Pari kirjoitusta sanoista 98-00
Pari kirjoitusta sanoista
Ensimmäinen kirjoitus on eräänlainen tiivistelmä 90-luvun sanapohdiskeluistani. Se on aikoinaan lähetetty kirjeitse eräälle kielitieteilijälle. Kirje ei nähtävästi ole mennyt perille, koska en vieläkään ole saanut siihen vastausta, eikä ko. henkilö maininnut siitä sanallakaan kerran tavatessamme. Tästä syystä nimi jääköön tässä toistamatta. Teksti kuvaa, missä olin menossa pohdiskeluissani 90-luvun loppupuolella, joten sillä on jonkinlainen oikeutus olla sivustollani mukana.
Toinen teksti koskee Tapio Hokkasen arviointia Keskisuomalaisessa / Savon Sanomissa (?) 20.11.00 Panu Hakolan globaalisia sanavertailuja käsittelevästä kirjasta
'1000 Duraljan- Etyma' (Kuopio 2000). Koska mielestäni Hakolan kirjat ovat mielenkiintoinen lähtökohta suomalaiselle "mother tongue" -tutkimukselle, oli kyseinen lehtikirjoitus mielestäni liian yksipuolisesti puhdasoppisuutta edustava. Tarjosin aineistoa pariin lehteen saamatta kuitenkaan sitä julkaistua.
AINEISTO I:
Jyväskylä 31.3.1998
... Päätin nimittäin selvittää itselleni muutamien saamelaisten musiikkitermien taustaa niin pitkälle kuin mahdollista... Olen nimittäin - vanhoilla päivilläni ja pikemminkin asian harrastuksesta kuin täyttymättömistä toiveista johtuen - jättämässä lisensiaatintyötäni saamelaismusiikista Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitokselle...
Oikeastaan jätin ensimmäisen version työstäni jo tammikuussa, mutta en itse ollut tyytyväinen saamelaisia musiikkitermejä koskevaan tutkimuksen osaan. Niinpä kirjoitin sitä osuutta n. 150 sivua lisää nyt helmi- maaliskuun aikana ja vasta sen jälkeen tunsin, että tuo osuus on antanut riittävän vastauksen ainakin itselleni koskien ’joiku’-, ’luohti’ (leudd, luvvjt)- ja (tuntematonta) ’shummer’(-rumpu) -termejä (joista ainakin viimeksi mainittu saattaisi kiinnostaa, koska se sanana hieman muistuttaa ulkonäöltään mm. Hiidenkivessä käsiteltyjä häme- ja saami -sanueita).
Totean aluksi, ettei työni ole kiinni tästä musiikkitermien etymologisesta osasta, koska musiikkia käsittelevä osuus jo on vajaat 200 sivua... Ehdotinkin Vainiolle, että jätetään se pois, mutta hän ei vielä - tammikuussa jätetyn ensimmäisen version läpi selailtuaan - ollut siihen valmis, vaan sanoi lukevansa myös tämän laajemman version. Myönteisenä seikkana näin ainakin sen, että hän ei ollut löytänyt yhtäkään kirjoitusvirhettä unkarilaisten sitaattisanojeni joukosta (jota kieltä hän tuntenee kohtuullisen hyvin).
Ennen kuin selostan asian taustaa yksityiskohtaisemmin, niin käynkin suoraan kirjeeni pääasiaan: Lähetän ohessa työtäni koskevan teoria- ja tutkimusmenetelmä-osan (~ 80 sivua, jossa musiikin pohdinta loppuu 15 ensimmäisen sivun jälkeen) siinä ajatuksessa, että lukisit ainakin loppupäätelmät (’Sanatutkimuksen tulokset’ ~ 10 viimeistä sivua)... (so. kieltä koskeva osuus yht. n. 300 sivua + oheinen teoriaosa). Shummer-rumpu on siinä korvattu otsikolla ’Noidan työ’, koska rummun tehtävää ei voi ymmärtää ilman shamanismin ja mytologian viitekehystä...
Käyn seuraavassa hieman läpi työni taustaa:
Kaikkein ensiksi on todettava, että olen tietoinen perusasetelmasta, jossa amatööri hyökkää tuulimyllyjä vastaan. Historia osoittaa, että useimmissa tapauksissa taistelu on turhaa ajan haaskausta. Käsitän kuitenkin asian hieman laajemmassa perspektiivissä: Kuusikymmentäluvun alussa kun Beatles-yhtye löi itsensä läpi länsimaisessa musiikkitodellisuudessa olin jyrkästi sitä mieltä, että ’amatöörit’ ovat tuhoamassa kaiken sen perinteisen, jolle länsimainen musiikki on arvomaailmansa rakentanut. Heillä oli mielestäni siihen aikaan tuskin kymmenettä osaa siitä musiikillisesta tiedosta, jonka olin jo itse hankkinut. Oli siis ’väärin’, että heillä on niin suuri suosio. Samalla kuitenkin huomasin itse olevani siinä samassa oravanpyörässä, jonka puitteissa länsimainen arvomaailma oli jo leimannut edustamani ’jazzin’ viihteeksi, jota ei voi rinnastaa vakavasti otettavaan taidemusiikkiin. Tästä sai alkunsa ensiksikin uuden estetiikan etsiminen, joka antaisi selityksen objektiivisten arvohierarkioiden olemassaololle ja hallitsevuudelle länsimaisessa maailmankuvassa.
Luovuin kansakoulunopettajan virasta ja läksin Helsinkiin 1966 opiskelemaan musiikkitiedettä, teoreettista filosofiaa ja estetiikkaa, kunnes lukiessani vm. alan erästä laudatur-tenttikirjaa totesin johdannon luettuani, etten voi hyväksyä oikeastaan ainuttakaan siinä esitettyä kyseisen tieteen perusväittämää. Lopetin opiskelun siihen, lopetin jo yliopistolla 70-luvun alussa pitämäni esitelmät pop- ja jazzmusiikin historiasta sekä teoriasta (alansa ensimmäiset), lopetin hyvin alkaneen ammattimuusikon uran Helsingissä (tuohon aikaan jo 6-7000 mk:n keskimääräiset kuukausitulot) ja siirryin puolittain harrastelijoista koostuvan Kajaani Big Bandin kapellimestariksi, jonka päätöksen sanottiin johtavan ’musiikilliseen itsemurhaan’.
Olin päättänyt olla uskomatta sokeasti kehenkään tai mihinkään etsiessäni vastauksia inhimillisen tiedon olemusta koskeviin kysymyksiin ja etsiä rauhassa vastauksia. Tällä matkalla olen ollut noista - lähes 40 vuoden takaisista - päivistä saakka. Kuitenkin niin, että olen uteliaisuudesta perimmäisiä kysymyksiä kohtaan opiskellut jatkuvasti. Vasta 1980-luvun puolivälissä sain ratkaistua ensimmäiset tärkeät peruskysymykset musiikin tutkimuksessa. Kuusikymmenluvun lopussa alkanut etnisten musiikkikulttuurien tutkiminen antoi kuvan musiikista säännön ja poikkeuksen välisenä informaatiopelinä - kuin pöytätennisotteluna esittäjän ja kuulijan välisessä henkisessä ennalta-arvattavassa todellisuudessa. Teoria kahdesta samanaikaisesta, samanarvoisesta ja yhtä ’objektiivisesta’ rinnakkaistodellisuudesta kaiken mahdollisen viestinnän perusasetelmana voitti perinteisen yhden absoluuttisen todellisuuden muodostaman käsityksen siinä, että a) enää ei ollut ’epämiellyttäviä’ poikkeuksia pilaamassa lukemattomista säännöistä ja laeista koostuvaa todellisuutta ja b) ’kahden’ perustekijän muodostama teoria osoittautui mielekkäämmäksi jo pelkästään siitä syystä, että samalla muistikapasiteetilla pystyttiin hallitsemaan kaksinkertainen määrä materiaalia. Aloin sumeasti ymmärtää, miksi duaalisuus on kuulunut menneisyyden ihmisen maailmankuvaan niin olennaisesti, että se on jopa jättänyt merkkejä kieliin (saami jne.). Lienee tarpeetonta mainita, että yhdestä sävelestä muodostuvan kolttasaamelaisen improvisoidun leuddin analyysi sääntö-poikkeus -leikkinä - siihen aikaan - herätti alan tuntijoissa reaktion: ’puhdasta mystiikkaa’. Nyt opetan samoja asioita periodeittain niin Jyväskylän kuin Helsingin yliopistoissa sekä Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla.
