1991 KEITELEEN OUDOMPI NUOTTIKIRJA II

[6/1991 - 27.8.94 KEITELEEN OUDOMPI NUOTTIKIRJA II]

6/1991 Uusi kansanmusiikki ss. 18-19. - Johannes Heikkilä: Oudompi nuottikirja
(Kuvateksti: Ilpo Saastamoinen työskentelee tällä hetkellä valtion taiteilija-apurahan turvin. Työn alla on mm. Lappiaiheisen Velho "oopperan" säveltäminen sekä Jaakko Gauriloffin ja Wimme Saaren kanssa kolttasaamelaisen musiikkiäänitteen työstäminen. Tutkimuspuolella ovat tulevana sarkana mm. uralilaisten kansojen musiikkiperinteitä esittelevän äänilevysarjan tuottamiseen liittyvät kenttätyömatkat. Saastamoinen toimii jatkuvasti myös opettajana erilaisilla musiikkikursseilla.)
Viime keväänä julkaisi Tampereen yliopiston Kansanperinteen laitos yhteistyössä Keiteleen kunnan koululautakunnan kanssa Keiteleen oudomman nuottikirjan, eli johdatuksen luovaan musiikinopetukseen.

Muusikko, tutkija ja kouluttaja Ilpo Saastamoinen asui Keiteleellä suuren osan 80-luvusta. Kunnan koululautakunnan pyynnöstä Ilpo ryhtyi tällöin suunnittelemaan paikallista aineistoa sisältävää opetuspakettia peruskoulujen musiikinopetuksen käyttöön.

Käytyään lävitse suuren määrän alueelta tallennettua perinteistä soitin- ja laulu-sävelmistöä Ilpo totesi, että sopivaa materiaalia tuntui löytyvän vähän esimerkiksi ala-asteen tarpeisiin. Myös laulutekstit olivat hänen mielestään useimmiten sen verran historiallisia, että ne eivät välttämättä koskettaneet nykypäivän nuorta.

Saastamoinen päättikin tutkimusprosessinsa toteamukseen, että hänen taitonsa eivät riitä tällaisen opetuspaketin laadintaan keiteleläisen kansanmusiikin pohjalta. Näin alkoikin Keiteleen nuottikirja -hankkeesta hahmottua Keiteleen oudompi nuottikirja -hanke.

- Mä käänsin sen asian näin päin, että miksei Keiteleeltä voisi tulla jotakin uutta, joka perustuisi persoonalliseen ja erilaiseen näkemykseen kuin muissa Suomen kouluissa. Primitiiviset musiikkikulttuurit ovat olleet sydäntä lähellä ja erityisesti tämä improvisoinnin ongelma. Mielessäni päädyinkin tämmöseen ratkaisuun, että mä teen kirjan täyttämään yhtä aukkoa suomalaisessa musiikinopetuksessa, eli miten opettaa improvisointia peruskoululaisille; miten antaa koululaisille valmiuksia laulaa ja tehdä musiikkia luovasti.

Improvisaatio edustaa Ilpo Saastamoisen mukaan ainutkertaisuutta, ja tuo siinä mielessä esiin yksilöidentiteettiä ja yksilön persoonallisuutta. Traditio ja kulttuuri tukevat nimenomaan ryhmäidentiteettiä ja yhteenkuuluvuutta. Sekä ajassa menneisyyden kanssa että toisaalta paikallisesti niitten ihmisten kanssa, jotka elävät samalla alueella ja kuuluvat samaan kielikuntaan.

- Improvisointi on se toinen puoli, ei mikä tahansa musiikin monista tekemisen muodoista, vaan nimenomaan se puoli joka edistää ja auttaa yksilöllisyyden kehittymistä. Sekä traditio että luovuus ovat molemmat tärkeä osa ihmisen persoonallisuutta ja niiden pitäisikin olla keskenään tasapainossa, korostaa Ilpo.

Saastamoisen lähtökohta kirjassa on, että näitä musiikkeja ja improvisointia voidaan harjoitella leikin muodossa. Peleissä ja leikeissä homman viesti perustuu tietyssä määrin yllätyksellisyyteen ja peleissä on aina tärkeätä, että lopputulos olisi mahdollisimman lähellä tasapeliä. Jos toinen voittaa tai häviää liian usein, niin psykologinen mielenkiinto katoaa.

