1971 Afro-amer. musa

AFRO-AMERIKKALAISEN MUSIIKIN PERUSPIIRTEET (syksy 1971?)

(Monistettu 100 kpl maist. Ellen Urholle (Sibelius-akatemian mus.opettajien koulutuslinjalle?)

[Pohjana IS: "Popmusiikin nykypiirteet" Prof. Rantavaaran laudaturseminaarissa 10.11.1970]

 

MUSIIKILLISET PIIRTEET

1)          Improvisointi.

Improvisointi on sävellystyötä, jota ei tehdä nuottipaperille. Improvisoidessaan muusikko säveltää kuulijakunnan läsnä ollessa, jolloin se, MITÄ esitetään on sama kuin MITEN esitetään. Tässä tapauksessa säveltäjä on samalla esittäjä. Improvisointisoolo on mielen hetkellinen ilmaus, mutta se perustuu kuitenkin harjoittelemalla ja kuuntelemalla opittuihin sävelkulkuihin. (Soolo rakentuu skaaloihin tai sointukulkuihin. Toisaalta saattavat pelkkä rytmi, äänenväri tai soittajan liikkeet olla ainoa ennalta suunniteltu asia.) Muusikolle
ei jää aina riittävästi aikaa harkita seuraavia sävelkuvioitaan, jolloin soolossa esiintyy ehkä "virheitä" ja epätäydellisyyttä. Nämä eivät estä kuuntelijaa nauttimasta esityksestä, jos soolon kokonaistunnelma, feeling, on hyvä. Etukäteen harjoitellussa ja sävelletyssä musiikissa ei sitä vastoin yleensä hyväksytä virhesuorituksia. Improvisointiin vaikuttaa kaikki se, mitä ympärillä tapahtuu. Hyvä säestys innostaa hyvään sooloon, joka edelleen innostaa entistä parempaan säestykseen. Vastaavasti kuulijat saattavat osallistua musiikin esitykseen
improvisoimalla omia tanssiaskeleitaan.

2)          Tanssi.

Ennen 1960-lukua oli kaksintanssi yleisin tanssimuoto. Valssia, tangoa, jiveä, foxtrottia, jenkkaa, polkkaa ja rock'n rollia tanssittiin pareittain, täysin määrätyin askelin. Kun twist tuli muotiin, tapahtui ratkaiseva muutos, sillä nuoret hylkäsivät paritanssin ja alkoivat usein tanssia joko yksin tai samaa sukupuolta olevissa ryhmissä.

Yksintanssi merkitsi muutosta myös siksi, että se tarjosi entistä suuremmat mahdollisuudet uusien askelien keksimiseen so. (luovaan) improvisointiin. Näin on esittäjien ja kuulijoiden välinen raja-aita häipynyt, koska kaikki ovat osaltaan luomassa kokonaistapahtumaa, happeningia, rituaalia. (Jälkimmäistä nimeähän on käytetty niin alkukantaisten heimojen uskonnollisista juhlamenoista samoin kuin nyky-yhteiskuntammekin monista erilaisista tilaisuuksista.)

3)          Live-esiintyminen ja draamallisuus.

Popmusiikki on haarautunut toisaalta studiotekniikkaa apuna käyttävään elektronimusiikkia lähestyvään suuntaukseen ja toisaalta live-konsertteihin, joissa huomio on kiinnitetty yhtyeen näyttämölliseen esiintymis- ja liikkumistapaan.

