1970-luku - Omia lehtijuttuja

OMIA LEHTIARTIKKELEITA 70-l.          (n. 35 kpl)

Huom! Katso myös "Kajaani Big Band" -dokumentit 1974-80

 

-         (Päiväämätön - 1969 syksyllä - mahdollisesti Muusikko- tai Rondo-lehdestä?)
         Season of the popwitch

-         Muusikkolehti - joulu/tammikuu 1969-70:
         >>> Ilpo Saastamoinen: Popmuusikot

-         (1970 helmikuussa - Ilta-Sanomat - IS:n haastattelu)
         >>> Popmuusikon huvit

-         19.4.70 - Kansan Uutiset - IS: Okko Kamu on O.K. vai onko?

-         Kevät (4/5? Muusikko-lehti?) 1970 Popkierros:
         Vastuuttomat managerit boikottiin

-         Kevät 1970 (Päiväämätön - Mikä lehti?)
         Rytmimusiikki -kirjan arvosteluni

-         Bändijuttu 70-l. (päiväämätön)

-         9-10.7.70 Haydn: Oratorio Luominen (Jyväskylä, Taulumäen kirkko to klo 19)
         + Oratoriopaneli (pe 10.7.) - Jyväskylä  (Timo Mäkinen) Puheenvuoroni.

-         20.9.70         Juttuni Tuusulasta SosDemiin (ilm. 22.9.?)
         "Nuorten musiikkileirit eivät riitä koulutuksen ratkaisuksi."

-         26.9.1970         Lokakuun RONDO - IS: Popkuulumisia

-         Lokakuu 1970         Muusikko (-lehden artikkelini vastauksena Raimo Vikströmin kirjoitukseen)
          - Hiipijöiden puheenvuoro > MAF-mappi

-         23.11.1970         - Sosiaalidemokraatti - (elokuva-arvostelu)
          IS: Narrien illat: Nurja puoli rehellisesti

- A      Demari (kevät -71) - Janne Hakulinen:
          Kansandemokraattisten maiden muusikot Suomessa

- B      Vastine Demarin artikkeliin:
          IS: Miksi ravintolamuusikoista 70 prosenttia on ulkolaisia

-         18.1.71 Ilta-Sanomat - Sihti / Tommi Liuhala: Ilpo Saastamoisen vaatimus:
          Popin ja jazzin koulutus pikaisesti järjestykseen

-         Kevätkesä 1971 - Demari - SNK:n kitaraleiripuffi

-         27.11.71         Taide vallankäytön välineenä -seminaari Jyväskylässä
         = 28.11. klo 10.30         Jyväskylä-alustus (IS): 'Musiikki ja vallankäyttö'
         > 29.11.71         Keskisuomalainen - (Kuka?) [Ainoa ko. esitelmäni referaatti!]
         "Popmusiikki pyrkii taidenormeja romuttaen demokratiaan"

-         27.4.72 Ilta-Sanomat - Turun rockfestivaalit - Julkilausuma > Ks. MAF 70-74

-         2/1972 Rondon poppalsta - Ilpo Saastamoinen: 
           Pop-jazzmusiikin koulutussuunnitelma

-         13.3.1973 Helsinki - Ilpo Saastamoinen:
           Lausunto orkesterikomitean (30.5.1973) mietinnöstä.

-         3.10.1973 Helsinki Julkaisematon: Matti Fagerholm, Oulu

-         28.10.73  Oulun Valtakunnalliset Jazzpäivät - Luento-Muistio
         > Mietelmiä musiikkipolitiikasta, Musiikin Suunta 3/90, ss. 27-31
         29.10.73 Kaleva - SN: Jazzattiin valtakunnallisesti ja Paroni... yrjösi.

-         1975?         Uusi LP-levy Kainuusta (H-band -LP-levyarvostelu)

-         5.4.75        E. Vesala - T. Stanko, A. Andersen - J. Aaltonen Kajaanissa
         > IS:n Kainuun Sanomiin kirjoittama ennakkopuffi

-         17/19.10.75 su (IS: Kainuun Sanomat) "Neuvostoarmeijan yhtyeen vierailu:
         Autenttista musiikkia ja teknistä osaamista"

-         10.12.75         Kainuun Sanomat: Neuvostotaiteilijat Kajaanissa -
         "Venäläisten menestyksekäs konserttivierailu"
         IS: "Monipuolisuus esille sekä tansseissa että musiikissa"

-         20.-21.12.75 (vai 27-28.12?) Keski-Suomen läänin taidetoimikunta:
          Keski-suomen kulttuuritoimintakokeilun johtoryhmän järjestämät koulutuspäivät
          Jämsänkoskella ja Kinnulassa joulukuussa 1975

- A         Kainuun sanomat ~ 24.3.76: Oliko Big Band riitasointuinen?

- B         Ilpo Saastamoisen vastine kirjoitukseen "Oliko Big Band riitasointuinen".

-         2.4.76         Lausunto-määritelmä musiikkitermistä "progressiivinen"

-         6.2.77         Suomussalmi (juttu) - Kulttuurineuvottelupäivät Ämmänsaaressa

-        Omara Portuondo ja Martin Rojas Kajaanissa 1/2.2.78 ke
         Kainuun Sanomat: Kuuban konsertoijat kävivät Kajaanissa - Kuubalainen musiikkielämys

-         Kuuban rytmi, Love Kustannus 1978, ss. 20-21
          Ilja Saastamoinen: Kuubalaisen musiikin nuotintamisesta
-         Ilpo Saastamoinen: Opi perusasiat (Musa-lehti vai mikä?) - Samba de Orly

(Päiväämätön - 1969 syksyllä - mahdollisesti Muusikko- tai Rondo-lehdestä?)

Season of the popwitch

Popmusiikin noitavainot jatkuvat edelleen Suomessa, vaikka Harald Andersen onkin puhunut levyraadissa myönteiseen sävyyn pop-pistemusiikista, uusista lauluäänen käyttötavoista sekä soulrytmeistä ja Erkki Salmenhaara kirjoittanut asiallista Beatles-kritiikkiä Helsingin Sanomissa.

Nuorisotyö ei niitä laakereita popmusiikin alalla. Kuuleman mukaan Kemissä pystyy kaupungin nuorisotoimisto (kaupunginhallitus?) tarjoamaan poppareille huoneiston kenties hartauskokousta varten, mutta toiveet saada kaupungilta bändiharjoittelutiloja ovat olleet turhia. (Positiivisin lienee tilanne Helsingissä, jossa kaupungin nuoriso-toimistolla on krooninen puute popyhtyeiden harjoittelupaikoista, mutta siitä huolimatta noin 25 yhtyettä on edellisen talven aikana voinut treenata nuoriso-toimiston tarjoamissa tiloissa. Lisäpaikkoja tarvittaisiin ainakin kymmenen.)

Musiikkiopistoissa ei ole sijaa popmusiikille: vain klassilliseen oikeauskoisuuteen kääntyneet löytävät niistä etsimänsä opin. Eräs käännynnäisyyden edellytyksiä on "kevyen" musiikin sointumerkintätavan hylkääminen.

Oulun klassikoita kiinnostavat jalkapallo-ottelut Lahden kaupunginorkesteria vastaan enemmän kuin popmuusikoiden asema managereiden vallan alla. Popmusiikin noitavainot suoritetaan hienostuneesti; olemalla näennäisesti solidaarisia, vaikenemalla ja vihdoin unohtamalla koko kysymys.

Musiikin suhteen Suomi on edelleen laaksojen ja kukkuloiden maa: aikaisemmin tanssimusiikki ja jazz olivat arvohierarkiassa aallonpohjalla. Nyt voi joku vanhempi tanssimuusikkokin tuntea itsensä arvostetuksi, sillä popista on löytynyt jotain vielä yksinkertaisempaa. Hänellä on jo varaa kysyä: "Tarvitsevatko popparit vielä muutakin kuin seksin opetusta?" Koululaitoksemme takaa ainakin tunnin seksuaali-opetusta vuodessa, joten popmusiikkikoulutuksessa voitaneen rajoittua seksti-sointuihin.

Miten valtio ottaa huomioon popmusiikin?
Apurahojen palasia on saatu joskus - etupäässä jazzin alueelle, mutta koneisto huolehtii samalla siitä, että myönnetyt varat saadaan tuhatkertaisesti takaisin. Käytännössä tämä järjestelmä toimii pidättämällä 25 % HUVIVERO musiikkitilaisuudesta, jossa kuulijakunta seisoo (tanssii), kun taas ihmisten istuessa tuoleilla voivat pääsyliput olla verottomia, koska silloin on kysymys taidetilaisuudesta. Ruotsissa ovat asiat tässä suhteessa paljon paremmin.

Miten virallinen klassillinen musiikkipolitiikka sitten suhtautuu heitteille jätettyyn popkaritsaamme? Tuntuu siltä, että klassillisen musiikkikoulutuksen puolustamisessa on implisiittisesti kysymys myös omien yksilöllisten etujen
turvaamisesta. Sibelius-akatemia ei tuota päteviä pop- ja jazzmusiikin kouluttajia. Kenties pelätään, että tulevaisuudessa tällaisille puolipäteville opettajille ei riitä työmahdollisuuksia. (Mistä voi tällä hetkellä saada popmusiikkiopettajan muodollisen pätevyyden?)