Jatkoin 20 vuoden tauon jälkeen opintojani Jyväskylässä puoliksi yllättäen siitä syystä, että minut oli kutsuttu Tromsøn yliopiston nelivuotiseen tutkimusprojektiin ’Kola Sami Musical Tradition’ (1994-97) suomalaisena jäsenenä, mutta ilmeni, että ’suomalaiselta osapuolelta’ edellytetään myös akateemista loppututkintoa. Suoritin fil.kandini 1994 arvosanalla lubenter cl saamelaismusiikista, jota olin soittanut ja tutkinut alkaen vuodesta 1973 mm. Nils-Aslak Valkeapään yhtyeessä. Ajatus jatkotutkinnosta on siitä lähtien ollut mielessä luonnollisista syistä, sillä Kuolan saamelaisten musiikintutkimusprojekti tuotti noin 600 äänitettä, jotka olen jo nuotintanut valtaosaltaan. Tämä projekti onkin eräs niitä tekijöitä, jotka saivat minut tarttumaan saamelaisten musiikkitermien tutkimiseen. Mahdollisesti teen väitöskirjani nimenomaan Kuolan saamelaisten musiikista, mikäli saan musiikin tekemisellä rahoitetuksi tarvittavan ajan.
Periaatteenani on siis ollut varoa yhdistämästä teoreettista pohdiskelua ammattiin, koska en olisi uskaltanut olla avoin ’poikkeaville’ näkemyksille. Pitämällä niin musiikin kuin sanojen tai filosofian tutkimisen irti työstä olen vapauttanut itseni niiltä osin auktoriteeteista. Koska ei ole ollut mitään menetettävää, olen voinut uhrata pitkiäkin aikoja sellaisten sivupolkujen tutkimiseen, jotka valtavirrasta katsoen ovat näyttäneet merkityksettömiltä. Vuosien varrella kuitenkin huomasin, että mitättömiltä vaikuttavat poikkeukset olivat ’naamioituneita’ avaimenreikiä johonkin totaalisesti uuteen näkökulmaan, jolloin poikkeukset eivät enää olleetkaan rikkaruohoja tai roskia vaan uuden ja tavallisesti samalla kattavamman ja laajemman teorian tukipilareita.
Olin kuvitellut varanneeni koko elämän mitan näiden asioiden selvittelylle. Nyt vain kävi näin, että vielä viime syksynä ajattelin tarvitsevan parikymmentä vuotta lisäaikaa uuden yksinkertaisen kokonaisnäkemyksen luomiseen aineksista, jotka jo osittain olin löytänyt musiikin parista, mutta kuluneena talvena huomasin sukeltaneeni sanojen kaivoon niin syvälle, ettei sieltä ole poispääsyä ennen kuin taikasanat on keksitty. Työ vei minut mennessään niin, että olen kolmannen oopperani sävellystyössä jo lähes puoli vuotta aikataulusta jäljessä. Nyt ei ole enää paluuta takaisin, koska rikkoisin omaa etiikkaani, mikäli en antaisi näkemyksiäni normaalin kritiikin arvioitavaksi.
Eräässä mielessä astumistani kielitieteen alueelle voisi lähtökohdiltaan verrata Beatles-yhtyeen hattutemppuun. Erona on vain se, että olen näkemyksistäni keskustellut vain noin kymmenen ihmisen kanssa verrattuna miljoonien kansansuosioon. Toiseksi tiedän kielitieteestä teoriassa suunnilleen saman minkä Beatlesit tiesivät musiikin teoriasta: tieto oli pikemminkin omaan korvaan alitajuisesti luottamista kuin älyllistä tietoa.
Eräässä asiassa vertailu kuitenkin lienee paikallaan. Kielitiede ei periaatteessa voi olla suppeampi kokonaisuus kuin musiikki. Jälkimmäisen alueella ainakin uskallamme jo avoimesti tunnustaa, että voimme tietää muita enemmän vain musiikin rajatuilla osa-alueilla. Klassisen musiikin tutkija on jo amatööri etnisen tai kansanmusiikin osa-alueilla. Uskon, että kielitieteessäkin on tällaisia madonreikiä, näkemystapoja, joiden tutkimisessa ollaan vasta hapuilevia ensi askeleita ottamassa.
Eräs noista alueista on käsitykseni mukaan seksuaalisuuden merkityksen huomioiminen. Etnisten musiikkikulttuurien tutkimus ikään kuin tasa-arvoisena taidemusiikkiin verrattuna alkoi vasta tällä vuosisadalla. Fyysiseen vetovoimaan pohjautuvan (shamanistista transsia tavoittelevan) rytmimusiikin tieteellinen tutkimustyö on vasta parinkymmenen vuoden takaista. Tiedän sen, koska itse olin yhtenä aloittajista Suomessa. On ilmeistä, että kielen alueella täytyy olla samansuuntaisia kysymyksenasetteluja, koska suurelta osin kirkko tms. länsimainen ’moraali’ on pitänyt esim. rivon kielen ’lieveilmiöiden’ tutkimista tieteen periferiaan kuuluvana. Tieteellisen rehellisyyden nimissä tuon alueen olemassaolo on tunnustettava, mutta ketään ei voida velvoittaa tutkimaan sitä. Tieteen jumala on siis sulkenut toisen silmänsä. Tällaisilla sumeilla vyöhykkeillä tunnen olevani lähempänä tasa-arvoista asemaa ammatti-ihmisten kanssa.
En aavistanut etsintäni alussa, kuinka tärkeää sukupuolisuus on kielessä, koska se on siellä niin piilossa, takana, ettei sitä arkikielessä yleensä tiedosteta. Se tulee avoimeksi vasta soidinriitissä ja taiteessa. Nähtävästi tuo taso piti peittää ’lehvillä’, koska ihmisillä ei enää ollut yhteistä kiima-aikaa niin kuin eläimillä. Tällöin kielen perustaso tuli nostaa ensimmäisen sukupolven symbolitasolle, ettei kielen kaksiselitteisyys tulisi esteeksi arkielämän ei-sukupuolisille käytännön tarpeille: ruoan hankkimiselle, asumiselle, lapsien kasvattamiselle ja lepäämiselle. Kielen perimmäinen taso rajattiin ja ohjattiin avautumaan vain yhteisesti sovituissa rituaalisissa toimituksissa.
Päädyin edellisen suuntaisiin ajatuksiin melko alkuvaiheessa, kun aloin selvittämään myyttiä saamelaisten falsettijoiun saamista Aasa-jumalilta. Vähitellen syntyi näkymä - ensimmäinen alkukuva - siitä, kuinka Aar-kotka yhtyy vähitellen Aas-raatoon. Mitä alemmas se laskeutui taivaalta sitä vähäpätöisemmäksi tuo kuninkaallinen lintu pieneni, kunnes maan pinnalla se oli enää viheliäinen musta korppi (Kyseinen alkukuva ei mahtunut lopullisen tutkimukseni piiriin). Aloin hahmotella alkukuvia tällaisesta aikapatsaaseen kiinnittyneestä prosessista, missä pieni muuttuu suureksi ja suuri pieneksi.
Vähitellen aloin huomata, että kaikkien kielien sanakirjat ovat täynnä (sadoittain?) sukupuolisuuteen liittyviä jaksoja, joissa tapahtumajärjestys noudattaa suurin piirtein sanakirjan aakkosjärjestystä - varsinkin jos karsitaan pois tabusisältöön vihjaavat sanojen ylimääräiset alkukirjaimet (esim. ’sch...’). Otan alkeisesimerkiksi (varmasti useimman tieteilijän joskus merkille paneman mutta ’tieteellisesti merkityksettömänä’ sivuuttaman ilmiön) saksankielen sanueita (katkelma sanaluettelon molemmista päistä):
Godenhjelm (Saks.-suom. sanakirja I-II. SKS 112, 1906): 1066 - 1070:
...Schmied = seppä...