Eurooppalaisen musiikkikulttuurin piirissä on totuttu ns. arvokkaaseen esiintymis-tyyliin, jota 1950-luvulla jotkut jazz-yhtyeetkin (The Modern Jazz Quartet) jäljittelivät. Liike on kuitenkin olennaisesti liittynyt afro-amerikkalaiseen musiikkikulttuuriin. Rock and rollin aikakaudella valkoihoisetkin muusikot (Elvis Presley, Bill Haley) omaksuivat erittäin liikkuvan esiintymistyylin. Tämä dramaattinen piirre hyväksyttiin tietoisesti useiden yhtyeiden musiikin rakenneosaksi. Jimi Hendrix nuoli kitaran kieliä, The Who -yhtye tuhosi kitaroitaan ja vahvistimiaan esityksiensä lopuksi, The Doorsien Jim Morrison töni yhtä lailla soittokumppaneitaan,
instrumentteja ja yleisöä. Jethro Tull'in Ian Anderson on saavinaan sydänkipuja mikrofonista tulleen kuvitellun sähköiskun johdosta siinä missä oopperalaulajatar saa sydänsuruja onnettoman rakkauden vuoksi. Soullaulajat keskustelevat yleisönsä kanssa ja mustat jazzyhtyeet kilpailevat popbändien kanssa erikoisten asusteiden sekä harvinaisten instrumenttien esilletuomisesta. Tämä musiikillinen teatterimuoto elää voimakasta kehityskautta.

4)          Kokonaistapahtuma.

Happeningtilanteessa taiteen kokeminen edellyttää osallistumista ko. taidetilanteen tekemiseen. Siksi on ulkopuolisen tarkkailijan vaikea kokea happeningia mielekkäänä. Tällainen tapahtuma perustuu suurelta osalta improvisointiin: osallistujat eivät välttämättä tiedä, mitä seuraavalla hetkellä tapahtuu. Tämä taidemuoto levisi varsinkin San Fransiscon hippiekauden (1966) nuorisoklubeista maailmalle. Nuoret kerääntyivät diskoihin jopa vuorokausia kestäviä tapahtumia varten. Kaikilla saattoi olla mukanaan erilaisia instrumentteja, kuka tahansa saattoi laulaa tai tanssia. Popyhtyeet soittivat ja maalatuille seinille heijastettiin värikuvia, filmejä sekä alati muuttuvia ja värähteleviä värivaloja. Paikalla olija koki tilanteen kaikilla aisteillaan - ei pelkästään kuulollaan. Jälleen oli palattu rituaaliin, sillä kaikki osallistuivat taiteen tekemiseen.

5)         Kuuntelemalla oppiminen.

Nuottikirjoitus on aikoinaan keksitty sävellysten muistiinmerkitsemistä varten. Meidän vuosisadallamme on
äänilevystä ja -nauhasta kehittynyt uusi musiikin tallentamiskeino.
Improvisoitua musiikkia ei koskaan soiteta samanlaisena kahta kertaa, joten tältä osin nuottikirjoitus on menettänyt merkityksensä. Pop- ja jazzmuusikot kuuntelevat alkuperäisiä esityksiä ja opettelevat kiinnostavimpia sävelkulkuja soveltaakseen niitä omaan improvisointiinsa. Improvisointisoolo sisältää usein niin pieniä sävelkorkeuseroja (blue notes) ja niin monimutkaista rytmiikkaa, että ei ole edes mielekästä
yrittää kirjoittaa sooloa nuottipaperille. Näistä syistä monet popyhtyeet opettelevat ohjelmistoaan suoraan äänilevyltä. Sointiväri, soundi on tyypillinen ilmaisukeino, jota ei voi kirjoittaa nuoteiksi. Kuitenkin käytetään soundia pop- ja jazzmusiikissa tärkeänä rakenneosana.

6)          Ryhmätyö.

Koska kysymyksessä on musiikki, jota aikuiset ihmiset (= taide-musiikin edustajat) eivät toistaiseksi ole pystyneet opettamaan, on valtaosa pop- ja jazzmuusikoista itseoppineita. Tämä on estänyt näitä afro-amerikkalaisia musiikin-lajeja sulautumasta eurooppalaiseen klassiseen musiikkiin. Klassillinen säveltäjä säveltää yksin, mutta popyhtyeet tekevät sävellyksensä sangen usein ryhmätyönä: basisti keksii bassokuvion, urkuri soinnutuksen, rumpali rytmikuviot, kitaristi taustafraasit ja laulaja melodian sekä studioäänittäjä mahdollisen stereotilavaikutelman omaperäisine soundeineen. Tähän tee-se-itse-musiikkiin kohdistuvaa arvostelua ei ole pelätty, koska tämä on nuorten omaa musiikkia.