Pelätään tunnustaa sitä, että musiikinopettajaksi ei voi sanoa henkilöä, joka on tietämätön "kevyen" musiikin sointumerkintätavasta. Kokkoselta tai Kuusistolta ei klassikkoina voi vaatia ragojen hallitsemista, mutta sen sijaan heiltä musiikki-ihmisinä voidaan odottaa aktiivisuutta monipuolisemman musiikkikoulutuksen saamiseksi maahamme. Tosiasia on, että eurooppalainen musiikkitraditio ei ole kaiken musiikin perusta.

Toinen tosiasia on, että kaikki eivät ole kiinnostuneita pelkästä eurooppalaisesta musiikkitraditiosta. Opettajilla ei ole syytä komplekseihin, sillä opetussuunnitelmat eivät vaadi heitä opettamaan asioita, joista he eivät tiedä. Popsoittaja meneekin mieluummin viinipullon kanssa vanhemman muusikon juttusille neuvoa kysymään kuin musiikkiopistoon toiveenaan saada opetusta slidekitaran tai sähköbasson soitossa.

Koulujen musiikkiopetuksen tila on tuttu kaikille. Koulukonsertteja välittävä koulujen musiikkikeskus tarjoaa yhden jazzyhtyeen kymmenen klassikkoesiintyjä-ryhmän joukossa. Tämä on vain pikkudetalji kokonais-tilanteesta, eikä siksi kaipaa lisäkommentteja. Popkoulutus elää teinikuntien tanssitilaisuuksien varassa.

Nuortenlehdet välittävät tietoa musiikista omalla tavallaan; Pop-idolien elämäntavat, harrastukset, valokuvat, ikä ja aviosuhteet ovat tärkeämmällä sijalla kuin esim. kuvaukset soittotyylistä, harjoitusmenetelmistä tai käytetyistä instrumenteista.

Popmuusikon tehtävänä on ottaa itse selvää kaikesta. Hänen kehitystään ei välitetä nopeuttaa, koska on tärkeintä kouluttaa nuorista vaikkapa barokkimusiikin spesialisteja. Elämme maailmassa, jossa ei olla kiinnostuneita siitä mitä rumasta ankanpoikasesta kehittyy.

PS. Tänä syksynä on suunniteltu popmuusikoiden omaa osastoa muusikkojen liittoon. Järjestäytyminen alalla on välttämättömyys edes minimaalisen oikeusturvan saamiseksi työasioissa: Toivottavasti tästä kehittyy myös monipuolisemman musiikkipolitiikan edistämiseksi toimiva painostusryhmä. Alustavat keskustelut on jo käyty, ja toimikunta valittu valmistelemaan osaston perustamiskokousta. Tulos nähdään mahdollisesti tammikuussa pidettävässä valtakunnallisessa pop-soittajien kokouksessa. Popliitosta kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä Paroni Paakkunaiseen, allekirjoittaneeseen tai Muusikkojen liittoon. (Liitosta sekä omasta popmusiikki-koulutustyöstäni kirjoitan toiste lisää.)

Ilpo Saastamoinen

 

Muusikkolehti - joulu/tammikuu 1969-70:
> Ilpo Saastamoinen: POPMUUSIKOT

(1970 helmikuussa - Ilta-Sanomat - IS:n haastattelu)
>>> POPMUUSIKON HUVIT

19.4.70 - Kansan Uutiset - Okko Kamu on O.K. vai onko?

On yllättävää todeta, että Okko Kamu, eräs maamme nimekkäimmistä taiteilijoista, on antanut Stump-lehteen
(3/1970) popmusiikista ja -muusikoista erittäin vähätteleviä lausuntoja.

Aluksi hän toteaa, että popmusiikissa "ei ole mitään varsinaista melodiaa" vaan ainoastaan "hakkaava peruspoljento", jota kuunnellessaan nuorten ei tarvitse ajatella mitään. Kamun mielestä "95 %:lta popmuusikoista puuttuu ammattitaito", josta syystä popmusiikki on "plagiointia". Beatles-yhtye on hänen sanojensa mukaan ainoa valopilkku popmusiikissa, kun taas Suomen popmuusikot ovat "perus-poljennon avulla sätkytteleviä matkijoita".

Okko Kamun haastattelun ymmärtämistä vaikeuttaa se, että hän ei ole määritellyt popmusiikkikäsitettä. Ne, jotka Suomessa nimittävät itseään popmuusikoiksi, katsovat improvisoinnin liittyvän olennaisesti popmusiikin soittamiseen. Ehkä Kamu on tarkoittanut ns. iskelmämusiikkia, jonka arvokysymyksiin en tässä yhteydessä puutu, vaan analysoin haastattelua improvisoidun popin näkökulmasta:

Kamun käsitykseen melodian puuttumisesta popmusiikissa voidaan huomauttaa, että esim. intialaisesta musiikista puuttuu harmonia länsimaisessa mielessä, eikä tämä tee intialaista musiikkia taiteellisesti ala-arvoisemmaksi eurooppalaiseen musiikkiin verrattuna. Sama periaate pätee myös väitteeseen rytmin hallitsevasta asemasta popmusiikissa.
Leonard B. Meyerin teesejä lainatakseni sanoisin, että em. väitteet tuovat mieleen tyypillisen esimerkin kuuntelijasta, jolla ei ole tietoja ko. musiikin tyylipiirteistä tai -normeista, ja joka ei siitä syystä kykene tajuamaan itselleen vieraan musiikin mikrostruktuureja. On helppo ratkaisu kieltää arvo asioilta, joita ei ymmärrä.

Uskon, että Kamu kokee jokaisen Beethoven-tulkintansa ainutkertaisena luovana suorituksena, mutta hän ei sen sijaan näe, että vastaava ainutkertaisuus on olemassa myös popmusiikissa. Jos popmusiikinimprovisointi on jäljittelyä, niin onko klassillisen musiikin esittäminen (implisiittisesti Kamun mielestä) luovaa työtä? Jos kerta popmuusikot plagioivat, niin onneksi heidän ei tarvitse tehdä sitä ainakaan seuraamalla silmälasit päässä
nuotti nuotilta jonkun 200 vuotta sitten syntyneen klassikon kynänjälkiä. Mielestäni
nuoteista soittaminen ei ole sen enempää luovaa työtä kuin pop-idolilaulajan "nikotuksen matkiminen" äänilevyltä.

Mitä tulee Kamun väitteeseen ajattelun tarpeettomuudesta popmusiikin kuuntelussa, totean, että jazzin ja klassillisen musiikin ystävänä myös popmusiikin kuunteleminen, harjoitteleminen ja soittaminen vaatii ainakin minulta ajattelua mitä suurimmassa määrin, enkä näin ollen usko, että kukaan popmusiikin harrastaja on imarreltu em. väitteestä.

Vähintään yhtä ihmeellistä on lukea musiikkiammattimiehen mielipide siitä, että Beatlesit ovat ainoa valopilkku popmusiikissa. Suosittelisin kuunneltavaksi esim. seuraavia popyhtyeitä: Mothers of Invention, The Fugs, Vanilla Fudge, Pink Floyd, Third Ear Band, Led Zeppelin, Cream ja John Mayall vain muutamia mainitakseni.

Ja lopuksi totuus "95 %:n ammattitaidottomuudesta": Pyytäisin tässä yhteydessä mielelläni Okko Kamua esiintymään joko Natsan maanantaijameissa tai ensi syksynä popmuusikkojen konsertissa. Ammattitaidottomuus on hyvin suhteellinen käsite, ellei sitä määritellä esim. nuotinlukutaidon tai improvisointitaidon mittapuulla. Valitettavasti on totta, että Suomessa on paljon ammattitaidottomia popmuusikoita. Valitettavasti on totta, että maamme musiikkikoulutus ei tällä hetkellä pysty parantamaan tilannetta popmuusikkojen kohdalla. Valitettavasti on totta, että Kamu on syyttänyt popmuusikkoja ammattitaidottomuudesta tekemättä tiettävästi itse mitään popmusiikkikoulutuksen aloittamisen hyväksi.

Ainoa iloni on, että Kamun mielipiteitä popmusiikista ja -muusikoista ei voida yleistää kaikkien klassikoiden mielipiteeksi. Toivokaamme yhdessä, että spesialisoituminen ei tee meistä fakki-idiootteja.

Kaikella ystävyydellä
Popmuusikot ry:n puolesta
ILPO SAASTAMOINEN

- Muita lehtikommentteja (päiväämättömiä) aiheesta:

1)            Kapellimestari Okko Kamu on löylyttänyt suomalaisia popmuusikoita Stump-lehden kolmosnumeron palstoilla. Ilpo Saastamoinen puolestaan on vastannut moitteisiin Kansan Uutisten numerossa 19/4. Kirjoituksessaan Saastamoinen epäilee Kamun asiantuntemusta popmusiikin alalla.