Schwärmer = haaveilija, pilvenhapuilija; rakastelija, hämyperhonen...
schweigen = olla vaiti, puhumatta...
Schwester = sisar(!) & Schwieger = lanko; appi...
Sanueista on huomattava seuraavaa:
1) Ajateltuna sukupuoliseksi prosessiksi sanueissa on hämmästyttävän vähän yhteyteen sopimattomia sanoja.
2) Tapahtumajärjestys on samalla sanakirjan aakkosjärjestys (!).
3) Sanat ilmenevät taustalla olevan piilotajunnan symbolikieleksi. Arkipäivän puhekielessä käytettynä tämä sanasto siis jo on ’ensimmäisen sukupolven’ symbolikieltä, koska alkuperäisenä pitämäni merkitykset ovat sukupuolisuuteen viittaavia. ’Taiteessa’ tai ’soidinmenoissa’ tämä kieli palautuu vanhimpaan alkuperäismerkitykseensä ja on siis silloin avointa. Uskonnollisissa riiteissä tämä sanasto nähtävästi on kaikkein kätketyimmässä muodossaan - tuonpuoleiseksi abstrahoituna, koska sukupuolisuuteen viittaavat tarkoitteet on silloin minimoitu ja pyhitetty. Jumalien nimien alkuperäinen sukupuolinen merkityssisältö on kaikkein tarkimmin varjeltuja salaisuuksia. Avaimet on tällöin kätketty niin hyvin, ettei niitä löydy edes naapurikansojen sanastoista.
4) Samankaltaisia sanueita löytyy yhtä hyvin mistä tahansa, niin unkarin kuin saamen kielistä - jokaisesta avaamastani sanakirjasta kymmenittäin.
5) Tällä tasolla ajateltuna eri kielien sanueet osoittautuvat arvaamattoman läheisiksi sukulaisiksi. Vakavasti ottaen en tiedä vielä varmuudella yhtäkään sanaa ugrilaiskielistä joilla ei löytyisi samaan alkukuvaan liittyviä vastineita indoeurooppalaisissa kielissä. Päinvastoin - sanat näyttävät sotkeutuneen toisiinsa, paritelleen keskenään niin perusteellisesti, että hajonta on jo kaoottisen kaltaista. Sanajuuria on enää mahdoton paikallistaa. Voimme vain löytää jostakin kielestä (erittäin usein saamen kielistä) kaikkein konkreettisimman ilmauksen, josta voidaan olettaa useimpien abstrahoitujen muotojen (esim. germaanisissa kielissä) olevan johdannaisia. Alan vähitellen uskoa Baabelin kielisekaannuksen tarinaan jossain mielessä todellisena historian tapahtumana.
6) Päätulos tästä näkemyksestä on kuva kielestä ajan ja tilan keskinäisenä funktiona. Siinä kuvassa sanat ajoittain (’kiima-aikana’?) löytävät yhteiset juurensa ja sukulaisuutensa yhdessä paikallisessa pisteessä, jolloin - muutoin tilaan hajonneet - sirpaleet kokoontuvat yhteen kuin sukulaiset konsanaan juhlanviettoon. Eri kielten ’aikaa’ ilmaisevat sanat näyttävät syntyneen tällaisista tapahtumista.
7) Seksuaalisuuteen viittaava tabusanasto on ikään kuin lukittu esim. joillakin sukulaisnimityksillä, joita ei voi liittää seksuaalisuuteen. On hätkähdyttävää todeta, että edellä esitettyjen esimerkkien joukossa eräs sanue päättyy ’sisar’ -sanaan muistuttaen Kalevalan Kullervo-myytistä. Emme tunnusta vieraan kieliryhmän sanoja sukulaisiksemme. Se antaa suurille kielille ’raiskata’ pienempiä ainakin henkisellä tasolla. Näinhän länsimainen maailma on tehnyt läpi tunnetun historian.
Esimerkkisanueet ovat tällä kertaa mahdollisimman selkeästi sukupuolisuuteen viittaavia piilomerkityksiltään. Tutkimuksessani sen sijaan olen käsitellyt myytteihin liittyviä alkukuvia sekä erityisesti shamanismiin (so. uskontoihin) liittyviä prosesseja. Alkukuvat rajoittuvatkin pääasiassa näihin kahteen tasoon, sillä arkitodellisuudessa sanat ovat sirpaloituneina eri kieliin ja eri yhteyksiin; ne ikään kuin ovat ’pellolla päivätöissä’ - tietämättöminä toisiaan täydentävien merkitysten olemassaolosta. Nuo merkitykset kokoontuvat yhteen myyteissä ja riiteissä - kielistä riippumatta.
Esimerkeistä ei myöskään näy muuttuminen ’pieni-suuri’ -dimensiossa. Otan siksi esimerkin yhdestä kiinnostavasta sanasta *kaur-, joka alkaa kauransiemenestä > kauri-simpukka (Cypraea moneta) > latvian gauri (häpykarva) > puolan garus (sekahedelmäkeitto, hedelmähilloke) > suom. koura > kauris (Capricorn) > lat. caurus (luodetuuli) > (taivaan) kaari...
Oleellista tässä kokonaisuudessa on muoto - riippumatta absoluuttisesta koosta. Kysymyksiä herättävät sanat kauris, caurus ja kaari. Kauriilla takapää jopa loistaa kaurisimpukan väreissä, ’luodetuuli’ taas on ikivanha sukupuoliaktin tai kiima-ajan symboli (’luova’ tuuli, luoviminen, lohen vastavirtaan nousu kutuaikana jne. Vrt. myyttien naiset, jotka tulivat raskaiksi seisottuaan 'perse tuulta päin'.) ja linnunrataa taas on pidetty taivaan kohdun maitiviivana - joka puolestaan ’köyristyy’ käyränä yhteen pienistä pienimmän kauranjyvän kanssa - muodoltaan samana - kuin nyrkkiin puristettu koura kämmenpuolelta katsottuna. Siis kourallinen ’jotain’, jonka (est.-suom.) kaur-kuikka sukelsi meren pohjasta maailman luodakseen.
Ei edellinen luonnollisestikaan välttämättä vakuuta ketään tieteellisesti, mutta tarkoitus onkin antaa kuva muinaisen ihmisen ajattelumallien rakenteista. Siinä maailmassa absoluuttisella koolla ei ollut merkitystä. Ehkä ihmiset elivät lähempänä informaatiotodellisuutta kuin me tänä päivänä. He näkivät helpommin yhteyden jonkin supistumisen ja sitä vastaavan informaatioarvon kasvun välillä. Tästä ajattelusta meidät on koetettu erottaa vähintään parin vuosituhannen ajan - suhteellisen hyvin, koska juoksemme absoluuttisilta näyttävien suureiden perässä.
Sanueet joita tutkimukseni ohella olen kartoittanut talteen sisältävät myyttejä, joista mainittakoon ensimmäisenä tarina Aasa-jumalista ja joiun synnystä. Se jatkui suoraan myyttinä Attshen-nieida'sta, jonka rinnalla olen käsitellyt myös tarinaa karhun ja saamelaistytön liitosta sekä Kuolan Meandash-peuratarua (jota virolaiset käsittelevät tällä hetkellä internetissä - mielestäni liian perinteisesti). Erittäin mielenkiintoista materiaalia on tarjonnut koko Paratiisitarina puhumattakaan Kalevalasta monien eri osa-alueiden suhteen. Palkintona epäortodoksisuudestani olen parhaimmillani päässyt kurkistamaan aitiopaikalta ’ajattoman’ myytin syntyä - sanoista.