Sävellys syntyy joskus myös siten, että vain yksi muusikko, joku Bob Dylan tai John Lennon, kirjoittaa itse tekstin, säveltää melodian, soittaa koko taustasäestyksen eri instrumentein, laulaa sävellyksensä, yhdistelee ("miksaa") eri instrumenttien ja laulun äänisuhteet sekä suunnittelee lopuksi levykansion ulkoasunkin. Harrastelijamaisuus ei siis ole pelättävä asia tämän musiikin piirissä.

7)          Kaupallisuus ja lyhytikäisyys.

Yleisin popmusiikkiin kohdistuva kritiikki koskee sen kaupallisuutta. Kuitenkin on paljon ns. vakavasta musiikista sävelletty nimenomaan viihdytystä varten samalla kun lukemattomat pelkästään taiteeksi aiotut teokset ovat saaneet osakseen nopean kuoleman. Kaupallinen menestys ei merkitse sitä, että teos olisi taiteellisesti huono. Läheskään kaikki pop/jazzmusiikin lajit eivät ole kaupallisia. Klassillista musiikkiakin myydään kaupallisin menetelmin. Mainoksena käytetään ilmaisua "taiteellisesti korkea laatu", vaikka kukaan ei vielä ole pystynyt määrittelemään yleispäteviä keinoja hyvän ja huonon taiteen erottamiseksi. Popmusiikin elävät tyylisuunnat ovat syntyneet itsenäisesti - eivät levy-yhtiöiden keksiminä.
Siellä missä kaupallisuus on päässyt vaikuttamaan, löydämme latistuneita iskelmätekstejä, jotka ovat eristäytyneitä nykyhetken elämästä. On vain muistettava, että yksinkertaisinkin iskelmäteksti ja -sävellys on aina uutta JOLLEKIN ihmiselle.

Kaupallisuus on hyväksytty olennaisesti kuuluvaksi popmusiikkiin. Myyntikeinot ovat luoneet uusia taidemuotoja kuten julistetaiteen ja LP-kansiot, jotka ovat tämän päivän elävintä käyttötaidetta.

Improvisoitu musiikki on kertakäyttömusiikkia. Iskelmäkin on verrattavissa sanomalehteen, joka muuttuu joka päivä, mutta jonka vaikutukset eivät missään tapauksessa ole vähäpätöisiä. Musiikin lyhytikäisyys vaatii samalla jatkuvaa uuden ja erilaisen syntymistä.

8)          Instrumentit.

Koko "rautalankamusiikin" (soundin) käsite on otettu käyttöön popmusiikin suosituimman säestys- ja soolosoittimen, kitaran ansiosta. Kitaran ohella popyhtyeiden vakiosoittimiksi ovat tulleet bassokitara,
rummut, urut, saksofonit, huilut tai joskus trumpetit, sekä tietenkin ihmisääni.

Jazzkokoonpanoissa on suosittu sen sijaan kontrabassoa sekä pianoa. Näiden lisäksi on mielellään käytetty kaikkia mahdollisia eri kansojen soittimia intialaisesta sitarista suomalaiseen kanteleeseen saakka.

Sähkötekniikka on vaikuttanut ratkaisevasti popmusiikin soundin kehittymiseen. Frank Sinatra käytti mikrofonia sinänsä instrumenttina. Vahvistinlaitteet ovat monipuolistuneet ja suurin soitin on viime kädessä levytysstudio elektronilaitteineen, kaikuineen, suodattimineen, stereovaikutelmineen, 16-raitanauhureineen ja muine  äänenmuodostuslaitteineen. Samalla kun uusien soundien etsiminen vie popin eräitä suuntia yhä lähemmäs elektronimusiikkia, palautuvat toiset suuntaukset yhä lähemmäs alkuperäistä afrikkalaista  kansanlaulua tai sen johdannaista - bluesia.