2)            - Pop-muusikot eivät rakasta konserttimusiikin pop-kapellimestari OKKO KAMUA. Popmuusikot ry:n puolesta ILPO SAASTAMOINEN paheksui Kamun Stump-lehdelle antamaa haastattelua, jossa Kamu kieltämättä käyttää jonkin verran halventavia ilmaisuja kevyen sektorin virkaveljistään. Kamu ilmoittaa että BEATLES-yhtye on ollut ainoa valopilkku viime vuosien pop-musiikissa kun sitä vastoin Suomen popmuusikot ovat "peruspoljennon avulla sätkytteleviä matkijoita". Vain 5 %:lla on Kamun mukaan riittävä ammattitaito, muut saavat tyytyä plagioimaan esikuvia.

 

Kevät (4/5? Muusikko-lehti?) 1970 Popkierros:

VASTUUTTOMAT MANAGERIT BOIKOTTIIN

Popmuusikot ry:n piirissä on jo kokeiltu ensimmäisiä manageriboikotteja. Alku näyttää hyvältä ja lisää jäseniä on yhdistykseen tulossa jatkuvasti. Toukokuussa tullaan järjestämään mielenosoitus muusikkojen aseman parantamiseksi. Kaikki jotka haluavat saada äänensä kuuluviin ottakoot yhteyttä Muusikkojen liittoon tai muihin asianosaisiin. 

Poppareiden aseman parantumisesta on positiivisena osoituksena popin mukaantulo Helsingin juhlaviikoille, vaikkakaan en usko että Tremoloes-yhtyeellä on paljon ystäviä Suomessa ja toisaalta kaikki eivät ole yhtä mieltä Spermin ammattitaidosta. Toivotaan että ensi vuoden viikoilla puistokonsertit ja popin asema yleensä tulevat vakiintumaan.

Negatiivisista puolista mainittakoon Okko Kamun Stump-lehteen (3/70) antama ajattelematon lausunto Suomen popmusiikista ja -muusikoista, sekä se että edellisen Rondon kirjoituksen perusteella Jyväskylässä ei tunnu olevan muuta mainitsemisen arvoista musiikkia kuin klassillinen musiikki. Miten on esim. Jyväskylän pop- ja jazzmusiikkikoulutuksen laita? Mitä mieltä [Rainer] Palas on Silveryn musiikista?

Tällä hetkellä tuntuu masentavimmalta se, että eräät managerit välittävät maahamme ulkomaisia ravintola-yhtyeitä, joille maksetaan bruttopalkkana noin 20:- henkeä kohti, kun taas manageri puolestaan saa
ravintolalta noin 300:- illalta. Tämän hieman kärjistetyn esimerkin rinnalla tuntuu klassillisen orkesterimuusikon tai kanttorin asema Suomessa pelkältä juhlalta. Suomalaisilla ravintolamuusikoilla ei ole työtä ja ulkomaiset yhtyeet eivät uskalla valittaa, koska heidän elämänsä ja työnsaantinsa on täysin herra managerin armoilla. Yksityisyritteliäisyys on kannattavaa toimintaa ainakin ravintolamanagereille, jotka välittävät esim. pariakymmentä ravintolayhtyettä samanaikaisesti. Voiton maksimointi näyttää olevan ihanteena myös niillä ohjelmatoimistoilla, jotka ovat vuokranneet koko kesäksi tanssilavoja eri puolilta Suomea, palkkaavat paikallisen bändin 200 mk:lla ja ottavat 4-5 solistia kiertämään yhtä monessa paikassa samana iltana esiintymässä. Pienet menot - suuret tulot. Eipä ihme että tanssimusiikkia syytetään kaupallisuudesta. Kaikki
muut rikastuvat paitsi ne, joita kaupallisuudesta syytetään: muusikot itse.

Kulunut kevät on ollut antoisa popkonserttien ystäville. Finnshow'n tuottamina ovat Kulttuuritalolla vierailleet John Mayall, Jethro Tull, Led Zeppelin, Clouds sekä viimeksi Johnny Winter. Edellisten ohella ovat tilaisuuksissa esiintyneet kotimaiset popyhtyeet. Helmikuun lopussa pidetty Popmuusikot ry:n ensimmäinen popkonsertti oli maamme popbändien suurkatselmus.

Kesän vierailuista ei vielä ole varmoja tietoja. Juhannusaatoksi voi Helsinkiin Mustikkamaalle ilmaantua Steppenwolf. Heinäkuussa esiintyy ehkä Tremoloes Suomen tanssilavoilla, ja syksyksi on kaavailtu konsertteja, joissa esiintyvät Who, Chicago, Janis Joplin ja Butterfield Blues Band. Varmaa on sen sijaan syyskuun 2. pnä Helsingin stadionilla tapahtuva Rolling Stones -konsertti.

Popmusiikkia voi Helsingissä kesälläkin kuulla jo toukokuussa juhlaviikkojen aikana konserttisaleissa, osakunnissa ja puistoissa. Sen lisäksi toimivat läpi kesän popklubit ainakin TSO:ssa ja Natsalla, joissa
varmasti on sijansa myös kokeilevalle popmusiikille.

- Kajaanissa on kevyen musiikin päivät 20-23.7. nuorille aktiivisoittajille. Mukana ovat ainakin Pekka
Gronow, Otto Donner, Ilpo Saastamoinen luennoimassa ja todennäköisesti Junnu Aaltonen, Esko Rosnell, Pekka Pohjola ja Hasse Walli instrumentaaliopettajina.

Itä-Suomen musiikkipäivillä Mikkelissä 31.7.-1.8. puhutaan popmusiikistakin. - Turussa järjestetään suuret pop-festivaalit 21-23.8. Esiintyjäluettelon nimistä mainittakoon Family, Incredible String Band, Colosseum
ja Juicy Lucy Englannista, Made in Sweden, Pugh Rogefeldt och Hjärtans Hundar Ruotsista, Burning Red Ivanhoe Tanskasta, Flamingo Prahasta sekä kotimaisia huippuja.
Päivillä on myös popseminaari, johon osallistuvat mm. Andy Gray Englannista ja edustaja koulu-hallituksesta. Iltaisin svengaa jameissa ja discoissa. Tilaisuuksia on siis tarjolla, kunhan vain rahat riittävät.

Ilpo Saastamoinen

 

Kevät 1970 (Päiväämätön - Mikä lehti?)
RYTMIMUSIIKKI -kirjan arvosteluni

Ns. kevyen musiikin osakseen saama huomio maamme musiikkikirjallisuudessa ei ole suuren suuri. Olli Hämeen "Rytmin voittokulku" vuodelta 1949 ei ansioistaan huolimatta ole kuljettanut jazzrytmejä koulujen laulutunneille. Voittoon ei ole vienyt myöskään Gronowin ja Bruunin vuosi sitten ilmestynyt - kirjoitustavaltaan ja lay-outiltaan mainio "Popmusiikin vuosisata".

Alan tietotyhjiötä yrittää täyttää osaltaan tämän kevään uusi kirjatulokas, Erkki Melakosken toimittama "Rytmimusiikki" - kokoelma eri henkilöiden kirjoituksia.

Kirja alkaa Åke Granholmin yleiskatsauksella (bluesin sekä) jazzmusiikin taustahistoriasta ja jatkuu äänilevykokoelmaluonnoksena, joka sisältää jazzin historiankongolaisesta kansanmusiikista Charles Lloydiin saakka. Lars-Olof Landen toteaa swingmusiikin kaupallisuusperiaatteet, Sampsa Ahokas korostaa bebopin merkitystä todella uutena, itsenäisenä, luovana jazzin tyylisuuntana ja näiden kahden luvun
väliin mahtuu Ilppo Aarnion hahmottelemana (40-sivuinen) Ellingtonin elämänkaari aina nykypäiviin saakka. Seuraavana kirjassa ovat Erkki Pällin ja Olavi Lehmukselan katsaukset jazzin viimeaikaiseen kehitykseen (bebopista 60-luvulle saakka) sekä minitarina jazzin erikoispiirteistä.

Loppuosa kirjaa käsittelee etupäässä Suomen oloja: ensiksi iskelmän historiaa vuosisadan alusta eteenpäin
Cay Idströmin silmin, sitten Erkki Pällin ja Ossi Runteen luettelemana tanssi- ja viihdemusiikin henkilönimistö 50- ja 60-luvulla sekä  viimeisenä Aarne Nuotion laatima suomalaisen harmonikansoiton historiikki.

Tällaisen kirjan julkaiseminen on jo sinänsä merkkitapahtuma maassamme. En halua kieltää kirjan ansioita suomenkielisenä tietolähteenä. Esimerkiksi Ellingtonista kirjoitettu luku täydentää erinomaisesti Stearnsin ja Shapiron jo aikaisemmin käännettyjen kirjojen pohjatietoja. Myös harmonikansoiton vaiheet Suomessa on tuotu esille melko perusteellisesti pienen sivumäärän puitteissa.

