1986 KANSAT SOITTAVAT II

19.1.86 su  Iisalmen Sanomat - Pertti Malinen:  "Pitkä matka alkumusiikin lähteille"
(Kuvatekstit: ALKUMUSIIKIN LÄHTEILLÄ - Ilpo Saastamoinen: Kansat soittavat Tammi, ISBN 951-30-6290-2. Kansi: Jorma Tähtinen & IS)

Tarkkaillessa kustantajien kirjauutuuksien ilmestymisiä, ani harvoin löytää niistä musiikinalaan kuuluvia julkaisuja. Vielä harvinaisempaa on sellaisen julkaisun löytyminen, jossa olisi jotain uutta musiikin estetiikkaan tai filosofiaan liittyvää. Viime vuoden lopulla ilmestynyt keiteleläisen musiikkimiehen Ilpo Saastamoisen teos Kansat soittavat on näissä puitteissa merkittävä julkaisu.

Kirjan tekijä on antanut teokselleen myös alanimen, Alkumusiikin lähteillä, joka erinomaisesti kuvaa teoksen sisältöä. Kansat soittavat jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Ilpo Saastamoisen eräällä tavalla uutta näkemystä koko musiikin olemukseen. Se on yksi suunta musiikinfilosofiaa. Tämän tekstiosan jälkeen on sijoitettu selkeästi kirjoitettu nuottiaineisto, jossa nuottiesimerkein siirrytään musiikkikulttuurin alkulähteille, kansojen perinnemusiikin pariin.

Tekijä on omistanut kirjan sekä taiteilijana että tutkijana tunnetulle musiikki-persoonalle, professori Erik Tawastjernalle musiikin arvoista käytyjen keskustelujen merkeissä.

Kirjan käytännön toimivuutta on parannettu sitomalla se rengaslehtiön tapaan. Käytön kannalta on myös riittävän suuri sivukoko hyväksi. Kirja sopii ja on käytännöllinen kovaan käyttöön.

Kybernetiikkaa ja estetiikkaa
"Tiesin, että lopulta lähtisin tälle matkalle, mutta eilen en tiennyt, että lähtisin tänään", sanoo Kaukoidän runoilija kuollessaan. Itselläni on hieman samanlainen tunne. Matkan laatu on kevyempi kuin runosäkeessä. Kysymyksessä on matka primitiivisen musiikin maailmaan. Matka on niin pitkä kuin uskaltaa tehdä, toteaa Ilpo Saastamoinen teoksen tekstiosan loppupuolella.

Paneutuminen vieraisiin musiikkikulttuureihin ja suomalaisen perinnemusiikin, Kalevalan taruston musiikin selvittely on ohjannut Ilpo Saastamoisen suhtautumaan uudella tavalla koko musiikin arvomaailmaan. Mitä ovat yksinkertainen, moni-mutkainen tai hyvä ja vielä parempi musiikki.

Kybernetiikka on hyvin monitahoinen tutkimusala. Kirjoittaja asettaa musiikin kuulijan ja esittäjän sekä säveltäjän tietyn systeemin osasiksi ja tuo systeemin kybernetiikan alueelle. Mikä on musiikin luomaa todellisuutta mikä jotain muuta. Mikä on ns. reaalitodellisuutta?

- Puhuessani ihmisille uudesta tavasta suhtautua musiikkiin he eivät ole ymmärtäneet. Hyväksyttäessä uusi näkemys musiikin arvoista ja merkityksestä on samalla hyväksyttävä koko muun todellisuuden uusi tulkintatapa. Eikä se ole helppoa. Helpompi on luopua ja tuudittautua uskomukseen vanhan maailmankuvan oikeellisuudesta, kirjoittaa Saastamoinen.

Tätä kirjoittaja pitää mahdollisena syynä siihen, että kirjan tekstiosan kritiikki kohdistuu selvimmin länsimaisen estetiikan suuntaan. Kohde ei ole niinkään taide- tai nykymusiikki.

Kieltämättä on vaikea yhdellä istumalla ymmärtää edes kaikkea kirjassa esitettyjä teorioita. Vielä vaikeampi on niitä ennen ymmärtämistä uskoa paikkansapitäviksi. Vaikea on myös esittää kirjan väitteille vastaväitteitä ja todistaa kirjan väitteet täysin vääriksi olettamuksiksi. Jonkunlainen tietosanakirjakin on tarpeellinen apuväline tekstiosaan perehdyttäessä. Vaikka ei kaikkea sulattaisikaan tai hyväksyisi, on mielestäni vaivan arvoinen lukea pohtien teos. Se panee ajattelemaan.

Kansat soittavat on teos, jossa matkataan pitkälle primitiiviseen musiikkiin. Nuotti-aineisto sisältää runsaasti esimerkkejä eri kansanmusiikkikulttuureista suomalais-ugrilaisista kansoista intiaanien ja eskimoiden musiikkiin. Varsin mittava on Neuvostoliiton eri kansallisuuksien keskuudesta kerätyillä näytteillä sekä Balkanilta ja Intiasta olevilla nuottiesimerkeillä.

Teoksen nuotisto-osaa voidaan pitää laajana ja sisällöltään antoisana etno-musikologisena näytteistönä. Tämä musiikkitieteen alahan selvittelee sekä musiikkia yhteiskunnan osana sekä erityisesti juuri alkukantaisten musiikkikulttuurien esiintymistä. Kirjan nuottinäytteet ovat merkittävänä aineistona vertailtaessa eri alueiden tai kansojen kansanmusiikkia.

Nuottiesimerkkien yhteyteen on tekijä liittänyt lyhyen ja tiiviin esitteen laulun tai soitteen alkuperästä. Aiheellisesti kirjoittaja on myös maininnut, että notaatio ei täysin pidä yhtä alkuperäisen esityksen kanssa. Länsimaisen nuottikirjoituksen eräs pahin puute on juuri säveltason ja sointivärin merkinnässä.

Ilpo Saastamoinen toteaakin esitellessään saamelaisjoikujen olemusta, että niissä tavallaan umpeutuu koko matkaaminen vieraiden kulttuurialueiden musiikkiin.

"Riittävän monimutkainen vaikuttaa äärimmäisen yksinkertaiselta. On turha eritellä yksityiskohtaisesti tuota tahtilajien vaihdosten salamointia, valtavia erehtymättömiä intervallihyppyjä sekä melodiapainotusten valeiskuja. Nuotit yrittävät kertoa siitä - huonolla menestyksellä. Kirjoitan niistä vastenmielisesti, sillä jokainen kirjoitettu nuotti on ikään kuin loukkaus elävää esitystä kohtaan", Saastamoinen kirjassaan toteaa.

Nuottiesimerkit on tarkoitettu esitettäväksi joko soittimin tai laulamalla. Kirja soveltuu musiikinopetuskäyttöön siellä, missä on riittävästi rohkeutta astua ulos länsimaisen musiikkitradition logiikasta ja raottaa verhoa menneisyyteen. Merkit aikamme musiikissa viittaavat siihen, että menneisyys on tulevaisuutta.

"Primitiiviseksi haukuttu loilotus saattaa kätkeä taakseen peikoksi taiotun prinssin tai kuningattaren tulevaisuuden kokevan Tuhkimon", arvelee Ilpo Saastamoinen.

Kirjan tekijältäkin, musiikin ammattilaisena tai ehkä juuri siksi, kului useita vuosia edes jonkinlaisen otteen saamiseksi esimerkiksi saamelaisten joikusävelmiin. On mielenkiintoista lähteä löytöretkelle toisenlaisen musiikin maailmaan. Tällaisen retken mahdollistaa Kansat soittavat -teos.
PERTTI MALINEN

K: 30.1.86         Kirjekatkelma Ailulta Kansat soittavat kirjasta: "Sain kirjasi. Se on kyllä todella merkittävä. Ja eritoten olen iloinen suhtautumisestasi, filosofisesta näkö-kulmasta. Senkaltaista puhun melko usein kertoessani saamelaistaiteesta. Senkaltainen on välttämättömyys, jotta voisi väläyttää edes jonkin verran toisenlaisesta ajattelusta. Olen todella iloinen, että olet omaksunut tuon filosofian. Sydämellisin terveisin Ailu, Kaaresuvanto."