 

AFRO-AMERIKKALAISEN MUSIIKIN HISTORIA

Pop- ja jazzmusiikki on suurelta osaltaan muodostunut afrikkalaisen kansanmusiikin ja eurooppalaisen musiikkikulttuurin yhteen sekoittumisesta. Nämä musiikkikulttuurit kohtasivat Pohjois-Amerikassa,

jossa neekeriorjat ja heidän jälkeläisensä 1800-luvun loppuun mennessä olivat liittäneet eurooppalaisen sointuajattelun ja soittimet omaan rytmivoittoiseen musiikkiinsa. Tästä syystä pop- sekä jazzmusiikkia nimitetään AFRO-AMERIKKALAISEKSI musiikiksi.

 

JAZZIN HISTORIA

1)          Neekereiden polyrytmiikka syntyy 2- ja 3-jakoisten tahtilajien päällekkäisyydestä. Heidän laulutapansa on puhe- ja falsettilaulua, kurkkuäänen käyttöä sekä esilaulajan ja kuoron vuorolaulua. Pääasiassa näistä aineksista hahmottui neekereiden hengellinen (gospel ja spirituaalit) sekä maallinen (työlaulut) musiikki.

2)          Eurooppalaiset siirtolaiset puolestaan toivat Amerikkaan marssit, polkat, valssit, kansanmusiikin balladeineen sekä eurooppalaisen musiikin sointuperiaatteet. Tältä pohjalta kehittyivät cowboy-laulut, hillbilly-musiikki sekä country & western (C&W).

3)          Tultaessa 1900-luvulle oli jo tapahtunut em. musiikillisten ainesten sulautumista toisiinsa.
- RAGTIME oli ajan marssi- ja sambavaikutteista synkopoitua humppa-musiikkia, jonka rinnalla laulettiin ja soitettiin BLUESIA.
- Sana JAZZ otettiin käyttöön New Orleansissa ja Chicagossa, jazzin tärkeimmissä kehitysympäristöissä.
- DIXIELAND -nimitys levisi valkoisen The Original Dixieland Jazz Bandin tehdessä ensimmäisen jazzlevyn 1917. Puhallinsoitinten kollektiivinen improvisointi oli tyypillistä tälle ragtime- ja bluespitoiselle musiikille.

Kolme vuotta myöhemmin Mamie Smith lauloi ensimmäisenä neekerinä blueslevyn. Bluesin tunnusmerkkinä on arkielämästä kertova teksti, bluesskaala ja tavallisesti 12-tahtinen AAB -muotorakenne, Tekstin ensimmäinen säe (4 tahtia) kerrataan ja kolmas säe muodostaa ikään kuin lopputoteamuksen.

4)          Louis Armstrong oli hallinnut 1920-lukua kehittäen solisti-improvisoinnin merkitystä. Hänen rinnallaan kehitteli Duke Ellington suurten orkesterien sovitettua musiikkia, kunnes 1930-luvun puolivälissä valkoiset suurorkesterit varustettiin SWING-otsikolla. Benny Goodman, Artie Shaw, Tommy Dorsey, Woody Herman ja Glenn Miller johtivat Ellingtonin ja Count Basien ohella puhallinsektioiden riffejä, samalla kun rytmi oli muuttunut tasaisemmaksi marssin 1-3 korostuksesta.

5)          BE-BOP -kaudella 40-luvulla monimutkaistuivat niin soinnut kuin melodiatkin protestiksi valkoisten kaupallistamalle swingille. Pienet neekeriyhtyeet poistivat rytmistä viimeisetkin tanssirytmin 2-4 korostukset ja käänsivät kirjaimellisesti selkänsä yleisölle. Vanhat melodiat muunnettiin uuteen kylmään asuun jopa nimiä myöten.