- Mä koitin kehitellä musiikillisia pelejä, joissa tää tasapeli-idea on mahdollisimman lähellä ja joissa sääntöjä uudistamalla ja uusia pelejä rakentamalla voidaan löytää sellaisia musiikinopetuksen muotoja, joissa oppiminen tapahtuu leikkimällä. Tässä on lyhyesti ottaen tämän kirjan perusidea.

Musiikki on informaatiota
Ilpo Saastamoisen mukaan musiikki on yksi informaation muodoista ja tässä mielessä musiikin sääntöjen tulisi tavallaan olla alistettuja informaation säännöille. Miten informaatio kulkee? Mikä on yllätyksellistä ja mikä ei?

Musiikin perusyksikköjä eivät tämän ajattelumallin mukaan ole esimerkiksi asteikko, skaala tai jokin tietty rytmi, koska nämä sisältävät vain säännön. Jotta informaatiota olisi, niin pitää olla myös poikkeuksia. Saastamoisen mukaan lähdetäänkin siitä, että musiikin perusyksiköitä ovat sääntöjen ja poikkeuksien yhdistelmät, eli millä tavalla asteikkoa, skaalaa tai rytmiikkaa käytetään.

- Kyse on yhdessä tekemisestä ja viihtymisestä musiikillisten leikkien parissa. Tärkeätä on tekemisen ilo. Ja se ilo tulee siitä, että ei mitata, että tuo pääsi vuoren huipulle ja tuo ja tuo ei päässyt. Ilo tulee siitä, että luodaan sellaiset säännöt, joissa kukaan ei ole jo heti ennalta toista parempi. Musiikin täytyy palvella ihmisten välistä kommunikaatiota. Sen tehtävänä on palvella ihmisten lähentymistä toisiinsa. Perinteisessä hyvää/huonoa hierarkia-ajattelussa musiikista on tullut keino etäännyttää ihmisiä toisistaan, luoda eriarvoisuutta. Toiset osaavat, toiset eivät.

Kohti luovaa musiikinopetusta
Keiteleen oudompi nuottikirja ei ole helppo kirja. Moni saattaa kokea sen sekavana, tai ainakin sakeana. Vahvaa asiaa ja usein varmasti hätkähdyttäviäkin näkökulmia onkin tarjolla käytännön harjoitusten taustaksi tiiviissä muodossa.

Heti kirjan aluksi lukijoille on tarjolla professori Timo Leisiön ansiokas pari-kymmensivuinen puheenvuoro otsikolla "musiikkikasvatuksen inhimilliset kehykset: kohti luovaa musiikinopetusta". "Ihminen on mitätön, mutta radikaali voimatekijä maapallolla vaikuttavassa ekosysteemissä", käynnistää Leisiö artikkelinsa ja paneutuu jatkossa suorasanaisesti kulttuurin ja musiikin olemukseen sekä ennen kaikkea musiikkikasvatuksen nykytilaan sekä uusien suuntaviivojen etsinnän välttämättömyyteen.

Saastamoisen osuus sisältää myös teoreettista ja filosofista pohdintaa, ja toinen puolisko muodostuukin sitten käytännön harjoituksista. Leikkiaineistoa tukemaan ja ideoita antamaan on Saastamoinen koonnut kirjan loppuun viitisenkymmentä helppoa nuotinnosta improvisoidusta kansanmusiikista eri puolilta maailmaa.

Ilpo Saastamoinen sanoo, että paras tapa perehtyä kirjan maailmoihin olisi osallistua hänen vetämilleen kursseille. Käytännön tekemisen kautta asiat ja leikit avautuvatkin varmasti luonnollisella tavalla. Mutta kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua ilman kurssejakin, ennakkoluulotonta mieltä on vain varattava reilusti. Ja muutama tunti aikaa.

Oudompi nuottikirja ei yritä tarjota musiikkikasvattajille täydellisen valmista Satu-maata. Joka tapauksessa on kuitenkin varmaa, että kirja herättää kysymyksiä ja tarjoaa rutkasti inhimillisiä aineksia kaavoihinsa kangistuneen suomalaisen musiikkikasvatustoiminnan täysremontin suorittamiseen.

 

1/91(Tampereen yliopiston) Alumni, s.36-37 - Katri Vakkala (Kuva: Erkki Karen)
Musiikinopetuksesta puuttuu hauskuus ja luovuus
(Kuvateksti: Muusikko Ilpo Saastamoinen (oik.) toivoo peruskoulujen musiikin-opettajia rohkeasti kokeilemaan improvisointia tunneillaan. Hänen luovaa opetusta käsittelevän oppaan on toimittanut yliopiston kansanperinteen laitoksen johtaja Timo Leisiö. )
Huumoria, luovuutta, mielikuvitusta ja varaa soittaa väärin. Kaikkea tätä tulisi peruskoulujen musiikinopetus olla. Tämän päivän opetus vaalii kuitenkin perinteitä ja kasvattaa ryhmäidentiteettiä.