 

(Kansat soittavat, Tammi 1986, 150s., 143 nuotinnosta)
> 1.2.86         Demari - Pekka Gronow: Musiikin äärettömyys…
Ilpo Saastamoinen: Kansat soittavat. Alkumusiikin lähteillä. Tammi, 115 mk.

Tässä kirjassa ei taatusti ole yhtään tuttua laulua kenellekään. Vai muistaako joku, millainen sävel on tsuktsilaisessa kansanlaulussa nimeltä "Vuoriporon vasa"? Tai makedonialaisessa tanssissa nimeltä "Xhemixhi"? Tuntuu uhkarohkealta julkaista kirja, jossa on 143 kansansävelmää eri puolilta maailmaa alkuperäisessä asussaan. Eikä vain uhkarohkealta, vaan lähes mahdottomalta. Suurin osa kirjaan otetuista lauluista edustaa musiikkiperinteitä, jotka eivät käytä nuottikirjoitusta ja jotka ovat vaivoin puettavissa nuottikirjoituksen pakkopaitaan.

Ilpo Saastamoinen on kuitenkin onnistunut tässä tehtävässä niin hyvin kuin se ylipäänsä on mahdollista.

Nuotinnokset ovat tarkkoja ja kunnioittavat kunkin musiikkityylin ominaispiirteitä, mutta niissä ei ole pyritty tieteellisen tutkimuksen pikkutarkkaan merkintään. Näistä nuoteista voi soittaa.

Innokkaimmat soittajat löytävät kirjasta uutta ohjelmistoa. Useimmat meistä tyytyvät selailemaan kirjaa ja ihastelemaan maailman musiikin rikkautta. Perinteinen gruusialainen kuorolaulu tai kuubalaisessa vanhainkodissa äänitetty bongosoolo avautuvat uudella tavalla, kun näkee ne nuottikuvana. Varoitus on kuitenkin tarpeen. Nuottikuva ei koskaan voi olla muuta kuin kalpea heijastus musiikista. Tämän kirjan rinnalla on ehdottomasti myös kuunneltava musiikkia. Useimmat kirjan sävellykset on julkaistu levyllä, mutta monet niistä ovat vaikeasti saatavissa.

Vaikka samoja levyjä ei löytäisikään, muiden vastaavien kuuntelu auttaa. Jos ei koskaan ole kuullut vaikkapa intiaanien laulua, nuotti jää merkityksettömäksi.

Nuottien lisäksi kirjassa on 30- sivuinen johdanto, joka on likimain kunnian-himoisinta, mitä Suomessa musiikista on kirjoitettu. Ilpo Saastamoinen pohtii maailman musiikin estetiikkaa, siperialaisen joiun taiteellista arvoa suhteessa länsimaiseen taidemusiikkiin.

Jos kirjan sävellykset ovat matka musiikin maailman ympäri, niin johdanto vie meidät läpi informaatioteorian, hahmopsykologian, filosofian. Saastamoinen osoittaa, miten jokainen musiikin laji joutuu valitsemaan musiikin ilmaisukeinojen äärettömästä joukosta joitakin vaihtoehtoja, ja jokainen musiikkiesitys voidaan tulkita äärettömän monella tavalla.

Silti syntyy musiikkityylejä ja arvoasteikkoja. Saastamoisen vastaus tähän on se, että on opeteltava kuuntelemaan kaikkea musiikkia. "Ja kaikki portit aukenevat samalla kertaa perille, tajuamiseen asti. Kotiin. Siitä hetkestä lähtien voimme sanoa rakastavamme musiikkia - ei vain pientä osaa siitä."

 

> 3.2.86         Helsingin Sanomat - Jukka Hauru:
"Huono onkin hyvää" - Hiukkasfysiikasta ja kybernetiikasta osviitta alkumusiikin lähteille."

Musiikin monitoimimies, "Keiteleen Prometheus" Ilpo Saastamoinen on lähtenyt massiiviseen hyökkäykseen länsimaista estetiikkaa ja musiikin absoluuttisia arvoja vastaan. Koukkauksen selustaan hän suorittaa etsimällä primitiivisen alkumusiikin lähteitä. Mukaansa hän on valjastanut mm. suhteellisuusteorian, alkeishiukkas-fysiikan, kybernetiikan, informaatioteorian, beduiinien kahvihuhmareen, votjakit, ainut, tamilit, saamelaiset ja itkijänaiset.

Tuloksena on melko ainutlaatuinen vihkomuotoinen kierrekansi kirja, josta osa on alkumusiikin nuotistoa ja osa mutkikasta sanallista manifestia yksinkertaisuuden puolesta.

Jälkimmäistä Saastamoinen pitää teoksen tärkeimpänä antina. Se onkin merkittävä musiikkiteoreettinen ja -poliittinen pohdiskelu. Sen juuret juontavat Pekka Gronowin ja kumppaneiden hyvä - huono -väittelyihin kuusikymmenluvulla.

Saastamoisen maailmoja syleilevä materiaali olisi riittänyt monisatasivuiseen kirjaan. Lyhenneltynäkin se on melkoinen erämaa.

Saastamoisen "hurja joukko" hahmottaa tundraltaan ensin hyvän ja huonon rajan. Sitten selvitellään mm. arvojen suhteellisuuden perustaa, musiikkia informaationa, yhteistä kulttuuriperintöä, hahmopsykologiaa, valkeaa kohinaa ja hiljaisuutta.

Saastamoinen näkee yksinkertaisuuden arvon mittana ja entropian informaation tulevaisuutena. Mutta näissä maisemissa retken alunperin pätevä argumentointi näyttää johtavan heikoille jäille. Prometheus-Saastamoinen pyrkii lopussa subjektiivisen idealismin siivin lentoon, mutta Ikaroksen kohtalo uhkaa.

Kehitys ei kehity
Saastamoisen sankarillisuus tekee kuitenkin vaikutuksen. Tekona ja työnä sen arvo on jotain sellaista, jota olisi toivonut tekstinkin johtopäätöksistä, nimittäin käytännöllistä ja historiallista todistusvoimaa.

Saastamoisen relativismi pyrkii kyllä sinnikkäästi hedelmöittymään, mutta lopulta hänen on pakko todeta, että "yksinkertaisuudellakin on merkitystä ainoastaan suhteessa monimutkaisuuteen".

Totta kai arvot ovat suhteellisia ja asettuvat toisiinsa nähden hierarkkisesti. Saastamoinen näkee, että "hyvä" on yhteiskunnassa "harvinaista" ja harvinaisuuden nimeävät kulttuurin kerberokset. Näillä on tukenaan yhä monimutkaistuva traditio, koska kehitys on aina käsitetty kasvamisena, yksinkertaisuudesta monimutkaiseen.

Juuri tämän Saastamoinen kieltää ja väittää,, että "hyvällä" ja "huonolla" on tasapuolinen, kaksisuuntainen suhde. On vain vuorovaikutus, mutta "kehitystä" perinteisessä mielessä ei Saastamoinen tunnusta, ei myöskään syyssuhdetta. On vain analoginen nykyhetki, jossa informaation järjestyneisyys kiteytyy kuin hologrammissa.

Shannonin informaatioteorian mukaan taas tietämättömyys on tällöin huipussaan. Lämpöopissa täysi entropia on puolestaan ajan ja liikkeen pysähtymistä tasapaino-tilaan ja kylmäkuolemaan.

Saastamoisen sota yksinkertaisuuden puolesta päätyy siis tundralle kylmäkuolemaan. Ikävää, sillä hän on osittain oikeassa. Yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden välillä on todellakin kuilu. Saastamoinen olisi voinut yrittää sen ylittämistä laadun käsitteellä ja käyttämällä hyväkseen fysiikan viimeisimpiä - mm. nobelisti Ilya Prigoginen - tutkimustuloksia.

Kun Saastamoinen lähtee votjakkeineen kylille poronsarvet päässä, niin voi olla, että aikalaiset eivät usko joikujen sisältävän poikkeuksellisen tietoista ja mikro-maailmoissaan "nerokasta" estetiikkaa.