Sanat määräävät myytin sisällön samalla tavoin kuin riitin tapahtumat ja välineet - siksi että sanat ovat läsnä vain tiedostamattomasti - ikään kuin hengessä. ’Henki’ -käsite on sama kuin puheemme ’lain kirjaimen hengestä’. Se on tapamme katsoa sanoja tulkitsevan koodin kautta. Ja koodi puolestaan on suunnilleen sama kuin alkukuva-käsite, joka saa meidät näkemään sanakirjan peräkkäiset sanat pyhän tai profaanin riitin sisältävänä aikajatkumona. ’Henki’ on siis sama kuin kokijan näkökulma, tulkinta-avain. Jos avainta ei ole, pysyvät sanat sanoina, kuolleina kasoina, joissa olevia reikiä murehdimme ’koskaan palaamattomana, kadotettuna menneisyytenä’.
Jotain tällaista uskon löytyneen huomatessani, että - avaimella avattuna - eri kielissä tavattavat ulkoasultaan toisiaan muistuttavat sanat muodostavat hengeltään erehtymättömän palapelin. Jos jokin sana ei näytä millään sopivan kuvayhteyteen, on kysymyksessä pikemminkin välittävien linkkien puuttuminen tai ’toiseen sukupolveen’ kuuluvan sanamerkityksen pitäminen erheellisesti juurisanapohjana. Tähän kuuluu ajatus, että sanan merkitys on jatkuvassa muutosprosessissa; vähintään se kerää itselleen lisää tarkoitteita pyrkiessään kaikenkattavaksi jumalaksi, jolloin se on joko maata, hiekkaa, mutaa, viljanjyvä tai sitten koko taivas. Mitä lähemmäs juuria olen päässyt, sitä varmemmin sanan takaa on paljastunut toinen, vielä kattavampi merkitys. Mitä maallisempi, reaalisempi sana on, sitä enemmän abstrahoituja merkityksiä se pystyy synnyttämään, koska esine on aina monikerroksinen, moniulottuvuuksinen. Abstraktio sen sijaan edustaa vain yhtä näkökulmaa, joka kylläkin voidaan puolestaan projisoida miljooniin reaalielämän seikkoihin - mutta vain yhtenä näkökulmana. Tässä mielessä abstrakti sana on aina jotenkin vajaa olemukseltaan.
Olen toisin sanoen kokeillut myytin kuvaamista 1-3 sanajuuren avulla. Tämän tyyppistä materiaalia on kertomani tutkimuksen ohella päiväkirjoissa n. 1000 sivua sekä tietokoneella ehkä toinen samanlainen määrä. Nyt käsittelemäni tutkimus on siis eräänlainen jäävuoren kolmasosaltaan näkyvä huippu. Piiloon toistaiseksi jäävä osa toimii siis pikemminkin oman uskoni tukena. Siitä huolimatta en pystyisi väittelemään viittä minuuttia kielten muuttumissäännöistä, koska en tiedä niistä mitään sen lisäksi mitä omat korvani (osittain silmäni) kertovat. Olen maailman kaukaisimpien peräkolkkien metsästäjäkansojen ajatusmaailman puolella.
Kun näytin alustavia joiku-sanueen alkukuvan luonnoksia Jyväskylän fenno-ugristikongressissa ... vanhalle tuttavani saamelaiskulttuurin merkeissä, hän tutki paria ensimmäistä sivua muutaman kymmenen sekuntia ja totesi työn olevan tyypillistä amatöörin puuhastelua. Antaessaan ohjeeksi lukea ensin E. Itkosen ’Kieli ja sen tutkimus’. Kävin tuonkin kirjan läpi muiden ohella ja totesin tulleeni samaan tilanteeseen kuin aikoinani estetiikan opiskelussa: Näin entistä selkeämmin, miten minun ei pitäisi tehdä.
Oli valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko aloittaa sanojen muuntelusääntöjen opiskelu ja sopeutua farisealaisena pitämääni perinteiseen etymologia-ajatteluun tiukkoine sääntöineen tai jatkaa oman näkemykseni pohjalta ja yrittää osoittaa se yhtä painavaksi kuin kuolleeksi ja sukupuolettomaksi kanonisoitu perinteinen kielitiede.
Päätin samaistua menneisyyden ihmiseen ja luottaa muutaman kymmenen vuoden vanhojen kielitieteellisten muuntelusääntöjen sijasta omiin korviini, joita olin totutellut kohtaamaan tuntematonta etsiessäni - etupäässä Keski-Aasiasta ja arabimaailmasta kalevalaisen melodiikkamme rinnakkais-tapauksia noin kuudensadan esimerkin verran. En ollut kyennyt hahmottamaan kyseisiä musiikinalueita sukulaisilmiöiksi, vaikka olin kuunnellut niitä aktiivisesti lähes 20 vuoden ajan! Silloin tajusin, että rajoitukset ja esteet ovat olleet omassa päässäni ja vain siellä. Oppilauseeni ’väärinymmärtämisestä’ kielen yhtenä perusaineksena sain lopullisesti kesällä 1997 Ylä-Tuloman ja Tuloman kolttien luona, kun tallensin keskustelut aikaisemmin tehtyjen äänitteiden lauluteksteistä. Läsnä olivat Suomen puolelta Domna Fofonoff ja Helena Semenoff, joita pidetään eräinä koltansaamen parhaina taitajina. Oli vaikea uskoa, kuinka täynnä kaksiselitteisyyksiä laulutekstit olivat - jopa niin että laulaja ei enää itsekään oikein tiennyt, mitä oli laulanut nauhalle. Joissakin kohdin - kieltä taitamattomana - kykenin tarjoamaan parhaimmat vastaukset tekstisisällöstä. Ymmärsin hampaattomuuden merkityksen kielen siirtymisessä sukupolvesta toiselle (mummolta lapsenlapselle) ja sen miten ’aahkasta’ tuleekin laulussa ’njaahka’, jota koltan ’virallinen’ oikeinkirjoitus ei suostunut tunnistamaan, koska se ei enää ollut ihmiskunnan suurta keksintöä - kaiken luovuuden tappavaa kirjakieltä. Toisaalta Jaakko Gauriloff oli jo aikaisemmin selvittänyt, miten sanojen ulkonaista samannäköisyyttä käytetään kolttien puheessa ’taiteellisena’ elementtinä, kun halutaan tuottaa iloa puheen kaksiselitteisyydellä. Kahden kielen kohtaamisessa eräänlainen väärinymmärtäminen näyttää olevaan vähintään yhtä tärkeää kuin oikeaoppisuus. Niin kuin lapsi oppii oman kielensä ilman julkisia sääntöjä - kokemuksen kautta, niin samoin käy, kun kaksi vierasta kieltä kohtaa toisensa. Ymmärtäminen on aina enemmän tai vähemmän ’sumeaa’ ja siihen kuuluvat oleellisesti väärin arvaaminen ja väärin toistaminen sekä tabusanojen käyttöönotto tietoisesti väärentäen merkityksiä sekä tavupainotuksia. Oikeaksi luokiteltava yksiselitteisyys on itse asiassa vain välttämätön paha kommunikaatiossa, jonka pitäisi antaa viestin lisäksi myös iloa elämään!
Korostan vielä kerran: Jos sanojen tietoiset (= viralliset, julkiset yms.) muuntumis-säännöt olisivat osoittautuneet ajatusmallieni kehittämiselle, olisin opettelemassa niitä jo täyttä vauhtia. Nyt niihin ei ole ollut mahdollisuutta, mikäli rajallisen ajan puitteissa olisin halunnut tutkia kielen muita dimensioita. Tämä vain on suunnilleen samaa, kuin että Beatlesit eivät vaivautuneet käymään läpi musiikin teon virallista tietä, koska heillä oli muunlaista - heidän mielestään yhtä tärkeää - tehtävää. Astuessani kielitieteen pyhän jalan varpaille en voi riittävästi olla pyytämättä anteeksi, mutta en myöskään voi enää palata pattitilanteeseen, jonka näen jossain hämärässä mielessä johtavan vain yhä suurempaan sääntöjen kaaokseen. Itse olen musiikissa nähnyt kaaoksen syntyvän vain omassa päässäni - en etnisen laulajan aivoissa. Ehkä näin on laita myös kielessä, sillä molemmat ovat lopulta vain elämän palvelijoita - eivät alku-itse-syntyisiä jumalia, joita meidän tulisi pelätä.
