tapahtumia nykyaikaistuvasta 1960-luvun alusta. Syksyllä -61 vietin kuukauden Vuonamon koululla tekemässä opetusharjoittelua Tenho-enoni luokille. Muistaakohan tuota aikaa kukaan muu. Siellä sain maistaa myös elämäni ainoaa hanhipaistia, jonka ainekset Teno sai ammuttua Liminganlahdelta sorsastusretkeltämme. Meno siellä oli siistimpää kuin Suvannon 50-luvun sorsajahdit, joissa eräs tuntematon Helsingin herra ampui kerran kännissä yönuotiolla haulikolla metrin verran ohi jalastani. Eivät Matin isännöimät Äänekosken metsänhoitajat koskaan käyttäytyneet sorsa- tai jänisjahdissa sillä tavalla.

Luokka- ja armeijatoverini Pentti Siekkinen Pikonmäeltä kuoli kilpamarssin jälkeisellä uintimatkalla Lappeenrannassa 1962. Näkymätön rantavesissä vaaniva Näkki vei hänet samalla tavalla kuin aikoinaan Keiteleen pappilan rengin.

Oikeastaan seuraava vaihe onkin jo 1980-luku, jonka ajan asuin perheeni kanssa kirkonkylässä Luotolassa ja Hokkasen talossa. Lasten varttumisesta jäi mieleen, kun Elina-tyttöni itku silmässä toi jostain kirkkotapahtumasta nähtäväksi äitini kirjoittaman kirjelappusen: "Kirkossa ei saa nauraa!"

Työt olivat Piirpauken ja Pohjantahdin puitteissa maailmalla - yläasteen musiikinopetuksen lisäksi, mutta on pari tärkeää omaan elämään liittyvää tapahtumaa.

Ensimmäinen oli Pielaveden mieskuoron - Erkki Näreharjun aloitteesta - juhlavuodeksi tilaama 'Antero Vipunen' -kuoroteos. Sitä seurasi välittömästi tilaustyö 'Karhunpeijaiset' Pielaveden-Keiteleen yhdistyneille kuoroille. Kun sävelsin sitä, olin tilapäisenä opettajana Hamulan koulun ala-asteella - heti kun saimme sopivilla järjestelyillä vaihdetuksi velvollisuuteni opettaa ala-asteen tyttöjen käsitöitä. Peijaisten viimeistelytyön tein kesällä 1987 kesämökillä. Saatoin kirjoittaa Saunaniemessä päiväkirjaani 17.09.87 klo 23:35 lauseen: "Karhunpeijaisten teema-aineisto sävelletty loppuun!" Tuo joidenkin ihmisten elämääkin muuttanut kolmituntinen teos kantaesitettiin 1988. Sävellys on edelleen ehkä merkittävin yksittäinen sävellyskokonaisuus, mitä olen elämässäni aikaansaanut. Tuosta ajasta on myös kirjallinen dokumentti, Tampereen yliopiston julkaisema 'Keiteleen oudompi nuottikirja', jossa sovellan mm. Hamulan koulussa kehittelemiäni musiikki-improvisaatioita.

Jatko 1990-luvulla ja uudella vuosituhannella onkin jo niin lähihistoriaa, etten sitä tässä yhteydessä rupea vatvomaan. Keitele on teollistunut, kaunistunut monessa mielessä, keskustastaan suurentunut, saanut uudet asukkaat ja voi suhteellisen hyvin. On itsestään selvää, että lapsuusaikani lisäksi kuitenkin myös 1980-luku Keiteleellä on ollut yksi elämäni merkittävimmistä ajoista. Toivottavasti voin vielä pitkän aikaa kulkea siellä ihailemassa Nilakan kesäiltojen tyyneyttä ja elokuun kuutamoa.

Ilpo Saastamoinen         19.-20. 08. 2009