Tosi kyllä on, että liika monimutkaisuus johtaa kaaokseen ja äkilliseen harppaukseen kohti ykseyttä ja yksinkertaisuutta. Mutta tämä tapahtuu vasta historiallisten mutkien kautta John Cage risuineen on kierroksen edellä joikaajia. Vasta tässä valossa perspektiivi on saavutettu.         

Saastamoinen tekee kunnioitettavaa työtä kansatieteellisten musiikkiaarteistojen popularisoimiseksi. Mutta miksi nykyhetken arvot ja ehdot pitäisi palauttaa suoraan keräilykulttuuriin ja sen estetiikkaan? Jos kansanmusiikissa pysytään, niin yksinkertaisempaa on mennä lähimpään rock-kellariin.
JUKKA HAURU

 

> 5.2.86        HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURITOIMITUKSELLE / KESKUSTELUA
(Helsingin Sanomat ei julkaissut seuraavaa vastinettani.)

- Tein vastineen Jukka Haurun Hesarin kirja-arvosteluun. Jukka Haurun arvostelu on paras elävä esimerkki siitä, miten väärin tekstin voi ymmärtää, kun vastaanottaja rakentaa sen omassa päässään uudelleen. Musiikissa sellainen on jokapäiväistä asiaa. (Vastine on päiväkirjassani samalla päiväyksellä:)

> Keitele 5.2.86
Koska Jukka Haurun arvostelu 3.2. Kansat soittavat -kirjastani on pannut tililleni  kohtuuttoman paljon sellaista mitä kirja EI sisällä, pyydän tilaa seuraavalle:

1) JH: "Kirja on julistusta yksinkertaisuuden puolesta... IS näkee yksinkertaisuuden arvon mittana."

- Musiikin arvon mittana yksinkertaisuus on merkityksetön käsite (s.13) ... Yksinkertainen on vastahahmonsa (monimutkaisuuden) avulla määritelty suhteellinen termi, jolla ei ole yleispätevää arvosisältöä (s.26). Se mitä olemme LUULLEET yksinkertaiseksi musiikiksi onkin usein äärettömän monimutkaista. MOLEMMAT käsitteet ovat tarpeellisia kuuntelumotivaation ylläpitäjinä.

2) "IS hahmottaa huonon ja hyvän rajan."

- Emme ole löytäneet YHTÄÄN yleispätevää määritelmää "hyvän" erottamiseksi "huonosta"...(s.8) ... Määriteltyämme musiikin objektiivisesti hyväksi luomme itse oman helvettimme: huonot kuulijat jotka eivät ymmärrä (s.10) ...Absoluuttisten arvojen etsiminen on samaa kuin lähteä hakemaan Kalevalan Sampoa, maailman-kaikkeuden objektiivisesti parasta tuotetta (s.9).

3) "IS:n on pakko todeta, että yksinkertaisuudellakin on merkitystä ainoastaan suhteessa monimutkaisuuteen..

- Miksei JH lukenut ajatukseni jatkoa: ...Tämä (yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden välinen) vaihtelu on se yleinen taso, jolla eri musiikkikulttuurit yhtyvät ilmaisemaan samaa perussanomaa (s.37). "Pakon" sijasta tämä on ollut itselleni riemastuttava oivallus.

4) "Totta kai arvot ovat suhteellisia ja asettuvat toisiinsa nähden hierarkisesti."

- Ei edes arvojen suhteellisuus ole absoluuttista! Arvot ovat suhteellisia vain niille, jotka tuon suhteellisuuden ovat TAJUNNEET! (Arvoja voidaan sanoa absoluuttisiksi vain suhteessa YHTEEN kokijaan (s.11) ... ihmismielen luoman yleispätevän ihannetodellisuuden seurauksena on pohjaa vailla oleva hierarkiajärjestelmä (s.10). Mitä tuo "ja"-sana tarkoittaa?

5) "IS ei tunnusta myöskään syysuhdetta."

- Informaation maailmassa syy/seuraus edustaa vain ÄÄRITAPAUSTA... Informaatiotodellisuus on PÄÄASIASSA vuorovaikutusta. Syyn ja seurauksen eritteleminen on tällöin toivoton tehtävä... Vuorovaikutus on kahdenvälinen SUHDE (s.31).

6) "IS sotkee käsitteitä ja kääntää ne päälaelleen. Entropia on hänelle informaation lisääntymistä."

- Olenko sotkenut määritellessäni tarkkaan mitä tarkoitan informaation hajaantumisella POSITIIVISESSA mielessä: Vuorovaikutustodellisuudessa informaation järjestäytyneisyys LISÄÄNTYY, koska lähetetty viesti SÄILYY MYÖS lähettäjän muistissa (s.32). Selitän poikkeuksellisesti vielä kerran: Millä tavalla ulkoa opittu sävellys ESITETTYNÄ johtaa kaaokseen? Katoaako se SOITTAMALLA soittajan muistista? Jos solunjakautuminen, kloonaus, kukkien tuoksu ja siementäminen, lintujen laulu, suvunjatkaminen, kasvatus- ja opetustoiminta, MONISTAMINEN, painotuotteet, radio ja TV eivät palvelekaan informaation hajauttamista, niin mitä sitten? Johtavatko ne puhdasoppisten  teoreetikkojen kuvaamaan kaaokseen?

- NUO ILMIÖT OVAT "ENTROPIAHAKUISIA" VIESTIN LÄHETTÄJÄN KANNALTA JA INFORMAATION ARKISTOINTIA (negentropiaa) VASTAANOTTAJAN PERSPEKTIIVISTÄ - siis saman asian KAKSI näkökulmaa. Jos JH:n mainitsemat auktoriteetit (Shannon, Prigogine ym.) eivät teorioissaan ole huomioineet tätä "elämän" säilymisen edellytystä, output-toimintaa, NIIN ON KIIREESTI AIKA OTTAA SE VIHDOIN HUOMIOON (vaikka tämä olisi vaikea pala RIISTÄMÄÄN tottuneelle keräilijäihmissuvulle). Eikä tuon seikan tajuamiseen tarvita "subjektiivisen idealismin sarvipääsankaruutta" vaan pelkkää maatiaisjärkeä. Minulle musiikin "entropiatulevaisuus" merkitsee oppimista vastaanottamaan, ymmärtämään ja kunnioittamaan KAIKKEA musiikkia yhden rajoitetun osakulttuurin sijasta. Ja se tila on kaukana kylmäkuolemasta.

7) "Yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden välillä on todellakin kuilu."

- Missä minä  niin olen sanonut? En aina tiedä, onko JH yleensä kirjoittanut kirjastani vai omasta päästään. Varmaan tuo kuilu löytyy, jos vastarantoja pidetään objektiivisina käsitteinä - niin kuin näyttää tehdyn. Totean vain,  että jonkun yksinkertaisena pitämä musiikki on toisen mielestä monimutkaista. Kuilu olkoot puolestani siellä,  missä se ei ole...

8) En lopuksi malta olla puuttumatta mielipiteeseen John Cagesta, joka JH:n objektiivisessa arvopyramidissa "on kierroksen edellä muita" laajassa perspektiivissään. Onko hän palannut yksinkertaisuuteen? En muista kuulleeni häneltä yhtään ainutta iskelmää, enkä muista ulkoa muuta hänen tuotannostaan kuin äänettömät kohdat. Minulle hän ainakin on äärimmäisen monimutkainen säveltäjä.  Miten on niiden alkuperäiskansojen raukkojen laita, jotka ovat jo oppineet ymmärtämään länsimaista musiikkijulistusta mutta SIITÄ HUOLIMATTA rakastavat myös omaa musiikkiaan myötä- ja vastamäessä, helpossa ja vaikeassa... Eikö HEILLÄ olekaan perspektiiviä?

On vaikea käydä vuoropuhelua lyhyesti tilanteessa, jossa Jukka Hauru loistaa objektiivisella tietävyydellään siinä, missä minä yritän PERUSTELLA omaa TIETÄMÄTTÖMYYTTÄNI absoluuttisista arvoista. Näihin mielipide-eroihin liittyvän vastineeni kuittaan JH:n peräänkuuluttamalla Ilya Prigoginen "fysiikan viimeisimmällä tutkimustuloksella": "Suurin osa kysymyksistä jää kuitenkin avoimiksi." Hänkin taitaa olla muusikko.
Ilpo Saastamoinen

 

14.2.86 Kaleva - Sirpa Heikkinen: Tallennemusiikkia Madetojan viikolla (Irtoleike)
Tanssiteatteri Raatikko. Mustavalkoinen tanssi/- KRAFT.
Musiikki: Magnus Lindbergin sävellykset Ablauf ja Kraft.