Varoituksia on matkan varrella sadellut puolelta jos toiselta niin paljon, että sekin jo on rohkaissut minua jatkamaan valitsemallani umpihankireitillä. Varoitusten motiivina näyttää nimittäin ihmisten mielissä olevan pikemminkin ystävän huoli tulemisestani naurunalaiseksi kuin todelliseen tietämykseen pohjautuva näkemys itse teorian mielettömyydestä. Sitähän ei vielä ole todistettu vääräksi - sikäli kuin tiedän - vaan ainoastaan oletettu.
Olen siis vain puhtaasti utelias näkemään, millä tavalla löytämäni vastaukset ovat kykenemättömiä selittämään omalta osaltaan eräitä ulottuvuuksia kielen olemuksesta. Jo tähän mennessä tunnen kuitenkin ymmärtäväni saamelaisesta musiikista sekä sen taustalla olevasta duaalisesta maailmankuvasta monta kertaa enemmän kuin lähtiessäni tälle tielle.
Koska olen hieman huolissani siitä, onnistunko saamaan ketään kiinnostuneeksi lukemaan koko tutkimusta, olisin näköjään valmis kirjoittamaan vielä muutaman sivun lisää, joten on aika lopettaa. Korostan kuitenkin vielä kerran sitä, että olen halunnut elämässäni luoda mahdollisuudet tutkia perusasioita pyyteettömästi, rakkaudella, koska se on ainoa tie rehellisyyteen (ja toisaalta pelottomuuteen). Mitkään maalliset antimet - henkiset tai materiaaliset - eivät tähän asti ole saaneet minua luopumaan tuolta tieltä, joten uskon kykeneväni jatkamaan samaan suuntaan. On vain välillä testattava, onko aika kypsynyt maailmassa sellaiseksi, että ihmisillä on riittävä tarve alkaa etsiä myös vaihtoehtoisia näkymiä todellisuuden kartoittamisessa. Kuten sanoin jo alussa: Jos nyt ei ’tärppää’, olen tyynenä valmis työskentelemään vielä seuraavat 20 vuotta. Vain tiellä pysymällä voi joskus - vahingossa - osua maaliin. Ja tuo reitti näyttää -sanojen antaman kuvan mukaan - olevan spiraali, ei suora tie. Niin kuin saamelaisten ’kaart’ ei ole postikortti [< egypt. papyruslehti], vaan kuva saaliista. Ja kuva syntyy kiertelemällä ja kaartelemalla kohteen ympärillä niin, että lopulta samaistuu siihen, jolloin kuva on luotu. Olenkin siis oppinut: Vain virheitä tekemällä voi päästä perille - kuin muinaiset gnostikot, joiden mukaan ihmisen kuului tehdä elämässään - ei pelkästään kaikki hyvät teot vaan - myös ’pahat’. Nuo samat muinaisaikojen marttyyrit arvelivat myös, että käärme itse asiassa kavalsi Jumalan kertomalla ihmisille, ettei jumala olekaan oikea vaan näyttelee.
Osaan jo säilyttää nöyryyteni tämän suuren tuntemattoman edessä... Jatkan kerran alkamaani työtä, joka ei tule päätökseen oman elämäni aikana. Juuri siksi tämä on ollutkin niin kiehtovaa.
...
En taida enää muistaa, millaista vuosisatamme erään kylähullun ’Iloinen tiede’ oli sisällöltään, mutta sanoja omalla tavalla tutkiskellessani olen löytänyt menneisyydestä pelkästään myönteistä iloa, lämpöä ja rakkautta - kylläkin joskus petoksella ryyditettynä. Ja kaiken takana lisäksi inhimillisen ajattelun veitsenterävä, jopa nerokas ajattelu kielikuvien ilmaisemisessa. Olen kokenut, kuinka lähellä käsitteet ’sana’, ’valhe’ ja ’hymy’ ovat toisiaan - osin esim. kreikankielessä. Olenkin sitä mieltä, että joulupukki on olemassa - mutta sanojen takana, joten ’joulupukki’ jo on I sukupolven symboli! Hänhän ’jakaa lahjoja’. Olen yrittänyt selvittää, mikä on se voima, joka on tuon symbolin takana.
...Jos olet epäilevä teorian suhteen, ... alan kaavailla sen julkaisemista jännitysromaanin muotoisena. Voin silloin ottaa mukaan sitäkin, minkä itsesensuuri on tutkimuksesta jo ennakkoon karsinut pois...
Ystävällisin terveisin: Ilpo Saastamoinen
AINEISTO II: Jyväskylä 8.12.2000
Pyytäisin lehdestänne tilaa oheiselle kirjoitukselle, joka käsittelee ns. amatöörien ja ammattilaisten välistä suhdetta kielentutkimuksen saralla. Yleisen suhtautumistavan kritiikin ohella siinä esitetään joitakin vaihtoehtoisia näkymiä eri koulukuntien välisten erimielisyyksien katsomiseksi uudesta näkökulmasta.
Koska artikkelin kirjoittamisen lähtökohtana on ollut lukemani lehtiarvostelu, voidaan kyseisen henkilön nimi korvata yleisemmällä sanamuodolla. Jos toimituksenne pitää kirjoitusta julkaisemisen arvoisena - editoinnin jälkeen - olen valmis muotoilemaan tekstiä uudelleen ja lähettämään kirjoitetun version myös sähköpostina - kylläkin ilman fontteja, joita olen käyttänyt sanojen oikeinkirjoituksessa.
Ystävällisin terveisin: Ilpo Saastamoinen
Jyväskylä 24.11.00
Ilpo Saastamoinen: Kielisukulaisuuden pimentolassa
Luin taannoin Keskisuomalaisesta (myös Savon sanomista) T. H:n puheenvuoron 20.11. Panu Hakolan globaalisia sanavertailuja käsittelevästä kirjasta '1000 Duraljan- Etyma' (Kuopio 2000). Oma puheenvuoroni ei kritisoi kirjoittajaa vaan hänen edustamansa tutkijayhteisön yleistä mielipidettä.
Hakola asetetaan siinä yksinäisen tähden harhailijaksi seuranaan vain S. Wettenhovi-Aspa sekä T. Korpinen, vaikka samaan ryhmään oikeutetusti voitaisiin luokitella suomenkielen sanojen tutkijoista esim. Juslenius, Ganander, Porthan, Lönnrot (amatööri sanan parhaassa mielessä), Gottlund, Castren, Lindström, Setälä, joltain osin ehkä Collinder ja Räisänen ym. nimeltä mainitsemattomia kielitieteilijöitä, jotka eivät varmaakaan haluaisi nimeään tähän listaan. Luetteloa voi täydentää osin Mikko Korhosen rehellisesti kirjoittamasta suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiasta (1986). Yleensä vääräuskoisten kirjoittamat tekstit pyritään pyyhkimään maton alle 'surullisina' ilmiöinä. Eivät omakustanteita julkaisevat amatöörit ole viemässä rahaa pois työstään palkkansa saavilta. He tutkivat kielen salaisuuksia kiinnostuksesta ja rakkaudesta.
P. A. Hakolan työn pohjana olevia kielten nostraattisia tai globaalisia tutkimussuuntia ei arvostelussa ole huomioitu, koska mitätöinti olisi samalla pitänyt kohdistaa alan kansainväliseen tutkijakuntaan. Hakolan työ on kuitenkin nähtävä näiden tutkimussuuntien suorana jatkeena. Nyt kootun sanaston laajuus ei merkittävästi poikkea em. tieteenalueiden muista julkaisuista. Vaikeneminen kertoo kielitieteessä tällä hetkellä vallitsevasta kriisistä, joka Suomessa on kuitenkin pysynyt puhdasoppisuuden rautaisen käden hallinnassa.