Kuitenkin ovat mieltäni jääneet kaivelemaan muutamat asiat: Kirjoittajien moni-lukuisuus on aiheuttanut sen, että monet jazzin henkilöt on mainittu useita kertoja eri luvuissa, mutta heidän musiikkinsa kuvaus on kaikissa tapauksissa jäänyt lyhyeksi. Lehmukselan ja Pällin uutta jazzia käsittelevät artikkelit olisi ollut syytä yhdistää yhdeksi luvuksi.

Äänilevykokoelma jazzin historiasta on edustavasti valittu - se olisi saanut olla vieläkin laajempi, jolloin se hyvin toimisi viitteenä musiikinopettajille heidän valitessaan levykirjastoa heille kenties tuntemattomalta alueelta.

Suomalaiseen musiikkikirjaan kuuluu ilman muuta katsaus Suomen oloihin. Tässä yhteydessä tulee esiin pieni ristiriitaisuus: kirjan nimi on "Rytmimusiikki". Kuitenkin se käsittelee pääasiassa vain jazzia, kunnes aivan kirjan loppupuolella lukija törmää koko iskelmä- ja popnimien valtavaan falangiin. Ehkä mielekkäämpää olisi ollut omistautua yksinomaan jazzille. Luvussa nimeltään "Tanssimusiikki Suomessa"

(s. 201) sanotaan iskelmä- ja popmusiikista: "Kysymyksessähän on loppujen lopuksi yksi ja sama asia."
Samassa yhteydessä todetaan esimerkiksi Kaj Chydeniuksen ja Kari Rydmanin kunnostautuneen eräillä viihdemusiikin sektoreilla. Kysykää Kaj Chydeniukselta, tunnustautuuko hän ajanvietteen tai viihteen tekijäksi! Nimilappujen kiinnittäminen ei siis ole helppoa.

Sivulla 160 on sattunut pieni käsitteiden sekaannus; siellä sanotaan: "Jonkinlaiseen atonaalisuuteen johdattavan systeemin on luonut George Russell. Se perustuu tonal center -ideaan..." Kuunnellaanpa, mitä Russel itse sanoo kirjassaan 'The Lydian Chromatic Concept...': "Atonaalisuus merkitsee sävelkeskusten täydellistä kieltämistä." Hänen mukaansa sävelkeskuksen olemassaolo merkitsee pantonaalisuutta vastakohtana atonaalisuudelle.

Luku nimeltään "Jazzin erikoispiirteitä" herättää eniten kritiikin halua. Sivulla 172 sanotaan: "Jos jätämme nykyjazzin atonaaliset virtaukset ottamatta huomioon, on harmonia elintärkeä elementti jazzille..." Minun mielestäni nykyjazzin virtauksia ei voi jättää huomiotta. (Jos jokin teoria laaditaan, on sen sisällytettävä
kaikki olemassa oleva materiaali samaan periaatteeseen.) Edelleen s. 173 selitetään blues-skaalan syntyneen kvintti-intervallien jakamisesta kahtia. Gunther Schuller sanoo kirjassaan "Early jazz" blues-skaalan syntyneen kahdesta erillisestä tetrakordista, joilla molemmilla on oma sävelkeskuksensa. Viimemainittu periaate tuntuu
paljon luonnollisemmalta puhumattakaan sen laajasta kokeellisesta todistuspohjasta. Sitä paitsi tässä jazzin erikoispiirteitä käsittelevässä luvussa ei ole huomioitu erästä jazzin tärkeää tunnusmerkkiä, sävellyksen ja sen esityksen samaistumista. Henry Pleasants on sanonut: "Jazz ei ole se, mitä soitetaan vaan se, miten soitetaan. Tämä on kenties suurin erottava tekijä improvisoidun musiikin ja eurooppalaisen klassillisen musiikin välillä.

Kaikesta edellä mainitusta kritiikistä huolimatta en pidä Rytmimusiikki-kirjaa huonona. Jään vain edelleen kaipaamaan tärkeintä - musiikinopetustarkoituksiin soveltuvaa oppikirjaa jazzista, popista, iskelmistä, viihteestä ja kaiken tämän teoriasta. Ja lopuksi kaikkein salaisin ja hartain julkinen toiveeni: Toivottavasti rytmimusiikkia opetetaan kouluissa jo ennen kuin joku on kirjoittanut haaveilemani kirjan.

 

BÄNDIJUTTU 70-l. (päiväämätön)

Ratkaisevatko keikat suosion?

1)         Usein on niin, että bändi on parhaimmillaan keikalla, jossa on suora kontakti kuuntelijoihin. Samaa ei voida sanoa studio-olosuhteista.
2)         Usein suosion ratkaisevat mainiot asiantuntevat nuortenlehtemme ja PR-miehet, joilla on omat intressinsä tehdä laulajasta tai bändistä tähtiä. Joka tapauksessa hyvä yleisö on usein parempi kiitos kuin ylistävinkään arvostelu jossain nuortenlehdessä.
3)         Toisaalta yhtye voi olla erittäin hyvä, mutta esim. viime talvena useat huippu-bändimme ovat poteneet keikkapulaa. Syistä siihen on monia.

Millaista on olla keikalla Peräkylässä?

Popparit haluavat olla itsenäisiä, riippumattomia. He ovat ylpeitä vapaudestaan - siitä, että esim. pukeutuminen on heidän oma asiansa - ei kenenkään muun. Tästä syystä monet suvaitsemattomat ihmiset katsovat heitä karsaasti, mutta samalla kuitenkin tiedottomasti kadehtien. He pitävät popsoittajia diivailevina ja toisaalta popparit pukeutuvat ja käyttäytyvät juuri ärsyttääkseen näitä vanhoillisia ihmisiä.

Monimutkaisempi kysymys sen sijaan on itse musiikki. On selvää, että varsinkin jokainen nuori yhtye haluaa esittää parastaan. Käytännössä tämä merkitsee halua soittaa popmusiikkia, joka on lähinnä sydäntä ja jota bändi on harjoitellut eniten. Nyt kuitenkin tanssiyleisö saattaa olla eri-ikäistä; toiset rakastavat tangoa yli kaiken, kun taas toiset haluavat pelkkää jee jeetä. Käytännössä tämä pulma on ratkennut siten, että popbändit soittavat tanssipaikalla vain 1-2 tunnin ohjelman, joka on pelkkää poppia - pitipä yleisö siitä tai ei. Koko illan bändillä on tietysti suuremmat vaikeudet musiikin valinnassa: joudutaan ottamaan huomioon koko yleisö, ja niin joudutaan musiikin tasossa antamaan periksi kaupallisuudelle. Tämä on mielestäni huono ratkaisu, vaikka se onkin ainoa mahdollinen ratkaisu monille bändeille. Kun musiikki alkaa olla mekaanista työtä, on parasta lopettaa soittaminen tai harjoitella niin hyväksi, että voi soittaa sitä musiikkia, mitä itse haluaa.

 

9.-10.7.70         Haydn: Oratorio Luominen (Jyväskylä, Taulumäen kirkko to klo 19)
         + Oratoriopaneli (pe 10.7.) - Jyväskylä  (mm. Timo Mäkinen)

Puheenvuoroni:

1)         Tällaisten teosten esittäminen on mielekästä, koska maamme musiikkikoulutus tähtää tällaisten teosten esittämiseen (- ei esim. Sarmannon jazzmessun).

2)         > 19.5.62 Haydn: Nelson-messu Jyväskylässä.

3)         Mitkä ovat "Luomisen" luomiskustannukset?

4)         Kumman on maailma: massatyöläisen vai luovan individualistin?. Individualisti johtaa, massa tottelee. Vrt. Pop/jazzin työpaikkademokratia (ei leaderia).

5)         Kuluttajavalistuksen vika on, että tällainen musiikki koetaan säilyttävänä eikä historiallisena. Mitä maailmankuvaa teos edustaa?
         > teoksen älyllinen ymmärtäminen

6)         Kuinka voimakas mahtitekijä on kirkko, jos ihmiset ovat onnellisia päästessään esiintymään siellä?

7)         Kirkon hyväksymä > yhteiskunnan hyväksymä. Kirkon edustaja puuttuu tästä panelista. Kirkon järjestettävä tilaisuuksiinsa jumalanpilkkalauluja koetellakseen jäsentensä uskoa.

8)         Nykyään yleisö ei ymmärrä Haydnin ajan symboliikkaa eikä maailmankatsomusta.

9)         Suuret massat vetoavat suuriin massoihin. Tätä kieltä kaikki ymmärtävät.

 

10.7.70          Aamulehti / Timo Palm: Vakavuutta, arvokkuutta - viestiä myös nykyajalle

...Kulttuurikesän toinen pääaihe - luonnonsuojelu - tuli myös esille perjantaina oratorio-keskustelussa puheenjohtajan professori Timo Mäkisen tokaistessa ohiajavasta moottoripyörästä 'saastaman
kone'. Keskustelussa oli osanottajina lisäksi Kesän jazzseminaarin johtaja Charlie Mariano Amerikasta, säveltäjä Heikki Sarmanto, säveltäjä Bengt Johansson, intendentti Mikko Kokkonen ja muusikko Ilpo Saastamoinen.