KRAFTin etuliite on Mustavalkoinen tanssi. Näennäisesti abstraktin tanssiteoksen yhdeksi mahdolliseksi avaajamalliksi haluan tässä vetää muusikko Ilpo Saastamoisen ja yleisen perusklausuulin jonkin asian mustavalkoisuudesta. Näin Saastamoinen uudessa kirjassaan Kansat soittavat. Alkumusiikin lähteillä: Väriopista tiedämme, mikä mullistus tapahtuu kun kaksi väriä sekoitetaan toisiinsa - puhumattakaan väriyhdistelmistä joiden tuloksena katsojan tajunnassa syntyy vaikutelma valkeasta tai mustasta. Musiikissa kolme itsenäistä teemaa on jo liikaa huomiokyvylle... Saastamoinen tähtää pelkistetysti juuri siihen, mitä arkikäytännössä kutsumme musta-valkea -ajatteluksi, pelkistykseksi. Se mitä ei ennätetä eritellä, hahmottuu nahkoineen ja karvoineen taustahahmoksi sille, minkä sisäinen rakenne on ennestään tuttu.

 

> 22.2.86         Karjalainen - Antti Häyrynen: "Kansat soittavat, miehet kertovat"
(Ilpo Saastamoinen: Kansat soittavat, Tammi 1985.)
Muusikko Ilpo Saastamoinen on tallentanut pitkäaikaisen kansanmusiikkiharrasteensa kirjaksi ja tuloksena on kirjava kokoelma nuottiesimerkkejä ympäri maailmaa sekä korpifilosofin mietteitä synnyistä syvistä.

Teoksen pääanti eli musiikkinäytteet valaisevat kansansoiton rikasta floraa. Saastamoinen ei ole erityisemmin perustellut valintojaan - näytteet on poimittu etupäässä levyiltä, joiden erilaiset tekoperusteet jäävät myös hämärän peittoon.

Suuren osan kirjasta haukkaa sen johdanto, otsikoltaan Alkumusiikin lähteillä. On kuin Saastamoinen olisi unohdettu puolustamaan vanhaa juoksuhautaa musiikkisosiologisessa sodassa, joka päättyi viisitoista vuotta sitten. Saastamoinen tarjoilee lukijalle keitoksen, jonka päämausteina ovat arvofilosofia, informaatioteoria ja musiikin viestintämekanismit.

Saastamoinen vannoo moniarvoisuuden nimeen, mutta päätyy pikemminkin saman-arvoisuuteen: erilaiset musiikit joutuvat erilaisesta historiastaan, sosiaalisesta tai kulttuurillisesta taustastaan riippumatta samalle lähtöviivalle. Myös kansanmusiikkiaineistoa hän vertailee keskenään täysin irrallisena kulttuuri-ympäristöstään.

Informaatioteoriaa setviessään Saastamoinen aiheuttaa kohtalokkaita väärin-käsityksiä sotkiessaan musiikin informaatioarvon sen merkitysarvoon. Mekaaninen lähettäjä-viesti-vastaanottaja -kolmiodraama tuskin puolestaan riittää nykylukijalle musiikin välitysprosessin selitysperustaksi.

Saastamoisen kauniina pyrkimyksenä on osoittaa, että maailma on täynnä jännittävää musiikkia ja ettei oma musiikkikulttuurimme ole hyvän ja oikean mittapuu. Perustelut on kuitenkin sommiteltu lähinnä nk. taiteilijan vapaudella. Vaikka Saastamoinen tunnetusti hallitsee useita instrumentteja, ei yksikään niistä ole suomen kieli: kirja on raskasta luettavaa.
Antti Häyrynen
[IS 2013: Luonut ilmeisesti sittemmin uraa klassisen musiikin levyarvostelijana]

 

27.2.86 Viitasaaren Seutu: Saastamoisen kirja Saksaan (Irtoleike)
Keiteleläisen muusikko Ilpo Saastamoisen kirja Kansat soittavat on tunkeutumassa Saksan markkinoille. Kirja esittelee yli viidenkymmenen kansakunnan musiikkia, painottuen suomalais-ugrilaisiin kansoihin.

- Saksalaisen kustantajan kanssa olemme tehneet jo suullisen sopimuksen asiasta, kertoo Saastamoinen. - Saksassa kirjan yhteyteen liitettäisiin myös kasetti, jossa olisi näytteitä kansanmusiikista.

- Suomessa kirja saattaa tulla yliopistojen musiikinopetukseen kurssikirjaksi ja oheismateriaaliksi peruskoulujen sekä lukioiden musiikintunneille, Saastamoinen arvelee.

Kansat soittavat -kirja on Saastamoisen mukaan tarkoitettu kaikille musiikin harrastajille. Vastaavaa teosta ei ole aikaisemmin tehty kansanmusiikista.

Kirjassaan Saastamoinen pyrkii todistamaan kansanmusiikin monimutkaisuuden ja monipuolisuuden verrattuna taidemusiikkiin. - Alkukantainen musiikki ei suinkaan ole alkukantaista, hän toteaa.

 

28.2.86 Iisalmen Sanomat: 'Kansat soittavat' matkalla Saksaan (Irtoleike)
Keiteleläisen muusikon Ilpo Saastamoisen Kansat soittavat -kirja on matkalla Saksan markkinoille. Tammen kustantamana ilmestynyt kirja esittelee yli viidenkymmenen kansakunnan musiikkia suomalais-ugrilaisin painotuksin.

Ilpo Saastamoinen sanoo, ettei kirjallista sopimusta ole tehty. Suullinen sopimus saksalaisen kustantajan kanssa kuitenkin on olemassa. Saksassa kirjan yhteyteen on tarkoitus liittää myös kasetti, jossa olisi näytteitä kansanmusiikista.

On mahdollista, että Suomessa Kansat soittavat -kirja tulee yliopistojen musiikin-opetuksen kurssikirjaksi ja oheismateriaaliksi peruskoulujen ja lukioiden musiikki-tunneille.

Alkukantainen musiikki ei Saastamoisen mielestä ole lainkaan alkukantaista. Kirjassaan hän pyrkii todistamaan kansanmusiikin monimutkaisuuden. Vastaavaa teosta ei aikaisemmin ole tehty kansanmusiikista.  

 

> 28.2.86         Savon Sanomat - Sakari Seppälä:  "Musiikkiestetiikkaa unohdetulle kansalle"
Ilpo Saastamoinen: Kansat soittavat: Alkumusiikin lähteillä, 143 nuottiesimerkkiä. Tammi
Ilpo Saastamoinen on vuosien pohdiskelujen jälkeen luomassa kirjalliseen muotoon omaa musiikkiesteettistä näkemystään. Tammen kustantamassa musiikkikirjassaan hän hahmottelee ajatustaan yksinkertaisen ja monimutkaisen, alkuperäisen ja sivilisaation muokkaaman musiikin keskinäisistä suhteista.

Tieteellisen teorian tunnusmerkistö ei Saastamoisen tekstissä vielä täyty, mutta tärkeänä ja reippaanpuoleisena manifestina se on tervetullut lisä tämän päivän musiikkiajatteluun.

Saastamoinen kokee musiikkimaailman kahtiajakautuneena: on olemassa hyväksytty ja palkittu korkea taide ja väheksytty joukkojen taide, kevyt musiikki, kansan-musiikki, primitiivinen musiikki.

Kirjoittajan kokemuksen mukaan raja vaikuttaa ehdottomalta, ja teoreetikot ja taidebyrokraatit eivät juuri armoa saa. Tämä ajatushan ei ole uusi eikä ainutlaatuinen, jostain syystä näyttää olevan niin, että rintamalinjat ovat lukkiutuneet.