Charlie Parker on tämän aikakauden todellinen soitinakrobaatti seuranaan muut uranuurtajat Thelonius Monk, Dizzy Gillespie, Kenny Clarke ja Cool jazzin isä 50-luvun vaihteessa, Miles Davis.

6)          The Modern Jazz Quartet, Dave Brubeckin ja Gerry Mulliganin kvartetit sekä Stan Kentonin orkesteri keräsivät 50-luvulla vaikutteensa klassisesta musiikista. Tämä suuntaus päätyi ajan mittaan akateemiseen vakavuuteen, joka ei miellyttänyt ajan nuorta soittajapolvea.

7)          Jazz muuttui jälleen 1960-luvulla: John Coltrane, Ornette Coleman, Albert Ayler ja Archie Shepp joko palasivat kansanmusiikin yksinkertaisille alkulähteille tai luopuivat täysin soinnullisesta sekä rytmisestä ajattelusta. Suuntaa on nimitetty FREE- tai AVANTGARDE -jazziksi, jonka tunnusmerkkinä on halu täydelliseen ilmaisuvapauteen sekä toisaalta yhteiskunnallinen valveutuminen ja neekeri-kulttuurin kaikenpuolinen elvyttäminen. Tämä on avannut jazzille uuden maailman, joskin 60-luvun toiset suuntaukset ovat lähestyneet yhä enemmän popmusiikkia ja popjazzin käsitettä kohti.

 

POPMUSIIKIN HISTORIA

1)          Samaan aikaan kun valkoiset amerikkalaiset muunsivat jazzia kaupallisempaan suuntaan, kulki neekereiden bluesmusiikki omia latujaan eteenpäin. Neekerit kaupunkilaistuivat, laajensivat sitä mukaa bluestekstiensä aihepiiriä (urban blues), sekä ottivat käyttöön 40-luvulle tultaessa sähkövahvistinlaitteet ja niiden mukana yhä voimakkaamman rytmin korostuksen (RHYTHM AND BLUES t. R & B).

2)          Puolivälissä 1950-lukua tapahtui jälleen valkoisen ja mustan musiikin räjähdysmäinen yhtyminen, kun maailmalle levisi äänilevyjen välityksellä Little Richardin TUTTI FRUTTI, Elvis Presleyn HEARTBREAK HOTEL ja JAILHOUSE ROCK sekä Bill Haleyn ROCK AROUND THE CLOCK. Uusi musiikki ROCK AND ROLL (R & R, ROCK) oli peräisin vanhoista aineksista: R & R:sta (?), C & W:stä ja hillbilly-lauluista. Rock oli pohjimmiltaan tanssimusiikkia. Esittäjät liikehtivät hurjasti ja lauloivat jokaisen ymmärtämällä kielellä:
A-WOP-BOP-ALOO-BOP, A-LOP-BAM-BOOM tai OH BABY, YES BABY, WOO BABY...
Koko maailman nuoriso huomasi ensimmäisen kerran löytäneensä oman musiikin.

3)          Rockin rinnalla niitti Englannissa suosiota SKIFFLE, joka oli muunnelma amerikkalaisesta kansanmusiikista sekä traditionaalisesta jazzista. Syy Chris Barber Skiffle Groupin ROCK ISLAND LINEN menestymiseen 1955 oli ehkä siinä, että lähes jokainen saattoi koota skiffle-yhtyeen, sillä soittimiksi kelpasivat niin peltipurkit kuin paperikoritkin.

4)          FOLK-kausi peitti tyhjiön, joka syntyi rock-innostuksen heikentyessä 60-luvun vaihteessa. Tekstiaiheina olivat Tom Dooley -tyyppiset kansanballadit. Niitä säestettiin viululla ja harmonikalla tai huuliharpulla. Pian sähkösoittimet loivat FOLK-ROCK -käsitteen. Tekstit siirtyivät puolestaan Bob Dylanin, Donovanin ja Joan Baezin vaikutuksesta kantaa ottavalle, sotaa vastustavalle protestilaululinjalle.