Arvostelun olisi tullut kohdistua a) tutkimussuuntiin sinänsä b) siihen, miten Hakola on noudattanut em. suuntien hyväksymiä menetelmiä, tai c) löytöjen paljouden vuoksi kritisoitujen harhapäätelmien osuuteen. Tieteen avoimeen ilmapiiriin kuuluisi etsiä ne metodiset virheet, jotka ovat johtaneet näin laajan sukulaisuuden löytämiseen sanojen parista. Useimmilla tieteen aloilla epäonnistuneet kokeet koetaan yhtä tärkeiksi todellisuuden kuvaajiksi kuin ennakko-odotuksia vahvistavat koetulokset. Nyt tiedemaailma päättää yksinvaltiaan tavoin sen, mitä ovat soveliaat tutkimuskohteet, eikä se opi vaikenemalla omasta mielestään epäonnistuneista kokeista.
Mikäli lopputulokseen ratkaisevasti vaikuttavia metodisia virheitä ei löydy, tarkoittaa se, että kielitieteen yleisesti hyväksymillä muuntelusäännöillä voidaan jo nyt osoittaa lähes mitä tahansa sukulaisuussuhteita. Hakolan käyttämät äänteiden muuntumis-säännöthän ovat lähes samat, jotka arvostelussa oli esitetty esimerkkeinä unkarin ja suomen sanojen oikeanlaatuisista vertailuista.
Alussa mainitsemaani etymologisen tutkimuksen kriisiin voisi tarjota seuraavia syitä:
A) Etymologisen tutkimuksen lähtökohtana on, että kahden (eri kielen) samalta näyttävän ja ainakin suunnilleen samaa tarkoittavan sanan sukulaisuus on osoitettava erityisten muuntelusääntöjen avulla. Ellei näin voida tehdä, sanojen samanlainen ulkoasu päätellään sattumasta johtuvaksi.
Kyseistä väitettä ei voida todentaa eikä kumota tieteellisesti. Yhtä hyvin voidaan ko. sanoja pitää sukulaisina, kunnes toisin kiistattomasti osoitetaan. Molemmissa tapauksissa tieteen perustana on uskonvarainen oletus. Tien valinta johtaa joko sisälähtöiseen perinteiseen kielen tutkintaan tai globaaliseen vertailuun ja sen vaatimien uusien teorioiden etsimiseen. Kumpikin tie yksin johtaa harhaan, koska toinen etsii eriytymistä ja toinen yhteisyyttä. Hakolan työn tulokset päätellään sattumasta johtuviksi uskonnollisista syistä tai päättäjien yhteinen sopimus laiksi julistamalla. Sattuman vaikutus pitäisi kuitenkin olla todistettavissa.
B) Perinteinen dogmatiikka on etsinyt kielikuntien sisäistä yhtenäisyyttä ja keskittynyt kieliopillisten yhtäläisyyksien toteamiseen ja toissijaisesti teoreettisen yhteisen kantasanaston luomiseen. Kantasanat ovat nykyisen tieteellisen käsitejärjestelmän vaatima neitseestä syntynyt munaton abstraktio, joka ei huomioi sanojen sukupuolisuuteen liittyvää piilosymboliikkaa. Näin on erityisesti uskontoon liittyvän sanaston ollessa kyseessä.
C) Kantasanajärjestelmä kieltäytyy olleensa sukupuolisuhteessa rautaesiripun takana kierrelleiden kielikuntien kanssa muutamia lainasana-lentosuukkoja lukuun ottamatta. Vain kloonattuihin jälkeläisiin uskova tiede kieltää orvoiksi jääneet sanat, joiden isä on häipynyt monen kielivyöhykkeen taakse jättäen jälkeensä vain irrallisen fraktaali-läiskän. Pitäisi löytää kantasanojen yhdistämissäännöt, jolloin orpojen sanojen määrä pienenisi, mutta niiden kattavuus laajenisi käsittämään myös irralliset rikkaruohosanat, joita ei nyt kelpuuteta hyvin hoidettuun puutarhaan.
D) Kantasana määritellään steriloimalla, tappamalla ja kivettämällä sen funktio ajassa taaksepäin samaksi kuin millaisena sen nyt tajuamme. Siksi sanalla sammal ja unk. zsámoly 'penkki' ei nähdä mitään keskinäistä yhteyttä. Eiväthän sammal-matto ja -vuode ole penkki. Vasta saks. Schemel, lat. scamnum, ven. skam'ja, georg. skam- sekä skr. skambha 'maailmanpylväs, tuki' paljastavat vanhaksi käyttö-yhteydeksi esim. lavitsan ja varsinkin astinlaudan tai jalkatuen, joka onkin jo yhteydessä venäjän sanoihin zemeljnyj t. zemljanoj 'maa-' (so.'maallinen').
(Tarvitaan vain c/k:n unohtaminen niin kuin englannin science -sanassa.) Kantasana ei ole yksinäinen tähti avaruudessa vaan prosessi jossa kysytään Suomen kansan arvoitukset -kirjan tavoin:
Mitä on se, joka kerää maan, sammaleen, penkin, vuoteen, maton, patsaan ja astumisen funktiot samalle mättäälle?
Vastaus on (engl. charm/shame) lumoavan-hävettävän moniselitteinen, koska se on taottu kaksineuvoisista sanoista yhteen sammakon syljellä. Mutta juuri siksi se elää. Ongelma on vain siinä, että yhden kantasanan sijasta meillä on edessämme indo-ugrilainen puuro, jossa kaikki on samaa ajatonta perua. Kahden kielikunnan tikaspuita yhdistävät puolat ovat naimisiin menneitä sanoja, jotka ovat vähintään kaksimielisiä - jopa moniavioisia. A. Strindbergin sanoin: 'Kaikki kielet sisältyvät kaikkiin kieliin.' Häntä tukee ainakin A. Künnapin arvio (1998), että 'uralilais-indoeurooppalaiset kielikontaktit toimivat jo... silloin, kun ne kielet eivät ehkä olleetkaan vielä varsinaisia uralilaisia ja indoeurooppalaisia kieliä.'
Hakolan tutkimuksessa kantasanateoria on nykyajan yleisten vaatimusten mukaisesti työn lähtökohtana - kylläkin globaaliseksi laajennettuna. Kantasanoja on liian paljon, mutta ne on poimittu yleisesti tunnetuista alan lähdeteoksista, joista on mainintoja lähes jokaisen sanan kohdalla. Pesäero niin Wettenhovi-Aspan kansalliskiihkoon kuin nykyisen kielentutkimuksemme ugrilaisfundamentalismiin on silti selvä.
Perinteisen ajattelun mukaan kantakieli hämärtyy ajallisen tai paikallisen etäisyyden kasvaessa olemattomiin jo muutaman sadan sanan jälkeen. Kaukaa löytyvät sanat eivät voi siis olla klooneja. Tällainen vastauksista tyhjentynyt teoria on nyt saapunut tiensä päähän - toki oman aikansa hyvin palvelleena. (Ei auta, että kaikkitietävä tietokone kutsutaan apuun, jos se ohjelmoidaan vain tukemaan jo tehtyjä löydöksiä ilman innovatiivista teoriaa.) Sanojen ja niiden merkitysten pysyvyys ideaaliksi käsitettynä tuo mukanaan vain kaipauksen lopullisesti kadonneita kieliä ja sanoja kohtaan. Innovatiivisen teorian kohteena voi yhtä hyvin olla sanamerkitysten muuttuminen kielen peruspiirteenä.
Muutosta itsestään selvyytenä pitävä lähtökohta uskoo, että kaikki tärkeä on nytkin silmiemme edessä, jolloin tehtävänä on vain löytää teoria, jonka avulla palautamme näkökykymme. Voidaan lähteä liikkeelle esim. oletuksesta että merkityksen ja ulkoasun muutokset ovatkin pohjimmiltaan käänteisiä; jos ulkoasu säilyy, niin merkitys liukuu ja jos merkitys säilyy niin ulkoasu muuttuu.