Saastamoinen on kuitenkin selvästi puolensa valinnut ja puolustukseen hän varaa arsenaalinsa. Jopa niin, että hyökkäys on paras puolustus, ja siitä saattaa helposti seurata että rintamalinjat eivät edelleenkään muutu. Tietenkin Saastamoisen lähtökohdan mukaan unohdetulla kansalla ei ole puolustajia ja että establishmentti kyllä hoitaa itsensä rahoineen ja järjestelmineen.

Tärkeään asiaan kirjoittaja joka tapauksessa puuttuu, kyllä näistä on syytä puhua ja toivottavaa on, että keskustelu viriää laajemminkin.

Saastamoisen kirjan tekstiosan läpikäyvänä elementtinä on eräänlainen yksin-kertaisuuden ylistys. Tosin se ilmaistaan niin monimutkaisesti, että oletettavasti unohdetun kansan musiikkiestetiikkaa ei lue tämä nimenomainen kansa, vaan siirtynee jo muutaman sivun päästä nuottiesimerkkeihin. Jotka muuten ovat kiintoisia, mutta varmasti vaikeita vähänkään heikommalle nuotinlukijalle. Ja näin "primitiivisen" musiikin parista otetut esimerkit todistavat sitä, mitä Saastamoinen tekstiosassa esittää: monimutkaisen ja yksinkertaisen monimuotoista suhdetta.

Saastamoinen puhuu samanaikaisista ja samanarvoisista rinnakkaistodellisuuksista yhden ainoan objektiivisen todellisuuden sijasta. Tästä hän lähtee arvottamaan uudelleen länsimaiskeskeistä musiikkikäsitystä. Eikä laajemmin ottaen enää pelkästään musiikkia koskevaa vaan ajattelun on laajennuttava johdonmukaisesti myös muille elämän alueille tai kääntäen.

Jollekin ryhmälle yhteinen kulttuuriperintö on musiikin tekijä-kuulija -suhteessa yksi perusasioista. Musiikki on yksinkertaista/monimutkaista vain tietyt ehdot täyttävälle kuulijalle. "Yksinkertainenkaan lukko ei aukea, jos sitä suostutaan kopeloimaan vaan hienosti rakennetulla uusinta muotia olevalla avaimella", Saastamoinen kirjoittaa.

Avain-lukko -periaate on yksi kirjan perusteesejä. Kunhan asiat sopivat toisiinsa, pienikin (musiikillinen) informaatiomäärä voi olla kokemuksellisesti arvokkaampi kuin ylisuuri tietopaketti...

Tai edelleen: "Jos puhutaan kokemuksen laadusta, niin eiköhän liikutuksen kyynel aja saman asian kuin syvähenkinen esteettinen kontemplaatio". Näin Saastamoinen jakaa lohdutusta poljetuille ja antaa uuden arvon arvottomille.

Saastamoisen "Kansat soittavat" on arvokas ja tarpeellinen lisä keskusteluun musiikin lajeista, niiden arvoista ja arvostuksista. Kunhan kirjoittaja vielä selkeyttää ja täsmentää tekstiään, teesit voisivat jatkossa olla uudenlaisen keskustelun avaajia.

Hänen ajattelussaan on paljon humaaneja ulottuvuuksia ja pyrkimyksiä itsestään-selvyyksien musertamiseen. Tällaista yritystä on tervehdittävä ilolla.

Keskustelu on nyt avattu, ja ajatuksiin toivoisi tutustuvan "keskiportaan teoreetikko-tiedemiehet, heidän kriitikko-hengenheimolaisensa ja näiden uskolliset opetus-lapset." Sen sijaan Saastamoisen ajattelema vastapooli jäänee näistä ajatuksista toistaiseksi paitsi.

Yksinkertaisuuden ajatuksen soisi näkyvän myös ilmaisussa, muutoin on vaarana, että "liika informaatio koetaan hiljaisuutena" kirjoittajan ajatusta lainatakseni.

Kirjan musiikillinen osasto on koottu kiintoisin näyttein "alkumusiikin" moninaisuudesta. Saastamoinen on tehnyt suuren työn nuotintaessaan äänitteistä musiikkia, joka ei helpolla taivu länsimaisen         notaation muottiin.

Tekijä toteaakin, ettei hän ole pyrkinyt tieteelliseen tarkkuuteen nuotintamistyössä. Kun lukija unohtaa ennakkoluulonsa ja vapauttaa mielikuvituksensa, nuotti-esimerkeistä avautuu uusia musiikillisia maailmoja hyödynnettäväksi jokaisen omiin tarkoituksiin.

Kirjassa on käsillä runsaasti yhteistä universaalia inhimillistä elämää, jota Saastamoinen tarjoaa käyttöömme lisänä jo tuttuun ja koettuun.

Selkeästi piirrettyyn nuottikuvaan olisi toivonut viitteellisiä tempo-ohjeita, vaikkapa metronomilukuja, vihjeeksi alkuperäisestä esityskäytännöstä. Sen verran vaikeaa on jo sinänsä lukea vaihtelevia ja mutkikkaitakin aika-arvoja.

Lyhyet kappaleiden luonnehdinnat ovat hyviä vinkkejä musiikin tulkitsemiselle. Sen sijaan joidenkin laulujen englanninkieliset nimet tuntuvat olevan väärässä ympäristössä, anglosaksinen vaikutus näkyy tunkeutuvan kaikkialle.

Alkuperäiset nimet ja mahdolliset suomennokset olisivat johdonmukaisesti parempi ratkaisu, niin kuin toki suurimmassa osassa esimerkkejä onkin.
SAKARI SEPPÄLÄ         

 

1986          Folk&Country 2 - Pekka Toivanen: Ilpo Saastamoinen: "Kansat soittavat"
’...Kirja on kansainvälisestikin ajatellen ainutlaatuinen, sillä en muista nähneeni vastaavan tasoista ja laajuista antologiaa millään muulla kielellä julkaistuna.’
(Pekka Toivanen, Folk&Country 2/1986).

= = =

Kevät 1986         Agitato 2 - Koulujen Musiikinopettajat ry:n jäsenlehti
            - Pekka Toivanen s.8 "Shamaanilaulu kunniaan"
"Onko objektiivisesti parempaa ja huonompaa musiikkia olemassa, ja voidaanko analysoimalla päätellä kumpaan kastiin musiikki kuuluu? Yhtenä "hyvän" musiikin peruspiirteenä on pidetty tietynasteista monimutkaisuutta (laajamuotoisuutta tai monikerroksisuutta). Toiset vaativat puolestaan spartalaisen säästeliästä, selkeän yksinkertaisuuden jaloutta kaaoksen keskelle. Kolmannet taas vaativat huomion kiinnittämistä kuulijan "syvähenkisiin" tunnetiloihin. Kukaan ei kuitenkaan vielä ole löytänyt lopullista ratkaisua yleispätevien perusteiden määrittelykiistaan."

Näin toteaa kansanmusiikin monitoimimies Ilpo Saastamoinen kirjansa "Kansat soittavat" musiikin estetiikkaa käsittelevässä osassa. Siinä hän paneutuu syväluotaavasti länsimaisen musiikkikäsityksen kriisiin, mistä johtuen mainittu musiikkikäsitys hyvin usein jättää täysin huomioimatta eri musiikkikulttuurien tarjoaman valtavan aarteiston. Monet musiikin "asiantuntijat" ovat hyvin vahvasti kiinni itse rakentamissaan tai omaksumissaan arvomaailmoissa, ja näin ollen eivät joko halua tai kykene näkemään ja kuulemaan mitään omien absoluuttisten perus-pilariensa ulkopuolelta. On paljon helpompaa pidättäytyä tutuissa ja turvallisissa asioissa, koska ne on tehty "yleisesti hyväksytyiksi". Tämän keinotekoisesti aikaansaadun muuttumattomuuden tilan taloudellisen merkityksen on myös meikäläinen musiikkikustannus huomioinut.

Länsimaisen taidemusiikin ehdottoman paremmuuden puolestapuhujat vetoavat usein moniäänisyyteen, melodisiin ja sointivärillisiin arvoihin, jotka kaikki ovat saavuttaneet "absoluuttisen huippunsa" mainitussa musiikissa.