5)          POPMUSIIKKI -nimitys levisi 1960-luvun alkupuolella äänilevyteollisuuden jatkaessa huimaavaa kasvuaan. Beach Boys loi SURF-musiikin, jonka erityis-piirteenä oli äänissä laulaminen sekä yks-KAK-SI-kol-NEL -rytmiikka. Samoihin aikoihin nostivat Beatles ja Rolling Stones Englannin johtavaksi popmaaksi Amerikan rinnalle. Heidän menestymisensä perustui omintakeiseen soundiin, lujaan bassokitaran ääneen, hyvään yhteislauluun, elävään esiintymistyyliin sekä tehokeinona käytettyyn ulkoasuun.

Vuosikymmenen puolivälissä lähti San Fransiscosta liikkeelle hippie- ja underground-kulttuuri, joka otti vaikutteita mm. itämaisesta musiikista, Laulutekstit sisälsivät tutkimusretkiä värivalojen avulla ihmisen sisäisiin mielikuvitus-maailmoihin ja niiden sametilla verhoiltuun mystiikkaan.

6)          Vastakohtaa tälle kaikelle on jälleen kerran edustanut neekereiden blues- ja gospel-perinteestä käsin lähtevä SOUL-musiikki (James Brown, Otis Redding, Wilson Pickett) sekä pop- ja jazzmusiikkia yhdistävät suuntaukset (Blood, Sweat & Tears sekä lukuisat pop/jazzbändit). Rockin ja bluesin ei ole syytä pelätä umpikujaan joutumista vielä 1970-luvulla. Tästä ovat takeena sellaiset popyhtyeet kuten Mothers of Invention, Pink Floyd, Colosseum ja monet muut.

Silloin kun POP-sanaa käytetään laajimmassa merkityksessään, sisältyy tämän nimikkeen alle yleisesti ottaen kaikki nuorison tanssi- ja iskelmämusiikki. Sanan ahtaammassa mielessä popyhtyeiksi nimitetään pelkästään blues- ja rockbändejä, jotka soittavat musiikkinsa tunnin parin konsertteina kokoillan tanssikeikkojen sijasta. Iskelmä- ja tanssimusiikki on ollut aina tehokas ei-kaupallisten musiikkityylien popularisoija. Ikivihreiksi (evergreen) on sanottu niitä iskelmiä, jotka ovat säilyttäneet suosionsa tuhansien uusien sävellysten tulvan keskellä. Kaupan ja teollisuuden piirissä on kehittynyt uusia musiikin käyttötapoja; mainosmusiikki, ja Muzak-musiikki. Edellistä sovelletaan mainosfilmeihin ja jälkimmäistä tavarataloihin sekä tehtaisiin lisäämään osto- sekä työhaluja.

 

SUOMI

Vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä suomalaista kuplettilauluperinnettä loivat Pasi Jääskeläinen ja Alfred Tanner. Hiski Salomaa levytti Lännen Lokarinsa 1920-luvulla Amerikassa. Seuraavalla vuosikymmenellä oli Dallape eräs suosituimpia humppaorkestereita jenkkoineen, polkkineen, valsseineen ja tangoineen. Sota-aika pysähdytti kehitystä melkoisesti. Neljäkymmenluvun anti jälkipolville rajoittuu lähinnä sota-ajan iskelmiin, joita tehtailivat R. Ryynänen, Palle ja Georg Malmsten. Vuosisadan ensimmäiseen puoliskoon kuuluvat tietysti
lisäksi niin työväen- ja kisällilauluperinne kuin suojeluskuntienkin laulut.