Keskustelijat olivat yksimielisiä oratoriomusiikin esittämisen tarpeellisuudesta [!]

> 11.7.70 Aamulehti (Kirjallinen vastineeni Palmin artikkelista):

Ihmettelen sitä tapaa, jolla toimittajanne Timo Palm on kirjoittanut Jyväskylässä 10.7. pidettyä oratoriokeskustelua. Siteerattuaan laajasti Krukowskin alustusta oratorion puolesta toteaa Palm että "keskustelijat olivat yksimielisiä oratoriomusiikin esittämisen tarpeellisuudesta".

Kysyisin, onko Palm tietoisesti jättänyt pois kirjoituksestaan kaiken sen kritiikin, jota esitettiin oratoriota vastaan. Keskustelussa todettiin mm. että maamme koko musiikkikoulutus tähtää nimenomaan oratoriomusiikin so. klassillisen musiikin esittämiseen, joten muut musiikin muodot kuten pop- ja jazzmusiikki ovat auttamattomasti heikommassa asemassa riippumatta niiden valtavasta harrastajamäärästä. Klassillisen musiikkikoulutuksen saaneet eivät ole oikeita henkilöitä esittämään pop- tai jazzmusiikkia. Muunlaista musiikkikoulutusta ei maassamme ole.

Toiseksi keskustelussa esitin mm. että oratorion säveltäminen, esittäminen ja esityspaikan valitseminen on myös uskontopoliittinen kannanotto, joka tässä tapauksessa merkitsee säilyttävää asennetta (kirkon puolesta) ja on täten verrattavissa iskelmäteksteissä ja -musiikissa esiintyvään maailmankuvan säilyttämis-pyrkimykseen tai poliittisesti kantaa ottaviin lauluihin.

- On ikävä todeta, että Aamulehden toimittaja ei tunne vastuutaan julkaistessaan vain kenties häntä henkilökohtaisesti miellyttävät kannanotot tuudittaakseen lukijat uskomaan, että musiikin vanhat arvot
ovat yhä edelleenkin ainoat oikeat.

Popmuusikot r.y:n puolesta
Ilpo Saastamoinen

 

> 11.7.70?             Keskisuomalainen  - MM: Oratorion ystävä suree ettei popkonsertissa voi melun vuoksi edes nukkua.:
Charlie Mariano: ...Niinpä hän nukahti kuunnellessaan Haydnin oratoriota kenraali-harjoituksessa. Säveltäjä (Bengt) Johansson kertoi, että hänellä olisi vaikeaa nukkua popkonsertissa ilmassa olevan fonimäärän takia.

Muusikko Ilpo Saastamoisen kanta oli, että meillä koulutus tähtää juuri tämäntyyppisen - kuten Luominen - musiikin esittämiseen eikä haluta nähdä nykyajassa olevia eri musiikkikulttuureita kuten jazzia jne. Hän piti kirkkomusiikkia instituution kannanottona asiansa puolesta ja toivoi, että kirkon edustaja olisi ollut paikalla.

Säveltäjä Heikki Sarmanto huomasi oivan tilaisuuden esitellä jazzhelluntai-messuaan ja hän puhui siitä pitkään. Hän epäili ettei Haydnin oratorio kiinnosta nykyajan nuorisoa.

 

11.7.70 Uusi Suomi - Jukka Määttänen/Jyväskylä: Oratoriopanelin rönsyilyä.

Itse oratorioaiheesta poistui tehokkaimmin jazz- ja popmusiikkia edustanut Ilpo Saastamoinen, joka lähti erilaatuisiin musiikkipoliittisiin tarkasteluihin. Hän tosin lähti aiheesta toteamalla, että esimerkiksi oratorion esittäminen meillä on mielekästä sikäli, että juuri tällaista musiikkia esittämään meillä ihmisiä koulutetaan. Saastamoinen epäili kuitenkin vanhan musiikin informatiivista, jännityksiä luovaa voimaa. Edelleen hän piti kirkollisen tekstin valitsemista säveltäjän poliittis-luontoisena kannanottona kirkon puolesta. Hän väittää, että spesialisoituminen poistaa moraalia niin atomipommin teossa kuin musiikissakin.

Keskustelijoiden joukossa oli myös kaksi suomalaista nykysäveltäjää, jotka viime aikoina ovat tehneet juuri kirkkomusiikkia. Bengt Johansson puolestaan omisti tekstin, minkä tahansa, puhtaasti säveltäjälle, ilman poliittisia funktioita. Hän myös protestoi Saastamoisen käsitystä musiikin informaatiopitoisuuden kulumisesta ajan mukana. Ainutkertainen esitystilanne, yleisön suora kontakti esittäjistöön (ja päinvastoin) onnistuessaan on sellaisenaan uutta informaatiota, riippumatta esitettävän musiikin iästä...

 

21.8.70 pe         Turun rockfestivaalit - Popseminaari - alustus klo 13
> (IS 21.8.70): "58 kultaista neuvoa popparille"

19.9.70         Tuusula klo 18- 'Nuorison popmusiikin harrastus'

20.9.70         Juttuni Tuusulasta SosDemiin (ilm. 22.9.?)
"Nuorten musiikkileirit eivät riitä koulutuksen ratkaisuksi."

Nuorison musiikkitoimikunta järjesti Tuusulan kunnallisopistossa 19.-20.9. neuvottelupäivät musiikkileiri-toiminnasta. Läsnä oli eri musiikkileirien järjestäjiä, Nuorison musiikkitoimikunnan, valtion säveltaide-toimikunnan, läänien taidetoimi-kuntien ja erilaisten musiikkioppilaitosten edustajia. SNK:n edustajana oli ohjelma-sihteeri Alpo Halinen. Puheenjohtajana toimi ylitarkastaja Olavi Pesonen,

- Alustuksista mainittakoon opetusministeriön esittelijän Taisto Kärkkäisen toteamus siitä, että on suoritettava pikaisesti perustutkimus koko kansan musiikki-harrastuksista ja tältä pohjalta luotava kokonaissuunnitelma musiikinopetuksen organisoinnista. Valtion on palveltava kaikkia olemassa olevia taideharrastuksia, ja tässä mielessä olisi sovellettava "rahat kaikille" -periaatetta.

- Seppo Toiviainen totesi tutkimustensa mukaan musiikinharrastuksen jakaantuvan pääpiirteittäin kolmeen ryhmään:

1) konserttimusiikki (kaupunkien koulutettu aikuisväestö),
2) perinnemusiikki (maalla elävä, vähemmän koulutusta saanut aikuisväestö),
3) amerikkalaisvaikutteinen musiikki (nuoriso kaupungissa ja maalla). Toiviaisen mukaan taideharrastus on luokkasidonnaista ja usein myös eristäytyvää (uskonnollinen musiikki) varsinkin iän karttuessa. Musiikin kuuntelutottumuksia on täten vaikea muuttaa.

- Otto Donner totesi olevansa akat. Kokkosen kanssa samaa mieltä - vaikkakin eri syistä - siitä, että koulujen musiikinopetus on uudistettava. Koska vain 1% Suomen kansasta kuuluu musiikkijärjestöjen piiriin, on tämä merkkinä siitä, että nuorisoon suuntautunut musiikkityö ei ole saavuttanut tarkoitustaan.
Lähtökohtana musiikin-opetuksessa olisi oltava se musiikki, jota nuoret harrastavat ja laajentaa sitten tätä musiikkinäkemystä periaatteenaan luova työskentely. Donner vaati lopuksi syrjityssä asemassa olevien musiikkilajien opettaja- ja yleisen koulutuksen järjestämistä.

- Ilpo Saastamoinen loi katsauksen nuorten popyhtyeiden koulutustarpeeseen ja popmusiikin erikoislaatuun. Hän totesi kaikkien tasojen koulutuksen puuttuvan tältä alalta ja katsoi maassamme harjoitetun musiikkipolitiikan olevan tässä mielessä epädemokraattista. Samalla hän selvitti musiikkialan ammattiliittojen federaation kevyen musiikin koulutusta koskevia suunnitelmia. Esitelmän lopuksi kokous piti hiljaisen hetken Jimi Hendrixin muistoksi.

Päivillä käydyissä keskusteluissa todettiin musiikkileirien osanottajia olleen kuluneena kesänä yli 2000. Leirien toiminta näyttää kuitenkin olevan hätäratkaisu, joka ei poista tämänhetkisen koulutusorganisaation puutteita. Nuorisojärjestöjen puuttuminen kokouksesta synnytti ehdotuksen uuden, laajempipohjaisen tilaisuuden järjestämisestä. Suurimmat vaikeudet tuntuivat johtuvan yhteisen katto-organisaation puutteesta ja hankaluudesta päästä läpi määrärahalakien viidakon. Kritiikkiä kohdistettiin myös siihen, että leirit eivät huomioi aloittelevia musiikinharrastajia, vaan suosivat jo pidemmälle kehittyneitä soittajia.