Tiettyjen musiikillisten arvojen ylikorostunut asema on aiheuttanut keinotekoinen informaatio-pimennyksen, jolloin puhumme meille oudoista tai uusista asioista vähätellen, tai kuittaamme ne sanomalla: "Ei tuo ole musiikkia lainkaan".

Historia tuntee monia esimerkkejä tällaisesta asennoitumisesta: Rooman paavi kielsi soittimien käytön kirkkomusiikissa, suhtautui tiettyihin intervalleihin huomattavan kielteisesti, jazz- ja rockmusiikin aikaansaamat reaktiot ns. asiantuntijapiireissä jne. Kuitenkin länsimainen musiikki on musiikinhistoriallisena ilmiönä varsin nuori verrattuna vaikkapa intialaiseen tai kiinalaiseen musiikkiin, joitten ominaisuuksia oman aikamme nykymusiikki on ruvennut hyödyntämään. Musiikinhistorian kronologinen eteenpäinmeno ei siis välttämättä merkitse itse musiikin kehitystä.

Absoluuttisen hyvän/huonon sijasta voisimme Ilpo Saastamoisen sanoin ryhtyä puhumaan "säveltäjä-esittäjän ja kuuntelijan välisestä kommunikointi-suhteesta", joka onnistuakseen vaatii kummankin osapuolen aktiivista työskentelyä. Toisin sanoen, ei ole peruskouluikäisen Dingo-fanin vika, jos hän ei pysty nauttimaan Mozartin sonaattien teemojen kehittelystä, mutta vika ei ole myöskään Mozartin. Kysymys on vain "epäonnistuneesta seurustelusuhteesta, jossa musiikin sisältämä informaatio on joko ylisuuri tai liian pieni suhteessa kuuntelijan informaatiovarastoon." Musiikillisen informaation ollessa liian suuri vaaditaan kuuntelijalta omakohtaisia toimia kokemusvarastonsa laajentamiseksi. Tämä pätee paitsi em. peruskoulunuoreen (en halua tällä väittää, etteikö ole olemassa perus-kouluikäisiä, jotka ovat perillä Mozartin teemakehittelyn systeemeistä, jolloin kyseisen musiikin informaatioarvo on heille nolla) myös sinfoniaorkesterin konserttimestariin, joka nimittää kuulemaansa saamelaisjoikua "primitiiviseksi roskaksi" johtuen oman musiikillisen kokemusvarastonsa rajoittuneisuudesta tietyn absoluuttisen "hyvän" määräämiin arvoihin.

Kirjan tekijän musiikkiesteettisen näkemyksen mukaan yksinkertaisuus ja monimutkaisuus ovat musiikin arvon mittoina täysin merkityksettömiä käsitteitä, sillä kysymys on niistä eväistä joita kuuntelijoilla/tekijöillä on käytettävissään heidän hahmottaessaan kuulemaansa/tekemäänsä.

Diplomitutkinnon suorittanut pianisti osaa soittaa  Beethovenin "Pateettisen" vaikka unissaan, koska hänelle ei kappaleessa oppimisen jälkeen ole mitään uutta. Sen sijaan hänelle saattaa hyvinkin tulla vaikeuksia yrittäessään seurata beduiinien kahvihuhmarerytmejä (nuotisto-osa, n:o 18) ja niiden säännöllisyyksiä tai epäsäännöllisyyksiä.

Voimme myös kuvitella  oopperalaulajan ongelmat hänen yrittäessään selviytyä pakistanilaisen qawwal-laulun vaikeuksista (n:o 30). Mielenkiintoista olisi myös kuulla musiikkiopistokoulutuksen saaneen puhaltajan versioaustralialaisesta didjeriduu-soolosta (n:o 3) tai turkkilaisesta 9/8-tahtilajissa olevasta sävelmästä ja sen muuntelusta turkkilaiseen tyyliin (n:o 16).

Näillä kuvitelmilla en pyri millään lailla provosoimaan, vaan vilpitön toivomukseni olisi, että klassisen länsimaisen taidemusiikin edustajat irtautuisivat ennakko-luuloistaan ja laajentaisivat musiikillisia kokemuksiaan.

Monet 1900-luvun säveltäjät ovat onneksi havainneet eri musiikkikulttuurien rikkauden, esimerkiksi Bartok, Shostakovitsh, Stravinski, Reich, Cage ja suomalaisista vaikkapa Bergman ja Nordgren. Oma lukunsa on tietenkin ne monet jazz- ja rockmuusikot, jotka ammentavat inspiraationsa vaikkapa afrikkalaisesta musiikista. Myös musiikinopettajat voivat yhtälailla hyödyntää työssään sen, mitä maailman eri kansat ovat tuhansien vuosien aikana musiikin muodossa meille kaikille antaneet.

"Kansat soittavat" on erinomainen apuväline musiikilliselle tutkimusmatkalle. Kirja on sisältönä puolesta kansainvälisestikin ajatellen ainutlaatuinen, sillä en muista nähneeni vastaavan tasoista ja laajuista antologiaa millään muulla kielellä julkaistuna. Mutta tässä tapauksessa onkin kysymys musiikin ammattilaisen yli kaksi vuosikymmentä kestäneestä intensiivisestä työstä eri kansojen musiikin parissa, ja mainitun työn hedelmien saattamisesta kaikkien tietoisuuteen.

Kirjassa on estetiikkaosan lisäksi 143 sävelmää eri puolilta maailmaa, joiden avulla voi tehdä musiikillisen maailmanympärimatkan lähes jokaiseen maailman kolkkaan. Matkan aikana tutustumme mm. ruotsalaisen pelimannimusiikin vahvasti synkopoituun soittotapaan (n:o 2), balkanilaisen ja turkkilaisen musiikin tahtilaji-viidakoihin (esim. n:ot 5, 6, 8, 9), intialaiseen rytmitavulauluun (32), ainukansan sisäänhengitys-kurkkulauluun (36), Pohjois-Amerikan intiaanien portaattomiin sävellajivaihdoksiin (49), Tuvan alueen kaksiääniseen kurkkulauluun (72), gruusialaiseen vokaalipolyfoniaan (83-88) päätyen suomalais-ugrilaisten kansojen monimuotoiseen perinnemusiikkiin mukaan lukien itkuvirret (119, 120) ja saamelaisjoikujen häkellyttävä rytmiikka (143).

Valitettavasti ovat nuottikirjoituksen mahdollisuudet sen verran rajatut, että musiikin kannalta eräs tärkeimmistä elementeistä, sointiväri, jää paperilla vain kalpeaksi aavistukseksi. Kansanmusiikin hyvin usein käyttämät mikrointervallit, soittimien erikoiset sivuäänet, yläsävelsarjat ja soittotavat, sisäänhengityslaulun efektit yms, ovat asioita, joita on melkein mahdotonta merkitä viivastolle.

Tämän vuoksi on jokaisen nuotinnoksen jälkeen annettu sen äänitteen tai esittäjän nimi, jolta sävelmä on otettu. Osa äänitteistä on hyvin vaikeasti hankittavissa Suomesta, mutta melko monet kirjan mainitsemista levyistä tai kaseteista voidaan oikeita kanavia hyväksikäyttäen saada täältäkin.

Henkilökohtaisesti suosittelen kuuntelemaan kirjan kappaleiden esityksiä mahdollisimman paljon rinnan itse nuotinnosten kanssa, sillä kuultu ja nähty yhdessä helpottavat sävelmissä piilevien "jujujen" löytämistä ja täten lisäävät musiikillista kokemusvarastoamrne.

Miten "Kansat soittavat" soveltuu sitten käytettäväksi musiikin opetukseen koulussa?

Omien kokemuksieni pohjalta erittäin hyvin sekä tarjoamalla soitto- ja laulu-materiaalia, että toimimalla "partituurina" musiikkia kuunneltaessa. Monet kirjan sävelmistä voidaan mainiosti toteuttaa luokkatilanteessa ja samalla oppia vaikkapa ns. additiivisia rytmejä, improvisoida melodisesti ja rytmisesti kahdella tai useammalla muuttujalla, laatia suomenkielisiä tekstejä vierasmaalaisiin sävelmiin tai vaikkapa tanssia tangoa turkkilaisen sävelmän (n:o 17) tahdissa. Monet kappaleet on varustettu sointumerkein, mikä helpottaa bändiversioiden tekemistä.