Tanssimusiikin 50-lukua hallitsi toisaalta tangokuningas Olavi Virta virkaveljineen sekä toisaalta jazz-pitoiset tanssiyhtyeet mm. Olli Hämeen johdolla. Lähes jokainen suomalainen 60-luvun jazzmuusikko on aloittanut uransa tango-orkesterissa. Näitä ovat Heikki Sarmanto, Eero Koivistoinen, Juhani Aaltonen, Paroni Paakkunainen ja Edward Vesala monien muiden ohella. Näiden ohella on popmusiikki kulkenut läpi lähes kaikki tyylisuunnat. Matkan varrelta löytyvät Jormas, Islanders, Boys, Topmost, Soulset, Blues Section, Wigwam ja Tasavallan Presidentti.

Omia latujaan ovat 60-luvulla kulkeneet Down Town Dixie Tigers, Retuperän WBK, Kaj Chydeniuksen kantaa ottava teatterimusiikki, M. A. Numminen, Otto Donner ja The Sperm -yhtye. Muusikkomme ovat niittäneet
laakereita kansainvälisilläkin areenoilla huolimatta esim. pop- ja jazzmusiikin koulutusvaikeuksista.

 

ÄÄNILEVYKIRJASTO

Suomalainen iskelmä, pop ja jazz:

Jazzmusiikin historia:

Popmusiikin historia:

 

SANASTO:

AKORDI       = sointu

AKSENTTI    = sävelelle annettu korostus

BEAT           = rytmillinen syke. BACK-BEAT = 1234 -korostus

BLUE NOTE   = bluesskaalassa käytetty 1/4 sävelaskeleen alentaminen

BREAK          = soolosuoritukselle varattu lyhyt tauko - tahdin B-osa

BRIDGE        = 32 tahdin laulumuodossa (AABA) oleva 8 tahdin B-osa.

CHORUS        = säkeistö, jonka tahtiluku tai sointupohja on runkona improvisoidulle soololle

FEEDBACK     = takaisinkytkentä so. äänenkierto mikrofonista vahvistimen ja kaiuttimien kautta mikrofoniin 

FRAASI          = säe(kuvio)

FRASEERATA  = jakaa; vaikea jako = monimutkainen nuottiryhmä

FREAK-OUT    = kokemistilanne, johon ääni, valo ja väri vaikuttavat samanaikaisesti (esim. diskot)

FUZZ-PEDAALI = elektronisesti toimiva äänensärkijäpoljin

GROWL           = puhallinsoittimilla (trumpetilla) aikaansaatu "koriseva" ääni

HAPPENING     = tapahtuma, joka vaatii kaikilta luovaa osallistumista

HI-HAT           = rumpukalustoon (-satsiin, -settiin) kuuluvat jalkalautaset

INTRO(DUKTIO) = johdanto, sävellyksen lyhyt alkuosa

JAMSESSION    = jamit; tilaisuus johon soittajat kokoontuvat improvisoimaan

KOLLEKTIIVINEN IMPROVISOINTI = useat muusikot improvisoivat samanaikaisesti (mm. dixieland-musiikissa)

KOMPPI           = yhtyeen rytmiryhmä (rummut, basso, kitara, piano tai urut) ja sen säestystehtävä
                      > "kompata"  > RYTMISEKTIO = rytmiryhmä

MIKSAUS, MIKSATA = eri soittimien äänisuhteiden järjestäminen tasapainoon  esim. studionauhoituksessa

MOOG             = elektroninen äänentuottaja ja -muuntaja (syntetisaattorimerkki)

NELOSET         = soitinten kesken vuorottelevat neljän tahdin mittaiset improvisointisoolot

PLAYBACK       = kuunnellaan aikaisemmin soitettua nauhoitusta ja samanaikaisesti jopa soitetaan
                      sen päälle lisää so. "tuplataan")

RAGA              = intialainen vastine sanalle skaala

RIFFI              = jatkuvasti toistuva fraasi

SCAT              = ilman sanoja, pelkin tavuin laulettu improvisoitu soolo

SITAR             = intialainen kielisoitin (kuten myös SAROD JA VINA)