Muusikko ja tutkija Ilpo Saastamoinen on arvostellut ankarasti yleisen musiikin-opetuksen lähtökohtia ja menetelmiä. Hän onkin valmistanut opettajille luovaan opetukseen johdattavaa materiaalia käytettäväksi yleisen musiikkikasvatuksen tukena. Ensimmäinen Suomessa ilmestynyt improvisointia käsittelevä musiikki-antropologinen opas Keiteleen oudompi nuottikirja julkaistiin tänä keväänä Tampereella.

Keiteleen oudompi nuottikirja on toimitettu Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksessa. Oppaan tarkoitus on antaa vaihtoehtoisia malleja opettajille, jotka etsivät jotain uutta annettavaa oppilaille tai jotka haluavat nähdä luokkansa nauravan oppiessaan. Kirja antaa myös historiallisen katsauksen improvisoinnin kehittymiselle eri aikakausina ja eri kansankulttuureissa. Kirja sisältää viisikymmentä nuottiesi-merkkiä improvisoidusta kansanmusiikista eri puolilta maapalloa.

- Kouluissa luovuus ilmenee nykyisin ainoastaan urheilutunneilla pidettävissä pallopeleissä, muusikko Ilpo Saastamoinen väittää.

Ja se ken diskotanssia pitää jonninjoutavana hytkytyksenä, kannattaisi oikaista mielipiteensä. Saastamoisen mukaan kun juuri diskomusiikki on kaikkein luovinta tanssimusiikkia.

Luovuus on sisäistettävä
- Luova mieli on vaikeammin omaksuttavissa, sillä jokainen improvisaatio on ainutkertainen. Sitä on lähes mahdoton esittää kahta kertaa samanlaisena. Toistumattomuus nostaa ryhmässä esiin yksilön, Saastamoinen sanoo.

Miksi improvisoinnin opettaminen on vaikeaa?
- Improvisoinnin perusluonteeseen kuuluu pikemminkin sääntöjen kurinalainen pakeneminen kuin niiden noudattaminen. Tämä on vieras ajatus länsimaiselle sivistykselle. Materiaalilla leikittely ei riittävällä nopeudella onnistu älyllisen, tietoisen ajattelun avulla. Luovuus on sisäistettävä harjoituksin alitajuisen toiminnan tasolle, jolloin tietoinen minä toimii pikemminkin esityksen kuuntelijana, Saastamoinen selvittää.

Uutta puhtia musiikinopetukseen
- Jos musiikki ymmärrettäisiin ihmisen olemuksen peruselementiksi, yleistä musiikki-kasvatusta voitaisiin suunnitella uusilla tavoilla. Vanha traditio voitaisiin jättää niille, joille se on tärkeä, kuten taidemusiikin ja aktiiviharrastajille ja säveltaiteilijoiksi aikoville, kirjan toimittanut Tampereen yliopiston kansanperinteen laitoksen johtaja Timo Leisiö toteaa.

- Ilpo Saastamoisen kokoelman etuna on se, että se tekee musisoinnin hauskaksi silloinkin, kun oppilas ei oikein osaa soittaa mitään eivätkä äänihuuletkaan laske ilmoille juuri niitä ääniä, kuin olisi ollut tarkoitus. Toivottavasti luokkien pyrkimys kasvaa oppilasmäärältään ei tee näiden ideoiden toteuttamista mahdottomaksi.

Tulevaisuuden musiikkikasvatuksessa pyritään siihen, että se sisältäisi vähintään puolet improvisointia. Muutoksen on kuitenkin lähdettävä jo opettajien koulutuksesta.

- Useat opettajat näkevät luovan musiikinopetuksen tärkeyden ja sen sisältämän idean, mutta rohkeita kokeilijoita on valitettavasti vielä harvassa. Asiasta kiinnostuneille on kuitenkin jo tarjolla täydennyskoulutusta. Halukkaille on järjestetty luovan musiikkiopetuksen kursseja mm. Tampereen yliopiston kansan-perinteen laitoksessa, Saastamoinen kertoo.  