- Mutta lienee kuitenkin niin, että vanhempi polvi tietää parhaiten, mistä nuoret todella ovat kiinnostuneita.
(???)

26.9.1970         Lokakuun RONDO         - IS: Popkuulumisia

Kuluneen kesän poptapahtumat keskittyivät lähinnä Turun rockfestivaaleihin. Tämä suomalaisnuorison ensimmäinen suurjuhla onnistui yli kaikkien odotusten. Moni-kymmentuhantiselle yleisölle esiintyivät edukseen varsinkin englantilaisyhtyeet Colosseum, Argent ja Family, vaikkakin viimeksi mainitun esiintymistä sekoitti huono äänentoisto. Nämä yhtyeet kuten myös Made in Sweden osoittivat popin saavan yhä enemmän vaikutteita jazzista. Progressiivisen popin tunnusmerkkeinä on tällä hetkellä varsinkin pyrkimys laajoihin muotorakenteisiin, pitkiin unisono-osiin, tahtilajien tiheään vaihteluun ja polyrytmiikkaan, mutta pohjana on edelleen vahva bluesperinne varsinkin kitarasooloissa.
Tästä popin suuntauksesta on kehittymässä vinhaa vauhtia uusi eliittitaidemuoto - se näkyi perinteellisempää poppia soittaneiden yhtyeiden suuresta suosiosta. Onneksi meillä on vielä Joonas Kokkonen, joka sijoittaa tämän musiikin pikkujoulujen musiikkikategoriaan.

Kaikkien edellä mainittujen yhtyeiden musiikki on kompleksisempaa kuin esim. Rolling Stonesien, jotka konsertoivat Helsingin stadionilla kuluneen syyskuun alussa [2.9.70]. Konsertti painettiin läpi rutiinilla. Todellinen valopilkku oli kitaristi Buddy Guy, joka esitti rautaista bluesia ennen varsinaista Rollareiden esiintymistä.

Ensimmäiset kevyen musiikin päivät pidettiin Kajaanissa Otto Donnerin johdolla. Näyttää siltä, että ensi vuonna tapahtuu paljon kevyen musiikin koulutusalalla. Poppia kuullaan tulevana kesänäkin: The Who -yhtyettä kaavaillaan Jyväskylän kesän vieraaksi ja Helsingin juhlaviikoille elokuun lopussa tulee popmusiikkia varmasti yllin kyllin. Turun taidetapahtuma tämän lokakuun lopussa sisältää aimo annoksen bluesia (Little John), rockia ja progressiivista poppia. Popmuusikot ry. järjestää suurkonsertin Helsingissä todennäköisesti marraskuun alussa.

Levytyksistä puheen ollen - Love Recordsin Lenin -LP:n (LRLP-15) alkua sanoi Markku Into Turussa maailman ensimmäiseksi rocklevytykseksi. Sitä se lieneekin ainakin suosionosoitusten rajuudesta päätellen. Scandia on puolestaan sijoittanut sota-ajan iskelmät kahteen LP-levyyn (SLP-544, 543). Meininki on kovaa.

(Viime kesän) Muista musiikkitapahtumista mainittakoon Itä-Suomen Laulun päivät Mikkelissä, jossa akateemikko Kokkosen johdolla kokoontunut musiikin asiantuntijaseminaari totesi musiikin alalla olevan tärkeämpääkin tehtävää kuin popmusiikkikoulutuksen järjestäminen. Mutta päivien teemana olikin ihmisläheisyys ja kansanomaisuus. Elämä on kovaa...

Musiikkileirien ohjaajat kokoontuivat syyskuussa Tuusulassa. Leirit toimivat täysin klassillisen musiikin koulutuksen varassa. Ei ole pop- eikä jazzmusiikin opettajia käytettävissä, vaikka joillain avarakatseisilla musiikkileireillä olisi heistä kysyntääkin. Toivotaan aikaa parempaa.

Kulunut kesä on tuonut muutoksia myös muusikoiden ammatilliseen järjestäytymiseen. Elokuun lopussa perustettiin Musiikkialan Ammattiliittojen Federaatio, joka tähän mennessä muodostuu Laivamuusikot ry:stä, Ravintola-muusikot ry:stä ja Popmuusikot ry:stä, mikä viimemainittu erosi Muusikkojen Liitosta. Federaatio tulee yhdistyksiensä kautta kuulumaan SAK:hon, koska se katsoo muusikkojen ammatillisten etujen ajamisen olevan tehokasta ainoastaan voimakkaan keskusliiton tukemana. Federaatiota on syytetty raja-aitojen pystyttämisestä eri musiikkialojen välille ja täten syntyneestä hajaannuksesta, mutta voitanee todeta, että muusikkojen yhteistä asiaa ei aja se, että työehtosopimukset on solmittu tähän mennessä vain muutamien muusikkoryhmien ammattialoilla. Muut ovat saaneet tulla toimeen ilman apua.

Merimiesunioni ajaa parhaillaan Laivamuusikkojen työehtosopimusasiaa kuntoon. Eivät asiat ainakaan huonommiksi voi muuttua siltä, mitä ne tähän asti ovat olleet. Federaation perustaminen pakottaa Muusikkojen Liiton ainakin tähänastisen toimintansa uudelleenarviointiin.        

Ilja Saastamoinen

11.11.70         Varkaus - Duunarin taidepäivät (SS 5.11.70): (Ei kirjallista esitelmää!)
         Esitelmä (Musiikkikirjasto ke): Musiikkipolitiikka popmusiikin näkökulmasta.

> 13.11.70 Savon Sanomat: Ilpo Saastamoinen Duunarin taidepäivillä
Keskiviikkoillan ohjelmassa Duunarin taidepäivillä oli muusikko Ilpo Saastamoisen esitelmäpopmusiikista, jota seurasi 50-päinen nuorekas osanottaja-joukko. > Ks. Pop/jazzkoulutus

23.11.1970         - Sosiaalidemokraatti - elokuva-arvostelu
IS: NARRIEN ILLAT: Nurja puoli rehellisesti

Kriitikkojen lisäksi on tämä elokuva herättänyt keskustelua myös muusikkopiireissä. Mielipiteet ovat olleet ristivetoisia, mutta mitäänsanomattomaksi ei tietääkseni ole monikaan elokuvaa väittänyt. Kiitosta ovat saaneet osakseen joidenkin kohtausten realistinen, aidon tuntuinen kuvaus ja häilyväisyydessään elävä kameran käyttö.

Jos filmiä tarkastellaan kuvauksena keikkamuusikon työstä, voidaan todeta, ettei vertailukohtia elokuvan alalta paljon löydy.

Ainoa mikä tulee tässä yhteydessä mieleen, on Timo Bergholmin vuosi sitten TV-teatteria varten tekemä ohjelma, joka käsitteli osittain poplaulajan elämää ja taustakulisseja. Tähän verrattuna
Suominen on päätynyt jossain mielessä helppoon ratkaisuun kerätessään muusikonelämän kuvasta pääasiassa ne tapahtumat, joiden on kenties arvellut eniten kiinnostavan suurta yleisöä. Muusikkona filmiä katsellessa tulee hieman sellainen fiilis, että ollaan postimerkkinäyttelyssä, jossa vain suurimmat ja värikkäimmät
erikoismerkit on asetettu riviin näytteille. Keräilijä ei ole niinkään välittänyt kentän kokonaiskuvasta. Laulu pyrkii Narrien Illoissa välillä jopa unohtumaan viinin ja naisten tuppautuessa etualalle. Bergholmin TV-filmissä bändi muisti jopa harjoitella. Suomisen elokuvassa kuvataan lähinnä yhtyeen suhdetta ulkopuoliseen maailmaan, jolloin esim. yhtyeen sisäinen psykologinen viitekehys jää kartoittamatta. Olisi mielenkiintoista nähdä elokuva
jonkin helsinkiläisen supertähden ja hänen yhtyeensä välisistä hierarkiasuhteista.

Keskustelut uskonnosta ja politiikasta olivat aidontuntuisia kuten varmaan listan ja manageripuolenkin problematiikka. Takana piilee kuitenkin kaksinaismoraalin peikko: Monet murjovat vitsejä Jeesuksesta maksaen kuitenkin tunnollisesti kirkollisveronsa. Monet puhuvat politiikasta, mutta eivät välitä äänestää. Monet haukkuvat Listaa, mutta ovat halukkaita sinne pääsemään. Monet haistattavat pitkät koko managerijärjestelmälle, mutta harva on ammatillisesti järjestäytynyt saadakseen yhteisvoimin parannusta aikaan. Musiikilliset ongelmatkin olivat parissa kohdassa esillä: Toisaalta pelkästään suosiotaan rajusti osoittava yleisö, toisaalta ikuinen ongelma tangon soittamisesta ja halusta soittaa musiikkia, jota jokin toinen yhtye puolestaan pitää listamusiikkina.