Toinen mahdollisuus on valita luopiomainen teoria, jonka mukaan sana säilyy sitä konservatiivisemmin mitä kauemmaksi se liikkuu, jolloin muutos tapahtuukin paikallaan pysyvien sanojen maailmassa. Tämä olisi nykyisen teorian käänteisoletus. Sen mukaan muuttuneet sanat ovatkin meidän (?) paikallaan pysyjien omissa kielissä, joissa sammal voi muuttua penkiksi. Onko etymologian historian tekemä valinta todennettu oikeaksi
muutenkin kuin kirkolliskokouksen päätöksellä?
Miten tästä eteenpäin? Aluksi tarvitaan henkinen asennemuutos. Musiikin alueella itseään ammattilaisiksi kutsuvien nöyrtymisprosessi alkoi jo 60-luvulla. Osoittautui, että alue on liian laaja ammattilaisten hallittavaksi. Luopuminen objektiivisesta todellisuudesta kylläkin vaati omat Heikinheimo-tragediansa. Vielä 50-luvulla yliopistot kääntyivät kansalaisten puoleen murre- ja perinnesanojen keruussa - kiittäen kunnioittavasti saamastaan avusta. Tänä päivänä amatöörit ovat tehneet tehtävänsä ja heidän toivotaan vain olevan häiritsemättä kieltä oikeasti tutkivien työrauhaa. Missä ovat kielen etymologisen tutkimuksen nuorisokerhot?
Tutkijan maailman on oltava valmis näkemään myös itsensä arvioinnin kohteena, jottei
siitä tulisi uskonsa vuoksi sivullista. Ennen muinoin jopa kuninkaan oli kuunneltava klovneja edes yhtenä päivä vuodessa nähdäkseen itsensä ulkoapäin. Kunnioitettavaa on siis tiedeyhteisön ratkaisu tavanomaisen kuoliaaksi vaikenemisen sijasta ottaa huomioon synnin ilmestyminen kielentutkimuksen itsenäisyysjuhliin. Vaihtoehdoksi järjestelmälle jäänee tällöin - Hakolan tuomitsemisen sijasta -
a) ojentaa kansainvälisten kielitieteellisten julkaisujen toimituksia arvioinneista kuten "...Hakolan tutkimus ei jää menetelmien ja tulosten osalta jälkeen nostraatikkojen saavutuksista..." (Gy. Décsy, Eurasian
Studies Yearbook 70/1998 s.236),
b) kutsua hänet opiskelijakursseille soittamaan kasetilta peräänkuulutettuja tamilinkielen puhujia suomenkielisine käännöslauseineen. Olisi liikaa vaadittu, että kielitieteilijämme iloitsisivat suomalaisen tutkimuksen saamasta kansainvälisestä myönteisestä huomiosta.
Musiikin tutkijana olen - uteliaisuudesta - poiminut noin 600 Kalevala-tyyppistä melodiaa - melkoiselta osin kirjan esittelemien kieliryhmien alueilta - kirgiiseistä inkoihin, vaikka musiikkitiede yleensä onkin kadottanut oman otteensa itäisen ugrilaisperintömme tutkimuksesta. Tästä syystä sitä ei katsota tarpeelliseksi huomioida menneisyyttämme koskevissa kysymyksissä. Hakolan työ on ensimmäinen, jossa Kalevala-melodioiden [29.5.14: olettamani] esiintymisalueet on otettu huomioon.
Ei Hakolan kirja pyri mitätöimään tähänastista tutkimusta vaan tarjoamaan virikkeitä tiedekeskusteluun. On ymmärrettävää, että tunnereaktiot ovat alussa vahvoja, mutta kunnioitukseen perustuva vuorovaikutus on lopulta ainoa tie.
......
Lopuksi kiinnittäisin huomiota alussa mainitsemani puheenvuoron yhteydessä esiintyneen (mainos)kuvan tekstiin, jossa todettiin olevan yksi unkarin ja suomen sukulaisuutta osoittava sana fog ('pii' > 'hammas'). Ylimpänä kuvassa esiintyy kuitenkin sana szép 'kaunis', josta 'virallinen' kanta (Rédei/Kulonen 1993) toteaa: 'Alkuperä epävarma. Mahdollisesti ~ suomen seppä 'etevä' ~ lpN čæp'pe 'viisas, etevä'. Muista sukukielistä ei löydy vastineita.' Rédeillä on (1988) lisäksi mainittu erillisenä *sépä 'kaula; niska', mutta näissä yhteyksissä ei mainita sanaa lpN čappa- 'kaunis' (ympärillään sanue joka - kantasanan sijasta - tuo esille myyttisen alkukuvan). Miksi? Koska yhdistäminen on kielitieteen kannalta (Lönnrot) sepettävä so. pelottava asia. Se johtaa epäpuhtaisiin assosiaatioihin, koska sana alkaa sepoa l. sormeilla sepiviä so. itsensä ympäri kääriytyneitä vääriä yhteyksiä.
Yhdistämiseen tarvitaan sadun taikaa: Naitamme yhteen (?nihti-)noidaksi taiotun prinssin ja neidoksi muuttuneen noidan - tietysti (ven./baltt.) nit -ompelulangalla. Nitovina taikasanoina ovat esim. (vatj.) neit ’nõid'; 'noita' ja (lpN) neahtta -nätti nieida 'neito, neiti'. Vain lumoustaito yhdistää nämä kaksi toisiinsa. Jotta salaisuus ei olisi liian avoin, näyttää vatjank. vain kansanrunouden monikkomuodon neijjod 'neidot'. Jos sanojen yhteisyys onkin 'totta', niin lume-näyt ovatkin meidän omaa reaalimaailmaamme, jossa yhteisyys nähdään erillisyytenä, yksi kahtena kuin juovuksissa! Tekisi mieli kysyä Yrjö Kallisen sanoin: 'Elämmekö unessa?'
Esim. virolainen Uku Masing (1973) on todennut seppä -ammattisanan yhteyden sanoihin (hanti) tšeepän ja (mansi) seepän -’noituus’ - P. Hajdun mukaan komilaista lainaa. Juha Janhusella (1986) esiintyy tunguusin *sebe 'spirit, idol' ym. sanojen ohella hantin cipän, šepan, sepan, jonka A. Joki (1973) käänsi sanalla Zauberei. Saksan sanan samankaltaisuus nykyisen ajattelun mukaan on puhdasta sattumaa. Verenpaineen nouseminen on ymmärrettävää, jos vihjaisisin yhteisiin sukujuuriin.
Koska arvostan tiedemaailman armollista (& H:n julkis-armotonta ) kannanottoa maaseutulehtien palstoilla Hakolan työtä kohtaan, katson - kantasanan etsimisen sijasta - (amateur =) amat-eros -rakkaudesta kieleen ja (est.) amet - ammattimaiseen kielentutkimukseen omaksi luomistehtäväkseni ripustaa (unk./lpN) szép / čappa -kaunis (ransk.) chapel -päänkoristus tai (nenets.) sava -hyvä seppele kappelitornissa (veps.) seibaz
-sauvoineen entistä sepempiä arvostelmia sepittävän sepeli -valkokauluksisen (esp.) sabedor -tietäjän (lyyd.) šebä -sepaluksella koristeltuun (lpKolt.) čeäppat -kaulaan.
Kieltä sabotoiva savotta-seppä ei voi olla (ostj.) sapötta -tainnoksissa sapattia pitävä noita, koska (unk./kolt.) seprö/ suä'b'b -luutakepin (saam./liett.) sieppa/septi -karvaisella (kolt.) sapp -partasudin näköisellä (est./kolt.) sapa-sei'bb -saparohännällä istuu (kolt.) tšieppas -kiepissä (Kild.) tsieopa -sormen mittainen (kolt.) sä'ppli -hiiri, joka (lat.) cibus -ruokanaan (lpN) cáhpat -murentaa sepeliksi (obinugr.) sapàn -kesäviljan (syrj.) šep -tähkistä tehtyä (est./unk.) sepik/sipó -leipää.