 

31.10.91 Etelä-Pohjanmaa s.7: Musiikkia voi opettaa improvisoiden
(> Ks. "Improvisointi, leikki ja epäjärjestys"  < 20-21.11.91 Seinäjoen kurssi "Uusia tuulia musiikinopetukseen"

 

31.10.91 Ilkka s.10 pap: Muusikko Ilpo Saastamoinen:  Improvisointi osaksi koulun musiikinopetusta
(> Ks. Improvisointi, leikki ja epäjärjestys)
...Pedagogina Ilpo on ennen kaikkea keksinyt uusia ideoita tällä hetkellä musiikin-opetukselle välttämättömän lasten omaan luovuuteen uskovan opetuksen käyttöön. Tässä suhteessa on Keiteleen oudompi nuottikirja (1990) erinomainen avaus.
Heikki Laitinen, Uusi kansanmusiikki 4/92, s.24.

 

Rytmimusiikki 7/92 s.21

Jukka Hauru: Sekatahtikone yskii ja puksuttaa
Keiteleen oudompi nuottikirja kääntää musiikin päälaelleen

Ilpo Saastamoinen: Keiteleen oudompi nuottikirja (johdatus luovaan musiikin-opetukseen).

Toim.: Timo Leisiö. Tampereen yliopisto. Kansanperinteen laitos 54 1990

 

Avaan summanmutikassa Keiteleen oudommasta nuottikirjasta esimerkin numero 27. Nuotinnetun rytmileikin teksti kuuluu: "Hyyperö Hyyperöperö Hyhyhyyperö Hyyhyyhyyhyyperöperöperö".???

Leikin tarkoituksena on, että kolmihenkiset ryhmät suunnittelevat improvisoidut esitykset vaikkapa omista nimistään siten, että tavuista muodostetaan sekatahtilajisia muuntuvia jaksoja mm. sisäänhengityslaulua hyödyntäen.

Jaaha jaaha.

Käy ilmi, että Saastamoisen koululaisille suunnatut improvisaatioleikit perustuvat paljolti yhteiseen peruspoljentoon. Kaksi- tai kolmitavuisia sanoja yhdistelemällä on tarkoitus muodostaa sekatahtilajeja, jotka ovat Saastamoisen metodin kulmakiviä.

Tämän perustan hän on löytänyt runolaulun vanhimmasta kerrostumasta, joka edustaa samaa sekatahtiajattelua kuin mm. kolttasaamelaisten leuddit, karjalaisten itkut ja pohjoissaamelaisten joiut.

Itse asiassa Saastamoisen kaksi- ja kolme -iskuinen sekatahtikone näyttää puksuttavan siellä täällä vähemmistökansojen nurkissa ympäri maailmaa: Oudomman nuottikirjan jälkiosassa on 50 transkriptiota improvisoiduista kansanmusiikeista Papualta Itä-Siperiaan.

Toinen Saastamoisen improvisaatioleikkien kulmakivistä on ns. 1-0 -peli. Itse asiassa siihen perustuu koko Saastamoisen maailmankatsomus, siis kahden muuttujan, minkä hyvänsä vastakohtaparin muuntelusarjoille.

Kun kolttasaamelainen ähkyy kahta säveltä epämääräisessä järjestyksessä, kuulee Saastamoinen siinä äärellisen ja äärettömän maailmoja syleilevää muuntelua, rajatonta improvisaatiota.

"Yksinkertainen" avautuu huikeaksi ja mutkikkaaksi mikrokosmokseksi, jonka rinnalla sinfoniaa tai jazzia on mahdotonta jäsentää muuten kuin määrällisesti mahdottomana mekaanisena kaaoksena tai tautologisena nollainformaationa.

Saastamoisen improvisaatiokäsite ei siis ole jazzia ja afroamerikkalaista jammailua. Se on sankarillinen ja metsäsuomalaisen perinteitä aidosti kunnioittava katkeran jääräpäinen ja kotikutoinen syöksy luovuuden alkulähteelle - lapseen, itseen, psyykeen ja maailmaan.

Jotta Saastamoisen urhonhyppy ei putoaisi pahasti päälleen, tarvitsee hän lentoradan oikaisuun koko musiikkiympäristön, eli länsimaisen ja afroamerikkalaisen estetiikan kääntämistä päälaelleen kyseenalaistamalla feodaalisesti perityt absoluuttiset arvot.

Tästähän Saastamoinen kirjoitti tyhjentävästi jo kirjassaan Kansat soittavat 1985. Mutta eipä mennä liikaa asioiden edelle, vaan katsotaan Keiteleen oudompaa nuottikirjaa.