SLEEPAUS        = tempon tahaton (tai tahallinen) hidastuminen

SOUNDI          = äänenväri, yhteissointi

STEMMA          = kunkin soittimen nuottilehti orkesterisovituksessa

SVENGI           = jazzille ominainen voimakas rytmin tunne, rytmikkyys  ("svengaa kuin hirvi")

SYNKOOPPI      = iskuttomalle tahtiosalla aikaansaatu yllättävä, keinotekoinen korostus
                       esim. nuotteja kaarien avulla yhdistämällä

TABLA              = intialainen rumpu

WAH-WAH -PEDAALI = poljin, jonka avulla elektronisesti suodatetaan vuorotellen  matalia ja korkeita ääniä

BALANSSI         = 1) soittimien äänisuhteiden tasapaino
                           2) muusikkojen pysyminen yhteisessä tempossa ja rytmisessä sykkeessä
                           (Jäänyt käytöstä pois)

FILLAUS            = tyhjien paikkojen täyttäminen taustasävelkuvioilla.
                        Rumpalit käyttävät sanaa "poiminta"

 

ALAN KIRJALLISUUTTA:

Pekka Gronow: Johdatus Etelä-Intian klassiseen musiikkiin.
         Suomen jazzliitto r.y. / Love Records, 1970

Olli Häme:        Rytmin voittokulku, Laatupaino Oy, Helsinki 1949

Shapiro-Hentoff: Jazzin vaiheita, Tammi, Helsinki 1958

Marshall W. Stearns: Jazzin historia, Otava, Helsinki 1963        

Gronow-Bruun: Popmusiikin vuosisata, Tammi, Helsinki 1968

Gronow-Saunio: Äänilevytieto, WSOY, Porvoo 1970Erkki Melakoski: Rytmimusiikki, Otava, Helsinki 1970

Alan Aldridge: Beatles ja heidän maailmansa, Artko Oy, Tampere 1969

Hunter Davies: The Beatles, meidän tarinamme, suom. Juhani Jaskari, WSOY 1968

 

Blues ja jazz

LeRoi Jones:       Blues People, William Morrow and Company, New York 1963

Charles Keil:       Urban Blues, University of Chicago Press 1966

Paul-Oliver:         The Meaning of the Blues., Collier Books, New York 1960

André Hodeir:      Jazz, its evolution and essenee, Grove Press, New York 1956

Gunther Schüller:  Early Jazz, Oxford University Press. New York 1968

Henry Pleasants:  Serious Music - and all that jazz, Gollanz, London 1969

Eric Ferstl: Die Schule des Jazz. Nymphenburger, München 1963

 

Popmusiikin historia

Carl Belz:        The Story of Rock, Oxford University Press, New York 1969

Arnold Shaw:   The Rock Revolution. Crowell-Collier Press, London 1969

Nick Cohn:        Pop from the beginning, Weidenfeld & Nicolson, London 1969

Richard Mabey: The Pop Process, Hutschinson Educational, London 1969

Håkan Sandblad: Popmusiken (suom. Erkki Salmenhaara: Popmusiikki 1971)

 

Muita kirjoja

R. Meltzer:          The Aesthetics of Rock, Something Else Press. New York 1970

Jeff Nuttall:          Bomb Culture, Paladin, London 1970

Paul Williams:       Outlaw Blues, Dutton & co., New York 1969

Greil Marcus:        Rock and Roll will stand, Beacon Press. Boston 1969

Richard Goldstein: The Poetry of Rock, Bantam Books, New York 1969

Stephanie Spinner: Rock is beautiful, Dell Publishing Co, New York 1970

Johathan Eisen:     The Age of Rock, Vintage Books, New York 1969

 

Alan aikakausijulkaisuja

Rytmi, Helsinki (Suomen Jazzliitto)

Blues News, Tampere (The Finnish Blues Society)

Down Beat,  Chicago

Melody Maker,  London                  

Billboard,

Rolling Stones

Beat Instrumental,  London