Mikään ei myöskään estä järjestämästä shamaanien kilpalaulantaa siitä, kuka parhaiten kykenee musiikilliseen kommunikaatioon niin ihmisten, eläinten kuin henkimaailmankin kanssa. Sillä musiikkihan on ensisijaisesti kommunikaatiota. kahden tai useamman osallistujan välistä vuorovaikutussuhdetta, jossa ei onnistuneen lopputuloksen aikaansaamiseksi saisi olla passiivisia tekijöitä.

Siinä meille kaikille tekemistä; saatava soitteet soimaan, laulut lauluiksi, kyettävä irrottautumaan nuottikuvan rajoituksista ja pantava luovuus tekemään työtä.          Tekijän omin sanoin: "Jos otat vieraan ihmisen sydämestä lähteneet sävelet tulkittavaksesi, yritä tehdä se siten, että puhtaalla omallatunnolla uskaltaisit esittää oman näkemyksesi myös tuolle alkuperäisen sävelmän luojalle. Olipa hän todellinen tai kuviteltu, on hän aina paikalla kuulemassa, jos vain muistat sen."

Kirja tarjoaa suuren ja mielenkiintoisen haasteen. Olemmeko valmiit vastaamaan siihen ja sukeltamaan maailman musiikin tarjoamaan informaation umpihankeen ilman rajoittavia ennakkoasenteita, ja pitämään kaikki tiet avoimina? Toivottavasti.
PEKKA TOIVANEN

 

Maaliskuu 1986         Pohjalainen - Antti Suvanto:  Itkusta ilohon - Alkumusiikin lähteille?
(Kuvateksti: Ilpo Saastamoinen irroittelee peltikitaralla tamilitanssin.)
Ilpo Saastamoinen tunnetaan monipuolisena muusikkona ja mongolien kansanperinteen takuumiehenä. Ilpo on aiemmin kirjoittanut kitaransoiton oppikirjan, ja monen keikkailuvuoden jälkeen hän on tarttunut taas kynään; Kansat soittavat (Tammi) on tutkielma primitiivisestä musiikista. Pohdiskelevan tekstiosan lisäksi kirja sisältää laajahkon nuottiaineiston mm. intiaanien, eskimoiden, ns. sosialistimaiden originaalikansojen ja muiden vähemmistöjen  musiikista.

Kirjoittajan uutteruutta on arvostettava, aineiston keruu ja työstäminen on vaatinut työntekoa. Ilpon käsitykset estetiikasta ovat jo vaikeammin sulatettavissa. Lukija ei tunne itseään vakuuttuneeksi esimerkiksi sellaisesta otaksumasta, että neljän sävelen eteläamerikkalainen sadelaulu olisi jotain aivan verratonta. Emme saa väheksyä etnistä musiikkia, mutta toisaalta sitä ei tulisi korottaa arvoon arvaamattomaan pelkästään sekoittamalla muoto-, sisältö- ja kokemiskäsitteet, kuten Ilpo näkyy nyt tekevän.

Suppea tekstiosa sisältää pohdintoja informaatioteoriasta, entropiasta ja muista ajan-kohtaisista aiheista. Näillä alueilla liikkuessaan Ilpo on heikoilla jäillä ja joutuu tuon tuosta palaamaan turvallisempiin uomiin. Itse pääasia - yksinkertaisuus kunniaan ja länsimainen arvomaailma remonttiin - olisi voinut sanoa paljon vähemmälläkin. Joka tapauksessa kiinnostava näkemys ja kirja kelle tahansa musiikista. Ehkä se tuo myös hieman vireyttä ns. peruskoulun musiikinopetukseen?
ANTTI SUVANTO

 

7/1986 TEE, s.229: "Siperian ihme" ikivanha kurkkulaulu
Tuvalainen (myös Mongolian Altain) moniääninen kurkkulaulu alkaa jo länsi-maissakin olla tunnettu käsite. Tietyllä äänensijoituksella ja kielen asettelulla saadaan lauletun perussävelen lisäksi jopa kaksi vihellykseltä kuulostavaa yläsäveltä samanaikaisesti. Melodian sävelkorkeus muuttuu itsestään käyttämällä eri vokaaleita, jolloin suun kaikukammion muoto muuttuu."
Ilpo Saastamoinen: Kansat soittavat, alkumusiikin lähteillä (Tammi 1985)

 

Kesä/86 Muusikko-lehti (N:o 9?) - Jussi Raittinen:
Lokakuun Ramohvoonissa käsitellään kaikenlaista härmäjazzia, niin uutta kuin vanhaa sekä muuta sen sukulaista tavaraa. Taisi jälleen käydä niin että kesän kirja-arvostelut siirtyivät kuukaudella, toivon mukaan saatan kertoa Philip Normanin Rolling Stones kirjasta (Otava), Kirjastopalvelu Oy:n pienoppaista, Vesa Kurkelan Työväenmusiikki-instituutin julkaisemasta Tanhuten valistukseen -kirjasta sekä mahdollisesti myös Ilpo Saastamoisen Kansat soittavat -teoksesta (Tammi). Heippa siihen asti!

 

Lokakuu 1986         Muusikko N:o 10 - "Muusikko lukee muutakin" -palsta
(Kuvateksti I: Muinaisuutta ja nykypäivää: shamaaniasuinen Pekka Nylund Stratolla ja syntsalla vyötettynä.
Kuvateksti II: Pohjantahdin Kalle Fält loveen langenneena suussansa uus-muinais-suomalainen aito neekerisoitin kazoo-pilli.
Kuvateksti III: Ilpo Saastamoinen päässään sarvista kyhätty ugrilaispäähine.)

Ilpo Saastamoinen on omistanut uusimman teoksensa professori Erik Tawastjernalle 60-70 lukujen vaihteessa käytyjen keskustelujen merkeissä. Tuolloin Ilja opiskeli Helsingin Yliopistossa musiikkitiedettä ja valmistui maisteriksi. Ei kumminkaan lähtenyt luomaan itselleen akateemista taikka tavallisen virkamiehen turvatun varmaa karriääriä vaan jatkoi rockmuusikon (Soulset, Karelia) uraansa, toimi pop/jazz-koulutustoimikunnan vetäjänä saaden aikaiseksi uraauurtavan koulutussuunnitelman opetusministeriön toimeksiannosta. Loi jotakin maassamme ennen kokematonta tultuaan nimitetyksi ensimmäisen kunnallisen ei-klassis-perinteisen orkesterin, Kajaanin Big Bandin kapellimestariksi, jonka jälkeen seurasi monen vuoden keikkailu Piirpauken hengenheimolaisten riveissä.

Uskoisin, että Ilja on esipuheen kirjoittaessaan tähdännyt siihen että keskustelu jatkuu, sen verran painava pamfletti (taisipa tulla käytettyä väärää termiä, vaan mitäs tuosta) se on, pituudeltaan yli kolmekymmentä tiivistä sivua. Niillä poraudutaan hyvin syvästi musiikin filosofisiin perusteisiin. Minun mielestäni hän on tajunnut olennaisen, päässyt lähelle ns. Totuutta. Sen etsijähän miehemme on aina kiihkeästi ollut.

Vaikka filosofiset pohdiskelut ovat allekirjoittaneelle materialistille varsin vieras ala, jaksoin kumminkin lukea esipuheen läpi. Erityisesti jäi mieleeni kappale Yksinkertaisuus - harha vai arvon mitta?, josta tähän alle siteeraan kaksi katkelmaa:
"Salaisuuden avainta ei enää  etsitä pelkästään monimutkaisuudesta. Ehkä alamme ymmärtää yksinkertaisen musiikin mahdollisuudet muidenkin kuin lasten ja "valistumattomien" ihmisten tajunnan räjäyttäjänä. On aika oppia historian läksymme - se että kaikki suuret oivallukset syntyvät yksinkertaisista perusasioista, jos meillä vain on järjestelmään sopiva oikein rakennettu avain. Yksinkertaiset lukot aukeavat vain yksinkertaisilla avaimilla. Tällaiset lukot riittävät täsmälleen niin kauan kuin ei ole tarvetta muuhun. Ja tämän tarpeen säätelevät muutkin yhteis-kunnalliset tekijät kuin muusikot ja lukkosepät."