 

Mekö primitiivisiä?

Saastamoisen satasivuisen vihkosen on toimittanut Timo Leisiö, joka myös osallistuu polemiikkiin pitkällä esseellään Musiikkikasvatuksen inhimilliset kehykset: kohti luovaa musiikinopetusta.

Leisiön julistus on jopa neljä sivua pitempi kuin Saastamoisen vajaat parikymmentä-sivuinen alustus Johdatus luovaan musiikinopetukseen. Lisäksi vihkosessa on suuntaa antava leikkiosasto ja mainitut etniset transkriptiot improvisoinnin pohjaksi.

Kirja on tarkoitettu nimenomaan opettajille. Siksi sen tärkeintä antia ovat Leisiön ja Saastamoisen tajunnanlaajennuspaketit. He yrittävät tehdä kaavoihinsa kangistuneille opettajille ja opetushallinnon miliiseille selväksi, mitä luovuus ja luova improvisaatio voisi olla.

Tai pikemminkin missä oloissa tuo "luovuus", eli yksilöllinen kekseliäisyys ja arvaamattomuus eivät kasva.

Leisiö leimaa länsimaisen kulttuurin etnosentriseksi, toisin sanoen se yliarvostaa omaa kulttuuriaan. Aikoinaan antropologit katsoivat, että vain "primitiiviset" kulttuurit ovat etnosentrisiä, mutta kun Leisiön mukaan mekin olemme etnosentrisiä, olemme me myös yhtä primitiivisiä.

Koko länsimainen evolutionistinen ja evoluutiohierarkinen maailmankuva on siten tieteellistä etnosentrismiä ja täten loppujen lopuksi primitiivistä, nousukasmaista ja sivistymätöntä.

"Koska me luulemme tietävämme jotain hyvästä taiteesta, me myös luulemme tietävämme, miten jalostamme koko ihmiskunnan johdattamalla heidät hyvään taiteeseen. Tähän tarkoitukseen on valjastettu koululaitos, josta on näin saatu primitiivisen etnosentrismin sillanpääasema", hehkuttaa Leisiö.

 

Luovuuden arvot

Leisiö ihmettelee, miksi suhtaudumme musiikkiin liian vakavasti, ammattimaisesti? Miksi kuvittelemme, että lapset ovat sivistymättömiä, jos he eivät tunne sävelnimiä tai sävellajeja?

Musiikkikasvattajien tulisi luopua naiivista tavastaan nähdä musiikki vain taiteena. Sitä tulisi pitää myös viestimenä, tunteisiin vaikuttavana tapahtumisena ilman nuotteja.

Jos musiikin tekeminen aloitetaan nuoteista, niin silloin puhuminenkin olisi aloitettava lukemisesta, kuten Saastamoinen toisaalla oivaltaa.

Leisiön ja Saastamoisen mielestä kaikki ihmiset (lapset) ovat luovia ja kaikkien pitäisi saada tehdä virheitä. Virheet ovat luovuuden voima, koska virhe ja sattuma kuuluvat elämään. Tätä väittämää Saastamoinen perustelee kaaostutkimuksella ja fraktaalimatematiikalla.

Musiikki ei saisi olla ritualisoitua ja itseisarvoista, vaan sen tulisi olla välineellistä ja kommunikoivaa tekemistä yhdessä. Länsimaiseen absoluuttiseen taidemusiikkiin pohjaava kasvatushierarkia on luonnollisesti suhtautunut välineellisiin musiikkeihin, kuten tanssi- ja popmusiikkiin holhoavan kieroutuneesti.

Leisiön ja Saastamoisen tulilinjalla on ainakin rivien välissä koko porvarillinen maailmankuva. Entropia, eli epäjärjestys maailmassa kasvaa ja kansalliset arvot menevät, mutta menköön, koska ne olivat alun perinkin lainatavaraa.

Uusia arvoja Leisiö ja Saastamoinen haikailevat yhtäältä - sinällään aivan terveesti ja innostavasti - itsestä, tästä ja nyt, omasta luovuudesta ja toisaalta vaikkapa ostjakkisamojedien laulusta Siperian Turuhanskissa.

Juuri tässä Saastamoisen ja Leisiön "hedelmällinen relativismi" jotenkin tökkii. En vieläkään ymmärrä miksi minun tai kenen hyvänsä koululaisen pitäisi löytää jotakin erinomaisen tuoretta ja näennäisessä yksinkertaisuudessaan hienoa beduiinien kahvihuhmareen taonnasta tai saamelaisten joiusta?