Kun edellä puhuin yksipuolisesta shokkivaikutukseen perustuvasta kuvauskohteiden valinnasta, arvostelen vain taiteellis-teknistä toteutusta. Todellisen moraalin ja näennäismoraalin, imagon välinen ristiriita tulee esiin aivan viime hetkellä elokuvan lopussa, josta syystä filmin dialektinen tasapaino jää heikoksi. Rolling Stonesien Mick Jagger näyttäytyy yleisölleen yllättäen Cliff Richardina - hetken liian myöhään, jotta sanoma ennättäisi mennä perille.

En pelkää, että asiantuntemattomat saisivat elokuvan perusteella yksipuolisen käsityksen muusikkokunnasta. Minua kiinnostaa vain tietää, kuinka monelta jää huomaamatta, että kysymys on ilmiöistä, joita tämän yhteiskunnan arvojärjestelmä ITSE tuottaa. Elokuvanansio on se, että se tuo rehellisesti esiin tämän yhteiskunnan normien nurjan puolen, joka niin monella muulla ammattialalla jää pimeän, salailevan kaksinaismoraalin pettävien verhojen taakse. Kun yhteiskunta uskoo ihmisen hyvyyden ja pahuuden näkyvän ulospäin, ei se uskalla rehellisesti paljastaa itseään. Loogisesti se yrittää myös estää sisältään esiin työntyvät exhibitiointiyritykset sensuurin tai rangaistusveron avulla. Ihmisistä koetetaan tehdä "hyviä" kätkemällä "paha" heidän silmiltään. Tällöin unohdetaan, että "pahan" esiintulo voikin kenties olla seurausta "pahan" kätkemisestä, josta sensuuriyhteiskunnan tukipylväsihmisiä usein jopa kiitetään.        

Ilpo Saastamoinen

Demari (kevät -71): JANNE HAKULINEN
Kansandemokraattisten maiden muusikot Suomessa

Suomen Muusikkojen Liiton hajaantumisilmiöiden yhteydessä on esitetty kansandemokraattisten
maiden orkestereiden tasosta ja sopimuksista Suomessa täysin virheellisiä väitteitä. Tämän vuoksi on aiheellista hieman selvittää julkisesti millä tavalla näiden maiden orkesterit valitaan ulkomaille ja kuinka työ- ja palkkausehdot on järjestetty.

1. Kansandemokraattisista maista ulkomaille lähtevät ravintolaorkesterit ovat erittäin tarkan kontrollin alaisia nimenomaan musiikillisessa mielessä. Amatöörit eivät yleensä voi työskennellä ammattimuusikkoina, sillä tähän ammattiin vaaditaan musiikkiopiston tutkinto. Ohjelma-Apu Oy on aivan viime päivinä suorittanut omien orkestereittensa keskuudessa tutkimuksen, jonka tulokset kertovat, että kaikki kansandemokratioista meillä soittavat muusikot ovat opiskelleet joko konservatoriossa tai muussa ylemmän asteen musiikkioppilaitoksessa. Mutta tämäkään ei vielä riitä pyrittäessä soittamaan ulkomaille - on annettava näyte yhtyeen tasosta. Kansandemokraattisten maiden muusikolta saattaa puuttua instrumentteja tai äänilaitteita, mutta ei ammattitaitoa, niin kuin loukkaavasti on pyritty julkisuudessa esittämään.

2. Kansandemokraattisissa maissa on valtion omistamat toimistot, jotka harjoittavat erittäin laajaa "musiikin vientiä" eri puolille Eurooppaa - jopa Intiaa ja Japania myöten. Se kenelle myydään valitaan tarkoin, sillä sitoumukset on pystyttävä täyttämään myös ostajan puolelta. Nämä toimistot tekevät kansainvälistä tapaa noudattaen kapellimestarisopimukset orkestereitten kanssa ja vastaavasti niiden toimistojen kanssa joille orkestereitaan myyvät. Koska kysymyksessä on monopoli se merkitsee sitä, että ehdot määritellään tosin keskinäisissä neuvotteluissa, mutta vähimmäisehdot ovat asianomaisten maiden muusikkojärjestöjen määräämät. Tästä johtuen ovat ilmeisesti kaikki sopimukset samanlaiset ostajamaan eri toimistojen kanssa. Mikään toimisto ei voi myöskään sopimusta rikkoa, koska sitä valvotaan. Tämän vuoksi käy Suomessa säännöllisesti järjestöjen edustajia tutustumassa olosuhteisiin meillä.
Kapellimestari joka tuntee kärsivänsä vääryyttä voi myös kääntyä lähetystön puoleen, jolloin toimiston on viipymättä annettava tyydyttävä selitys asiasta. Näin ollen keskustelu, jota julkisuudessa on käyty, on perustelematonta propagandaa, jolla ei suinkaan pyritä kohentamaan ulkomaisten muusikoiden asemaa, vaan haittaamaan heidän toimintaansa maassamme. Tämän lisäksi on muistettava, että kansandemokraattisten maiden muusikoiden on oltava myös Suomen Muusikkojen Liiton jäseniä, jolle he ovat oikeutettuja tekemään huomautuksia ja pyytämään tarvittua apua.

3. Ulkomaisten muusikoiden - niin kuin muidenkin Suomeen työhön tulevien -työluvat käsittelee Sisäasiainministeriön Ulkomaalaistoimisto niiden lausuntojen perusteella jotka Työasiainministeriön asianomainen toimikunta esittää. Toimikunnassa ovat edustettuina niin työnantaja- kuin työntekijäjärjestötkin.
Tiettävästi ei ole tapahtunut kovinkaan montaa kertaa, että työlupa olisi annettu, jos esim. Suomen Muusikkojen Liitto vastustaa sen myöntämistä. Yleensä lausunnot liiton taholta ovat olleet myönteisiä, joka selittyy sillä, että todellisuudessa vain 1 % liiton jäsenmäärästä nykyisin on työttöminä. Tästä seurauksena meillä - niin kuin kaikissa muissakin Pohjoismaissa - ravintolamuusikoista on noin 70 % ulkomaisia.

4. Verotuksen osalta ulkomaiset muusikot ovat Suomen verolain alaisia. Vero on henkilökohtainen. Päivärahoihin nähden ulkomaiset muusikot ovat jopa epäedullisemmassa asemassa kuin Suomen omat taiteilijat.

Tällaisia ovat koruttomat tosiasiat, joita kaikki eivät halua tunnustaa, mutta ne ovat viranomaisten todettavissa, joiden tehtäviin kuuluu näiden asioiden valvonta. Tämän vuoksi olisi toivottavaa, että jatkossa näiden asioiden kohdalla käytettäisiin enemmän tosiasioita kuin tuulesta temmattuja väitteitä, joilla ei ole minkäänlaista katetta todellisuudessa, sillä eiväthän ne auta ketään.
JANNE HAKULINEN

Vastine Demarin artikkeliin:
IS: MIKSI RAVINTOLAMUUSIKOISTA 70 PROSENTTIA ON ULKOLAISIA

Kaikkien ravintolamuusikoiden hyvin tuntema Janne Hakulinen selvitteli perjantain Sosialidemokraatissa kansandemokraattisten maiden muusikoiden asemaa Suomessa. Tästä asiallisesta esityksestä oli kuitenkin jostain syystä unohtunut pois muutamia tosiasioita elävästä elämästä.

- Hakulinen toteaa mm: "Kapellimestari, joka tuntee kärsivänsä vääryyttä voi myös kääntyä lähetystön puoleen..." Tosiasia on se, että kukaan ulkomainen muusikko ei USKALLA mennä valittamaan kenellekään,
pelätessään että hänestä tehdään huomautus oman maansa ohjelmatoimistolle, mikä merkitsisi soittouran loppua Suomessa. Se, onko huomautuksen tekijä sitten lähetystö vai ohjelmatoimisto, jää lukijan itse arvattavaksi.
- Hakulisen mukaan "kapellimestarisopimusten vähimmäisehdot ovat asianomaisten maiden muusikkojärjestöjen määräämät." Tästä ei kuitenkaan käy ilmi se, että minimipalkka-asiassa ei kysytä lainkaan SUOMALAISTEN MUUSIKOIDEN mielipidettä, koska minimipalkkaa käsittelevää työehtosopimusta ei ravintola-alalla maassamme ole.

Ilmoittaessaan ulkomaisten muusikkojen minimipalkkojen olevan 1000-4400 mk/kk netto näyttävät managerit todella pitävän hyvää huolta työntekijöistään. Miten ovat selitettävissä ne tapaukset, joissa muusikoille jää käteen 12 mk/ilta, kun välttämättömät menot on otettu pois?
Olemme Hakulisen kanssa samaa mieltä siitä, että ulkomaalaisten muusikkojen edut on turvattava
SUOMESSAKIN.