Säilytyspaikkana on tietysti eväsheiniä sisältävä (est.) seba -verkkosäkin (unk.) zseb -taskun viimeinen (ob.ugr.) sop -soppi. Siellä on myös seebum -talilla voideltu (mustekalan-) seepia -värinen (kuolans.) saoppi -saapas (säpikäs?), jonka (unk.) csap -tapin reiästä (kuolans.) tsaopad -tippuu tai (engl./kzk.) seep/sep -tihkuu/suihkuaa (mtü) čöp -hiivalla (kuol.s.) saoppad -kypsytettyä sapen -happamaa (Kuol.s.) saop
-marjamehua (= lat. sapa -wiinamehu) tai muuta (ostj.) šepta -imettävää soppaa [jota saadaan vain sapattina l. septimi-päivänä].
Tämän anti-septisen taikajuoman aiheuttamassa (saks.) Zauberei -muodon-muutoksessa (saam./lpIn) čáhppa:t / čappad -musta noita muuttuukin (a.nord./tat.) sapa/sabyn, (obinugr.) saapön -saippuoituna (kamass./saks./oir.) sǝbǝrei/sauber/ čäbär -puhtaaksi/siistiksi ja (unk./saam.) sapadt/ čappat - kalpeankauniiksi ja šebär -mestarillisesti siippaa etsiväksi Szep-pä(ä) Ilmariseksi. Hänen taivasmerta (mtü/krm.) čäb/čäbik -nopeasti ja (unk.) szabad -vapaasti (ob.ugr.) sapn - auraavana (engl.) ship -kaarnalaivanaan on (engl./unk./kolt.) hip-cszipö-če'bb- reisien välissä (lyyd./Verml.) sebädä/sevätä - syleilyssä/kaulailussa oleva (ven.) šip -neulasilla (unk.) seb -haavoille csip -pistelevä (osm./krm./az.) čam -kuusitukki. Siivet ja (ven./unk./engl.) mikro-šepa/csepp/chip -lastut ovat myöhäisempi sievä sivistymisen merkki. Kuten myös suojakypäränä päässä oleva (unk.) cseber -saavi ja zsaba -noidannuolet, szab -leikkaava sebesz -kirurgi ja szabo -räätäli.
Käsi = kez -mantran sijasta hänen (lp.) tsåppmut -sanainen (ven.) sebetat -livertelevä joikuhokemansa pohjautuu kuitenkin iki-ugrilaiseen kielenopiskelun järjestelmään: "Oli kerran Onnimanni, Onnimannista matikka..."
Edellisessä näkymässä olen melkein pysytellyt eurooppalaisella maaperällä. Kykeneekö P. A. Hakolan kirja valottamaan tätä näkymää globaalisesti? Kirjassa on muutama aiheeseen liittyvä suom.-ugrilaisesta sanastosta laajennettu duraljan -kantasana, joiden sisältämistä näytteistä poimin esiin muutamia:
696 *sapǝ’saapas, kenkä’ (pidetään yl. venäl. lainana sapóg)
J (= japani) tabi ’japanil. sukat’; Q (= kechua) chapitu ’sandaalit’
722 M (= mongoli) cibe ’penis’; J shippo; Q čupa ’häntä’
723 D (= yl. Dravida) sibe ’ylälantio’; kappeli ’karvas’; Andil. hipa ’maksa’
741 *cepǝ ’lyödä (rahaksi); sepittää; syleillä; panna hakaan’; > suom. seppele
D cippam ’sitoa, kääriä, sulloa’; ceppu ’sanoa, puhua’; J shibari ’sitoa’
Q chipay ’sitoa (ansalanka)’; chipa ’ sidottu (asia)’
744 Est. sõber ’ystävä’ (yhdistetty kylläkin *serǝ’ystävä, seura’ -sanueeseen)
762 *sipǝ ’nuori tyttö’ > suom. siveä, sievä, sipakka, siippa > huom. Rédei (proto-FU) *siwa ’siisti’
D jibar ’nuori nainen’; M sibai ’nopea’; Q sipas ’nuori nainen’
Riittäisikö tässä sanuetta naimisiinmenoon asti? Puhdasta sattumaako vai voisimmeko oppia tästä jotain ? Itse olen valinnut jälkimmäisen maitopyörätien kuljettavakseni. Koska se tie elää. Soopelinpyytäjien ja sulhasmiesten maailmassa musta on kaunista, vaikka kildininsaamessa kauniin-mustan ilmaiseminen samalla sanalla lienee tabu. Mikä siis yhdistää saappaan ja rasvan? V: Yhdellä juurisanalla ilmaistavissa oleva käytäntö, jossa toiminnan eri vaiheet liukuvat ajan jatkumossa toisikseen. Niinkuin ihmisen nielu muuttuu unkarissa nyelv -puhekieleksi.
Onnistuuhan kieliemme piirissä teipata taivaankaari ja (saam.) taippe-maailman-patsas toisiinsa kiinni samalla Deus -jumalaisella Taibaz-Teivas -nimellä. Miksei sitten pientä juhannussalkoa ja siihen pujotettua kaunista seppelettä. Nehän kuuluvat yhteen - kuin sormi ja sormus, miehen ja vaimon nimen samankaltaisuus, vaikka niillä itse asiassa ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Se on puhdasta muinaisen mielen ekonomiaa. Kun ulkoasu säilyy, niin nimi vaihtuu. Kun nimi säilyy, niin ulkoasu vaihtuu. Kuin harakan häntä ja pyrstö tervatulla sillalla...
Kuin (hepr.) šamajim -taivas-sammio, ven./turk. zemlja/zemin -maa (engl. sump/swamp/sompe -soineen) ja semi -puolivälissä (engl.) sam(my) -seisonnassa (kamass.) samǝl'am -loveenlankeava semen -siementä (saks.) Schaum -vaahtoiseksi (vatj.) tšäme -purona valuvaksi (hepr.) šemen -öljyksi jauhava sammas -maailmanpylväs sametin-pehmeällä (est.) samblik -jäkälällä [tai sambuk-sammaleella] (tiib. > mong./s-uig) cham/čam -luostaritanssin (est./engl.) samm/jump -hyppyaskeleineen - kuin (itä-lp.) cuabb-cuemb -sammakko. Varustettuna (lätink.) samana -tietävyydellä ja (dravida/samoj.) sama/sampa - lauletulla noitarumpuhymnillä. "Teenpä pylhvään, maailman pylhvään, ettei putoa kansi taihvaan matoisan maan päälle..." - kuten Kalervo Uuttu kirjoittaa Velho-trilogiassa.
[Jambu-čambu-čamby-zamba-maailman (skr.-uig.-soj.-kalm.) (mordv.) sembä -kaikkeuden kannattaminen riittävän suurella (a.ind) stambhas -tangolla edellyttää (ostj.) sǝm -sydämen ja šom -voiman ohella (osm.) ip žambazy -nuorallatanssijan taitoja. Se voi onnistua vain (ruots./ven.) sam-sam -yhdessä-itsekseen sambaa tanssimalla ja - puoliksi ilmassa - 'Noli me tangere'-tangosanoilla laulaen, ettei stop -lopullista (uig.) čöp -pysähdystä koskaan tulisi.]
Kansan mieli on yhtä ovela sala-ajatuksissaan kuin salaisimmatkin kielitieteen muunnossäännöt. Se tuntee kielen hengen yhtä tarkasti kuin me ymmärrämme (ruots./ven.)samvete/sovje(s)t -omantunnon lain kirjoittamattoman hengen. Vain nöyryydellä ja (uig.)säb/säw -rakkauden (engl.) sew -kylvöllä sen salat avautuvat. Älkäämme kuitenkaan antako amor -rakkautemme (arab. a'ma/yu'mi) sokaista silmiämme näkemästä toisinajattelijoita. Sokaistuvathan menninkäisetkin (hepr.) jom -päivänvalosta...
En pyri tarjoamaan kirjoituksellani uutta tutkimusmenetelmää. Kielitieteen tulisi itse muuttua eeposrunoudeksi kyetäkseen ulkoluvun sijasta ratkaisemaan kansaamme eniten vaikuttaneiden eeposten - Kalevalan ja Raamatun sisältä päin koetun ja sittemmin sanellun toisen todellisuuden maailman. Kuinka mielenkiintoinen se voikaan olla... [jos uskomme, että me kaikki olemme luojia...]