Taustalla on ilmeisesti ajatus, että hiipuvien vähemmistökansojen ja etnisten ryhmien keskuudessa vaalitaan vielä yksinkertaisia ja arvokkaita luovuuden arvoja, jotka länsimainen "sivistys" on muualta jo tuhonnut.

 

Pyhä perinne

Kuulostaa kauniilta, mutta perin idealistiselta, jopa epärealistiselta. Saattaa olla, että Saastamoisen ja Leisiön eksotistinen romantiikka toteutuu kouriin tuntuvasti, jos Siperian perille jaksaa taivaltaa. Mitäpä ihminen ei löytäisi, kun tarpeeksi yrittää. Tätä varten meillä on pohjaton, ikään kuin improvisatorinen mielikuvitus.

Tosiasiahan kuitenkin on, että etnokansat ovat äärimmäisen hierarkkisia, muuttumattomia ja konservatiivisia, siis perinnevammaisia.

Yllättäen Saastamoinen nostaa tämän ansioksi: "Perinne on pyhää niin kauan kuin se säilyy mysteerinä. Ja mysteeri on tässä: miksi se on säilynyt niin kauan elävänä? Siksi, että siihen sisältyi aito luovuus ja siksi, että ihmiset käyttivät sitä välineenä, eivät itseisarvona".

Siis etnokansojen kahden muuttujan yksinkertaisuus on pyhää perinnettä, mutta länsimainen ritualistinen monimutkaisuus on turmeltunutta perinnettä.

Saastamoinen ja Leisiö kyseenalaistavat "kehityksen" käsitteen. Kehitys yksin-kertaisesta kohti mutkikkaita järjestyksiä ja kokonaisuuksia on harhaa ja johtaa lopulta kaaokseen ja tuhoon. Olisi siis palattava alkumusiikin lähteille. Takaisin luontoon ja ihmisluontoon.

"Monimutkainen musiikki johdattelee ja passivoi kuulijaa luomalla hänen puolestaan, kun taas näennäisesti yksinkertainen musiikki voi herättää jokaisessa kuulijassa uinuvan säveltäjän", julistaa Saastamoinen.

"Hyvää" ja "huonoa" ei täten tulisi olla, vaan "hyvyys" määräytyisi sen mukaan, ovatko kaikki yhteisön jäsenet olleet luomassa sitä samanarvoisina. Kilpailu olisi näin mielekästä vain kilvoitteluna itsensä suhteen.

 

Muuttujatkin muuttuvat

Saastamoinen yrittää soveltaa 1-0 -peliään yksilön ja ryhmän väliseen dynamiikkaan. Kun se tämän päivän globaalissa mediatodellisuudessa on niin mutkikasta kuin se on, niin vaikuttaa kauniilta, mutta tavattoman naiivilta yrittää palauttaa ihmisten musiikkitodellisuus kahden tai korkeintaan kolmen muuttujan improvisatoriseen leikkiin.

On suorastaan ihmisten älyllisen kapasiteetin aliarvioimista olettaa, että he eivät kykenisi " aitoon" luovuuteen mutkikkaissa musiikkisysteemeissä kuten jazzissa tai konserttimusiikissa. Kaikkea ei pidä pelkistää ykkösiksi ja nolliksi, vaan ihmisellä on kyky operoida luovasti myös suurilla kokonaisuuksilla ja asiablokeilla.

Elämässä on "yksinkertaisesti" enemmän kuin kaksi tai kolme muuttujaa. Niidenkin kanssa on kiva tulla toimeen, vai mitä Saastamoinen? Elämässä ei ole vain määrällisiä suureita vaan myös ns. laatua, "taiteellista" laatua. Laatu on inhimillinen ja käyttökelpoinen käsite. Se on muutakin kuin länsimaisen kulttuurin hierarkkinen käsikassara.

 

Suuri Paluu

Saastamoisen ja Leisiön "Suuri Paluu" on kaikessa sympaattisuudessaan ja tärkeitä ajatuksia herättävässä argumentoinnissaan ilmeisen tuomittu epäonnistumaan.

Ymmärrän tavattoman hyvin niitä, joiden mielestä joiku on "yksinkertaisesti" tylsää. Kolmisointurokkikin on useimmiten tylsää, vaikka se Saastamoisen informaatio-teoreettisen matematiikan mukaan on jo tuhannesti mutkikkaampaa.

Keiteleen oudomman nuottikirjan ansio on, että se - osin tahattomasti - tuo esiin ihmisenä olemisen ja musiikin tekemisen ristiriitaisen perusluonteen.