- "Todellisuudessa vain 1 % Suomen Muusikkojen Liiton jäsenistä nykyisin on työttöminä."
Edellisestä on unohtunut pois se, kuinka suuri työttömyysprosentti on RAVINTOLAMUUSIKOIDEN kohdalla. Edelleen, tästä ei käy ilmi se, kuinka monet kymmenet, sadat muusikot ovat vuosien varrella olleet pakotettuja siirtymään muille aloille, koska ulkomainen yhtye on tuotettu soittamaan hinnalla jolla suomalainen muusikko ei katso voivansa elää. Suomen Muusikkojen Liitto on poikkeuksetta JOUTUNUT puoltamaan ulkomaalaisten työlupia, koska se ei ole saanut suomalaisia yhtyeitä soittamaan nälkäpalkalla ravintoloihin. Sitä paitsi lienee kenelle tahansa ikävä tehdä työtä, jos saa kuulla, että ravintolalta velotetaan esim. 300 mk/ilta, kun sen sijaan
yhtyneelle maksetaan vain 150 mk illassa. Meneekö erotus agentin omaan "eläkekassaan"?

- "Verotuksen osalta ulkomaiset muusikot ovat Suomen verolain alaisia". Sanotaan tähän lakiin löytyneen mielenkiintoisia tulkintoja esim. silloin, kun muusikon nettopalkasta pidätetään asunto- ja ruokakulut, vaikka
ravintola sattuisi sisällyttämään ne luontaisetuihin (niin kuin useimmiten onkin laita).

Edelleen Hakulinen on unohtanut mainita, miten muusikoiden sosiaaliset edut, kuten viisipäiväinen työviikko, yötyö, ylityö, sunnuntaityökorvaus, vuosilomakorvaus, sairausvakuutus, eläketurva ja ennen kaikkea oikeusturva (sananvapaus ym. sellaiset) on TODELLISUUDESSA järjestetty. Mistä johtuu, että jotkut ulkomaiset yhtyeet eivät edes uskalla näyttää työsopimuksiaan?

- Hakulinen pitää arvossa kansandemokraattisten valtioiden omistamia ohjelma-toimistoja. Varmaan hän on yhtä mieltä kanssamme siitä, että SUOMESSAKIN valtio voisi tyydyttävästi hoitaa ravintolamuusikkojen
työnvälityksen, mikä sille jo lakisääteisestikin kuuluu. Sitä paitsi valtion työnvälitys ei pidätä työstään korvausta työnantajalta eikä työntekijältä.

- Suomessa ei todella vielä ole mitään ns. kevyen musiikin koulutusta (kiitos Sibelius-akatemian), mutta se ei estä suosimasta suomalaista, jonka ohjeen ainakin Hakulinen tuntuu unohtaneen.

"Tällaisia ovat koruttomat tosiasiat, joita kaikki eivät halua tunnustaa."

Musiikkialan Ammattiliittojen Federaation puolesta
ILPO SAASTAMOINEN

18.1.71         Ilta-Sanomat - Sihti / Tommi Liuhala:

Ilpo Saastamoisen vaatimus: Popin ja jazzin koulutus pikaisesti järjestykseen

(Kuvateksti:) Ilpo Saastamoinen, Valtion säveltaidetoimikunnan jäsen, Popmuusikot ry:n puheenjohtaja ja uudenlaisen musiikkipolitiikan väsymätön puolestapuhuja. Kuvaa täydentävät viimeistelyvaiheessa olevat opinnot Helsingin yliopistossa, laudaturtöiden aiheena - tietysti - popmusiikki.

Popmusiikki on hyvää vauhtia korjaamassa asemiaan. Rockarit ovat kiinnittymässä suomalaiseen musiikkisysteemiin innolla, jonka seuraukset tulevat ilmeisesti olemaan kauaskantoiset. Nyt rynnätäãn pääasiassa kahdella rintamalla: Valtion säveltaidetoimikunnassa ja työehtosopimusneuvotteluissa. Ja mukana on tietysti Ilpo Saastamoinen, suomalaisen popmusiikin todellinen puuhamies.

Saastamoinen valittiin äskettäin Valtion säveltaidetoimikuntaan tavallaan popmusiikin edustajana. Monet ovat pitäneet elettä merkittävänä kädenojennuksena - ns. kevyelle musiikille ja muuttuvan musiikkipolitiikan ennusmerkkinä. Saastamoinen sanoo kuitenkin suhtautuvansa valintaansa varovaisesti.

- On kyllä totta, että säveltaidetoimikunta on tärkein elin jakamaan musiikki-määrärahoja ja sitä kautta sen ideologinen merkitys on myös painokas. Tässä tilanteessa en kuitenkaan pysty olemaan vielä kovin optimistinen. Vanhat asenteet ovat tiukassa, eikä siinä vielä yksi pääsky kesää tee.

- Karkeasti sanottuna säveltaidetoimikunnan voimasuhteet ovat 2-11. Periaatteessa samaa asiaa ajaa minun kanssani jonkinlaisena jazzin edustajana Pekka Gronow. Mahdollista tukea voimme odottaa vain parilta kolmelta muulta jäseneltä.

Koulutus takapajulla
Tärkeäksi keinoksi uusien tuulien synnyttämisessä Saastamoinen näkee täsmällisten aloitteiden teon. Niihin toimikunta on velvoitettu ainakin ottamaan kantaa.

- Puheeksi pitäisi nopeasti ottaa popin ja jazzin koulutuskysymys. Se on maassamme tunnetuista syistä rajusti takapajulla, oikeastaan olematonta. Tutkimuksia tarvitaan, samoin tehokkaita toimenpiteitä. Koulutuksesta voisi huolehtia esimerkiksi työvoimaministeriö, joka periaatteessa on siihen velvollinen. Onhan tämäkin ammattikoulutusta.

Tärkeä on myös edessä oleva kohdeapurahojen jako. Virallisesti ne jakaa taiteen keskustoimikunta, mutta käytännössä merkitsee esimerkiksi musiikin kohdalla eniten säveltaidetoimikunnan ehdotus.

- Muutamat pop- ja jazzihmiset ilmeisesti hakevat apurahoja juuri tuon koulutuskysymyksen tutkimiseen. Tässäkään suhteessa ei kuitenkaan ole syytä odottaa kovasti. Toivottavasti toimikunta edes ottaa anomukset vakavan käsittelyn kohteeksi, vaikka onkin kysymys kevyestä musiikista.

- Tilanteen on ehdottomasti parannuttava suhtautumisessa popmusiikkiin. Toimikunta ei enää kerta kaikkiaan voi olla huomioimatta afroamerikkalaisperäisen musiikin vaikutusta nykyaikaan.

- Jonkinlaiseksi kehitykseksi voidaan tietysti sanoa meikäläisten määrän lisääntymistä säveltaidetoimikunnassa. Edellisessä oli mukana yksi, nyt kaksi ja kolmen vuoden päästä ehkä jo kolme.

Yhteiset edut
Jos Saastamoisen suhtautuminen popmusiikin asian etenemiseen toimikuntatasolla vaikuttaakin hieman varovaiselta, alan työehtosopimusneuvotteluihin hän suhtautuu ilmeisen toiveikkaasti.

Viime viikolla tapahtuneen ensimmäisen neuvottelukosketuksen jälkeen hän vakuutti Popmuusikot ry:n puheenjohtajana tilanteen edistyvän hyvää vauhtia. Neuvottelujen osapuolten, Suomen Huvijärjestäjien Keskusliitto ry:n ja Popmuusikkojen edut näyttävät olevan monessa suhteessa yhteiset.

Sopimus tuo ennen kaikkea selvyyttä työnantajien ja työntekijöiden suhteisiin. Siksi molemmat ovat kiinnostuneita asiasta.

- Neuvotteluissa sovitaan muusikkojen eläkemaksuista, vuosilomakorvauksista, minimipalkoista,
tapaturmavakuutuksesta jne. Ilmeisesti muusikot pyritään SAK:n esityksestä sijoittamaan LEL:n piiriin.

- Sopimus tulee koskemaan myös niitä huvitilaisuuksien järjestäjiä, jotka eivät kuulu Suomen Huvijärjestäjien Keskusliittoon. Sen määrää UKK-sopimus. Samoin se koskee myös kaikkia muusikkojen työtilaisuuksia, ei
pelkästään tansseja.

Muusikkojen minimipalkat on määritelty esiintymispaikan keskiyleisömäärän mukaan. Tämä tulee Saastamoisen mukaan yleisesti merkitsemään sitä, että esiintyjien palkat useissa tapauksissa nousevat. Sopimuksen lopullista vaikutusta ei kuitenkaan voi vielä tarkkaan sanoa.

- Saattaa käydä pahimmassa tapauksessa esimerkiksi niin, että muusikkojen työtilaisuudet vähenevät. Tällaisen kehityksen varalta sopimus solmitaan ainoastaan vuoden loppuun eräänlaiseksi koeajaksi. Sen jälkeen katsotaan millaiset korjaukset ovat tarpeellisia.

- Vastaavaan sopimukseen pyrkivät myös ravintola- ja laivamuusikot omien työnantajiensa kanssa. Varsinkin laivamuusikot näyttävät olevan vahvoilla, sillä heillä on takanaan vahva Merimies-Unioni, joka on mm. määrännyt ettei yksikään laiva lähde satamasta, jos mukana on järjestäytymättömiä muusikoita.
TOMMI LIUHALA

KEVÄTKESÄ 1971 - Demari - SNK:n kitaraleiripuffi
Viime kesänä sanottiin SNK:n siirtyneen "kitaralinjalle".<