"Kyetäkseen vielä kokemaan samaa ihanuutta kuin pikkulapsi univirsineen ja musiikkimarkkinoiden Helppo-Heikit halpojen luritustensa parissa tarvitsevat heidän ammattilais-heimoveljensä kaikkialla maailmassa monenkertaisesti suuremman informaatiohuumepiikin. Omaan osa-alueeseensa käpertyneinä he eivät kuitenkaan huomaa, missä alkeelliselta tuntuvan vieraan sanoman voima piilee. Nämä ammattilaiset ovat ylikansallisen Monimutkaisuusjärjestön orjia, uhreja jotka kostavat musiikkinautintoihin kykenemättömän yksinäisyytensä nimittämällä toisinajattelevien musiikkia "objektiivisesti alkeelliseksi". Peitettyä kateutta - onhan tämä musiikki tuottanut noissa sivistymättömissä korvaamattomia nautintoja, koko elämän mullistavia kokemuksia - niin suuria kuin heille annetuilla henkisillä eväillä sillä hetkellä oli mahdollista."

Esipuheen tai tekstiosan jälkeen seuraa 143 nuottia kaiken  maailman kansan-musiikkikulttuureista, joista erityisesti pitää mainita suomalais-ugrilaiset kansat sekä Neuvostoliiton lukuisat alkuperäiskansat. Muutamia kappaleita on kuulunut Iljan, Pekka Nylundin ja Tom Nekljudowin muodostaman Los Ustads -yhtyeen ohjelmistoon ja löytyy äänitteinä Yleisradiosta. Niitä olen kuullut samoin kuin Pohjantahti-yhtyeen levyttämiä (arvio Ramohvoonin puolella) juttuja, ovat mainioita. Muista en sitten niin tiiä, nuotinlukutaidoton kun olen. Vaan puhuapa osaa sekin joka ei osaa lukea, niin ja kuunnella, joten haitanneeko tuo nyt niin kauhiasti, tuntuu Iljakin tuumivan, luulisin. (Jussi Raittinen?)

 

Lokakuu 1986
Risto Pennanen: Kansat soittavat -kirjan arviointi (Aamulehti ei julkaissut)

Voisiko saamelainen joiku olla vähintään yhtä monimutkaista musiikkia kuin vaikkapa Beethovenin sinfoniat? Absoluuttisiin arvoihin nojaava estetiikka kieltää moisen väitteen, mutta primitiiviseen musiikkiin perehtynyt Ilpo Saastamoinen on toista mieltä. Hän esitteli näkemyksiään ja Kansat soittavat -kirjaansa viime viikonloppuna Tampereen yliopiston Taideaineiden laitoksen kutsumana luennoitsijana.

Jo muusikonuransa alkuvaiheessa Saastamoinen alkoi epäillä absoluuttisia arvoja sekä jakoa hyvään ja huonoon taiteessa. Myöhemmin hän löysi ratkaisun ongelmaan informaatioteoriasta. Musiikkiin sovellettuna se merkitsee huomion suuntaamista viestintäsuhteeseen. Mikäli säveltäjän tai esittäjän avain sopii kuuntelijan lukkoon, musiikki on sillä kertaa "hyvää".

(Monimutkaiselta tuntuva musiikki ei tarvitse sen enempää muuttujia kuin tietokonekaan, nimittäin kaksi. Vuorottelemalla kahta rytmiyksikköä voidaan tuottaa sarjoja, joiden sisältämä informaatioarvo ulottuu käsityskyvyn äärirajalle. Tosin musiikissa on harvoin vain kaksi muuntujaa.

Väite voidaan testata kuuntelemalla Kansat soittavat -kirjaan kuuluvaa syyrialaisen kahvihuhmareen soittoa. Ilman nuotinnuksen apua kappaleen kulkua on jokseenkin mahdotonta ennakoida.

Myös entropian käsite luontuu hyvin Saastamoisen ajatteluun. Hän puhuu musiikkiviestin levittämisestä. (Näin ymmärrettynä entropia ei johda informaation lämpökuolemaan, koska viesti säilyy lähettäjän muistissa.) Mitä useampi muusikko soittaa jotakin kappaletta, sitä paremmin hän sisäistää sen.

Saastamoinen arvelee entropian ilmenevän koko maailmankin tasolla. Länsimaisen ja afroamerikkalaisen musiikin valtakauden jälkeen seuraa ehkä intialainen kausi. Sen mentyä ties mikä musiikkikulttuuri nousee huomion kohteeksi.

Improvisaation analyysi
Varsinaisena uutena työnään Saastamoinen esitteli analyysinsä T.I.Itkosen vuonna 1913 Suonikylässä tallentamasta kolttien leudd-laulusta. Hän valitsi tämän Feodora Feodorovin improvisoiman leuddin, koska siinä on vain rytmisiä muuttujia. Melodia koostuu yhdestä sävelestä.

Kimmokkeena analyysiin oli tyytymättömyys perinteisen musiikkitieteen tapaan kuitata improvisoidun musiikin rakenteet sanalla "epäsäännöllinen".

Aloin epäillä, ettei epäsäännölliseltä näyttävä olekaan sitä. (Ehkä epäsäännöllisyys mikrotasolla tuottaa makrotason säännöllisyyttä. Ilya Prigoginen ja Matti Bergströmin mukaan myös kemian ja aivofysiologian maailmoissa ilmenee epäsäännöllisyyttä, joka tietyissä oloissa tuottaa järjestystä makrotasolla, selittää Saastamoinen.)

Leuddin tilastollisessa analyysissä paljastui ensinnäkin, että tässä improvisaatiossa pyritään säännön rikkomiseen yhtä kurinalaisesti kuin sen noudattamiseen. Juuri tämä johtaa makrotason järjestykseen.

Toinen mielenkiintoinen seikka oli symmetrian synty. Kun on oivallettu improvisaation säännönmukaisuus, kappaletta voidaan jatkaa täysin tyyliä seuraten tietokoneen avulla.

Hämmästyttävintä oli havaita rytmiyksiköiden supistuminen ja laajeneminen määrätyissä lukusuhteissa. Lisäksi ne kumosivat toisensa kaikilla tasoilla. Tämä ilmiö lienee löydettävissä vain epämääräisen pituisista rakenteista, kuten itkuvirsistä, leuddeista ja shamanistisesta musiikista, arvelee Saastamoinen.

Uutta joiuista
Leudd-analyysiä tehdessään Saastamoinen huomasi, että joikujen rytmiikassa on vielä paljon tutkittavaa.
- Tajusin joikujen sisältävän enemmän kaksi- ja kolmijakoista mikromuuntelua kuin olemme osanneet arvatakaan. Kansat soittavat -kirjan joikuosaston alkupään nuotinnuksissa on parantamisen varaa. Luulen, että yleensäkin melkoinen osa  vanhimman perinnekerrostuman joikujen nuotinnuksista saattaa sisältää virheitä.

Saastamoinen odottaa helmikuussa järjestettävää Arktiset musiikkikulttuurit -seminaaria, jolloin hänellä on tilaisuus testata käytännössä uutta käsitystään joikujen rytmiikasta.  Seminaarissa opettava Inga Juuso Eira Norjasta taitaa vanhan joikutyylin, jonka rytmiikkaan Saastamoisen johtaman Pohjantahti-yhtyeen olisi mukauduttava.            

Pohjantahdilla menee jokseenkin hyvin, sillä oma levy on ilmestynyt äskettäin, ja tunnustusta on saatu jopa Espanjassa ja Puolassa. Yhtye on saanut kutsun Poznanin Green Wave -festivaaleille. Siellä soinee 20/8-tahtilajissa kulkeva Zühtü-joiku, jonka rinnalla se jalustalle nostettu viides sinfonia kalpenee.

RISTO PENNANEN

 

3.11.1986
(Viite: Aamulehti ei julkaissut Risto Pennasen artikkelia Kansat soittavat -kirjasta. Ristolla lienee alkuperäiskappale hallussaan. Kirjeenvaihto liittyy noihin kommentteihin.)

[JATKUU OSASSA III:] Keitele 3.11.86