Suuresta Paluusta tulee Suuri Paradoksi ja lopulta Suuri Nauru, sellainen, josta ei hedelmällinen relativisti, looginen positivisti tai pirukaan ota selvää.

Puhumme suunnattomasta asiasta, jossa kaikkien mielestä on jokin suunta.

Miten se taas menikään: Hyyperöperö hyyröpehöpöhöpö jne.

Dägä dägä.

 

27.8.94 Iisalmen Sanomat, s.8 - PIRJO NENOLA:  Susanna Alajuuma, musiikin uusi tuuli
Ravistelijoita jähmeyteen
Musiikinopetusta Susanna Alajuuma pitää varsin jähmeänä. Monikaan ei uskalla heittäytyä vaikkapa Ilpo Saastamoisen Keiteleen oudomman nuottikirjan oppeihin. Ja oppilaalla pitäisi Alajuuman mielestä olla oikeus soittaa myös väärin; opetus ei saisi olla tiukkapipoisen ankaraa ja tuomitsevaa. Tavoitteena pitäisi olla luova vapautuneisuus, ei suoritus, jota ohjailee väärin tekemisen pelko.

- Taideaineiden kautta oppilaille voisi opettaa erilaista asennetta ja tekemistä, antaa oppilaille henkistä rohkeutta tehdä asioita. Ravistelijoita pitäisi olla enemmän, Alajuuma vaatii.
PIRJO NENOLA

 

1/2005 JaSeSoi ry Journal, ss.10-11 (Artikkeleita 2003-)
Pekka Evijärvi: Ilpo Saastamoinen 1990. Keiteleen oudompi nuottikirja.
Tampereen yliopisto.  Kansanperinteen laitos.

Luova musiikinopetus on valtava haaste. Sen toteuttamiseen tapoja on monia, mutta aina on hyvä kysyä, kenen ehdoilla sitä tehdään. On myös hyvä kysyä, onko luovuudelle asettamamme tavoitteet liian korkealla. Vaikka tarkoituksemme onkin hyvä, voi lopputulos olla jotain aivan muuta. Oman johdatuksensa tähän haasteeseen tarjoaa Ilpo Saastamoisen ”Keiteleen oudompi nuottikirja, Johdatus luovaan musiikinopetukseen”.
Kirja julkaistiin 1990, mutta se tarjoaa vielä tänäkin päivänä tuoreita ajatuksia ja ideoita  musiikkikasvattajille. Ehkäpä juuri nyt kirjan esittämä sanoma meneekin paremmin perille kuin 15 vuotta sitten. Kirja koostuu kahdesta osasta: Timo Leisiön kirjoituksesta Musiikkikasvatuksen inhimilliset kehykset ja Ilpo Saastamoisen Johdatuksesta luovaan musiikinopettamiseen.

Musiikkikasvatuksen inhimilliset kehykset
Timo Leisiö esittelee musiikkikasvatuksen uusia lähtökohtia. Hänen lähtökohtiensa mukaan erityisen tärkeää on se näkemys, että jokainen ihminen on luova. Monet musiikkikasvattajat pitävät luovuuden opettamista kuitenkin liian vaikeana. He ottavat luovuuden liian vakavasti. He opettavat mieluummin nuotteja, mutta unohtavat yhden tärkeän asian: musiikki ei ole nuotti. Puhekaan ei ole kirjain. Myöskään oppilaat eivät usko omiin luoviin kykyihinsä. He saattavat pitää luovuutta etuoikeutena neroille, tai sitä ei olekaan. Luovia lapsemme kuitenkin ovat. Kirjan perusideana on lapsessa itsessään olevat luovat kyvyt. Musiikkitunneilla ei pitäisi luoda opettajan vaan lapsen ehdoilla.

Toinen Leisiön esittämä huomionarvoinen lähtökohta on se, että musiikkikasvatuksessa tärkeintä ei ole tieto. Kun me kuuntelemme musiikkia, me emme ensisijaisesti saa tietoa, vaan meidän tunne-elämämme aktivoituu. On siis tärkeää, että musiikinopetus vaikuttaa lapsen tunteisiin positiivisesti. Musiikkia ei pitäisi opettaa tietopaketteina eikä sitä  pitäisi ajatella blokkeina. Sen sijaan, että opetamme oppilaan luettelemaan afrikkalaisia soittimia, voisimme vaikkapa rakentaa yhdessä oman merkillisen soittimemme ja improvisoida sillä. Tällöin oppilas voisi kokea suuremman elämyksen.

Johdatus luovaan musiikinopetukseen
Ilpo Saastamoinen kirjoittaa mm. luovuuden merkityksestä perinteelle. Perinne säilyy, jos siihen sisältyy aitoa luovuutta. Luovuudesta ei pidä tehdä itseisarvoa, vaan se on väline. Musiikilla on kaksi ulottuvuutta:
luovuus ja toistaminen. Esittäjän ja kuulijan välinen vuorovaikutus on peliä, joka pysyy mielenkiintoisena säännösten ja poikkeuksien vaihdellessa.

Monet soittajat pelkäävät virheitä kuin ruttoa. Saastamoinen muistuttaa, että virheet kuuluvat improvisoituun musiikkiin olennaisena osana. Meidän tulisi oppia ymmärtämään, että virheet kuuluvat elämään ja siksi ne kuuluvat myös taiteeseen. Ne eivät merkitse osaamattomuutta, vaan ne voivat opettaa meille, että riskin otto kannattaa, jos haluamme luoda jotain erilaista. Kukaan ei ole täydellinen, ei edes opettaja. Paras tapa rohkaista oppilasta luovuuteen on se, että opettaja itsekin ottaa riskin ja antautuu mahdollisuuteen tehdä virheitä. Virhe aiheuttaa hilpeyttä, mutta sen voi ymmärtää myös palkintona. Jos oppilaat hyväksyvät opettajan virheet, he yleensä kykenevät samaan keskinäisissä suorituksissaan. Tärkeää olisi oppia nauramaan omille virheilleen. Tai paremminkin - tärkeää olisi oppia nauramaan yhdessä toisten kanssa omille virheilleen.

Improvisointia leikkien kautta
Kuinka sitten improvisointiin ohjataan? Harjoitellaanko ensin pentatoninen asteikko ja soitetaan sitten sillä? Näin pitkälle alussa ei tarvitse mennä. Prosessi voi lähteä liikkeelle yksinkertaisilla leikeillä. Leikeissä pitää olla tietenkin säännöt, mutta niitä voidaan jatkuvasti rikkoa. Näitä esimerkkejä kirjassa on paljon ja ne on jaoteltu aihepiireittäin, löytyy leikkejä lämmittelyyn, jäljittelyyn, keksimiseen,  rytmiin, leikkimiseen jne. 

Kirjassa on myös nuotinnettuja esimerkkejä improvisoidusta musiikista eri puolilta maailmaa. Niitä ei ole tarkoitus harjoitella sellaisenaan, vaan ne antavat ideoita omalle improvisoinnille. Ei ole mitään syytä opetella beduiinien kahvihuhmarekomppia nuotti nuotilta, kun lapsilla on mahdollisuus soittaa se aina joka kerralla eri tavalla. Heillä on mahdollisuus luoda se yhä uudelleen ja uudelleen.

Pilkkalaulu leikissä hävinneelle (esimerkki kirjan leikeistä):
Leikki perustuu Winnebago-intiaanien monimutkaiseen improvisoituun lauluun. Sen elementteinä on kolme sanaa:
1.      Jaak-ko
2.      Jaak-Hei!
3.      Hei

Laulua leikitään piirissä. Ryhmä taputtaa perussykettä kevyesti käsillä reisiin. Sanoja Jaak-ko, Jaak-Hei! ja Hei! lausutaan sykkeen tahdissa niin, että tyhjää iskua ei jää väliin. Yksi sanatavu vastaa yhtä perussykkeen iskua.

Lämmittelyharjoituksen jälkeen edetään varsinaiseen peliin. Jokainen lausuu vuorollaan jonkin näistä sanoista. Pelissä on yksi sääntö: jos edellinen sanoo ”Jaak-Hei!”, on seuraavan sanottava ”Hei!”. Tämän jälkeen jatketaan taas käyttäen kaikkia sanoja.

Leikistä voidaan tehdä myös kilpailu. Jos pelaaja unohtaa sanoa ”Hei” ”Jaak-Hei!” -sanan jälkeen tai jättää tyhjän iskun väliin, hän putoaa ringistä pois. Jäljellä olevat jatkavat kisaa.

[Jatkuu osassa III: K.O.NUOTTIKIRJA - KORJAUKSET]

 

 

Koti » Julkaisut » 91 KEITELEEN OUDOMPI NUOTTIKIRJA » 1991 KEITELEEN OUDOMPI NUOTTIKIRJA II