SAAMELAISMUSAN ALKULÄHTEILTÄ

ILPO SAASTAMOINEN:

SAAMELAISMUSIIKIN ALKULÄHTEILTÄ NYKYPÄIVÄÄN.

Tämän artikkelin koostamisajankohta sijoittunee jonnekin 90-luvun loppupuolelle - ilmeisesti Laulu-puu-rumputyön jälkeiselle ajalle. Se on tarkoitettu selvästi jonkin esitelmän tai luentosarjan perusmateriaaliksi. Tarkemmin näitä asioita tulen jatkossa selvittelemään lisää keskeneräisissä kirjoituksissa:

 

Aioin aluksi tarkastella aihetta kolmesta näkökulmasta:

1)         kulttuurin sisäistä muutosta ajan virrassa

2)         kulttuurin kanssakäymistä ja vuorovaikutusta - alueellisesta näkökulmasta

3)         kulttuurin henkistä dimensiota - ikuista nuorallatanssia pyhän ja profaanin, Skyllan ja Kharybdiksen välisessä kuilussa.

Mutta heti kun tällainen jako on suoritettu, alkaa ilmetä ongelmia. Taivaallisessa näkökulmassa on Isä, Poika ja Pyhä Henki, mutta maan pinnalla Isä onkin muuttunut pyhäksi Äidiksi - isästä ei enää ole tietoakaan, tai sitten hän on muuttunut hengeksi, vaikka näennäisesti onkin yksinäisen lapsen äiti. Taivaan ja maan välitilassa - Paratiisin keskustassa - istuu vanhimpien itämaisten kuvauksien mukaan Raamatun Jumalan sijasta ’Maitomeren äitijumalatar’, joka tuskin olisi ajanut ensimmäisiä ihmisparkoja pois tuolta hedelmällisyyden vuorijärveltä, joka toisten lähteiden mukaan olikin kylmyyden, jään ja lumen hallitsema maan keskus.

Kun antaudumme Sampo-myllyn ikuiseen jauhantaan, toteamme jälleen kerran, että ’Sampo ei sanoja puutu’. Miten tämä näkyy musiikin yhteydessä?

Valitsen tälle taiteilijan näkökulmasta tehdylle tutkimusmatkalle ikivanhan ugrilaisen oppimismenetelmän: Onnimanni-lorujen johdattelutavan. Annan sanojen näyttää tietä. En siis pyri tieteelliseen tietoon vaan näkemykseen siitä, kuinka vapaasti ajatteleva ihminen on voinut ymmärtää ympäröivää todellisuutta - niin että eri todellisuuden tasot ovat kaikki yhtä aikaa läsnä kiertoajelulla alkukuva-assosiaatioiden saivo-maailmassa.

 

Šummer-noitarumpu

Käytän alkuharjoituksena muuttumisen kuvauksessa noidan toimintaan liittyvää sanastoa. Aloitan lpKld:n vain kuulonvaraisena muistitietona säilyneestä sanasta šummer ’noitarumpu’. Yleissaamelaisen sanaston lähin vastine sille on esim. lpIn śomer, šommeer (šoomeer) ’hamara’, joka kuitenkin viittaa pikemminkin lyönti-kapulaan, koska rummun kamara-kalvoa ei tehty ćōme -kalannahkasta. Toisaalta Kld. čūmar ’somero’ ja lpK. čuõmâr -somerorakeet yhdessä venäjän komár, comâré -hyttysten kanssa tuottaa äänen. Se muistuttaa noitarummun lisähelyjen surisevaa, särisevää ääntä tai (ven.) šum -kohinaa muuttuakseen taas lpK suâm'm - suõmm'uksi l. ’omituiseksi nuotiksi’. Vielä vahvempi ääni on, jos se kuuluu karjalaiskoskien šumu-kohinan voimalla englantilaisesta hummer -surisijoiden vilkkaasti liikennöidystä energiapesästä - in the summertime... tyyntyäkseen Jamalin niemimaan tyynen sumə-iltatuulen hiljaiseen viestiin tai palautuakseen lähtöpisteeseen - udm. ssoräh (tšuw. ssómor, śumar) -sateen ropinaan.

Jos ääni määriteltäisiin lpN cuoggjât -soivalla sanalla, veikkaisin, että kysymys on guoi'kâ-kosken rantamilla seske -hyppivien, kāckē (mari: kačkam) -purevien  ćōške -sääskien ininästä - kuä'ckkem -kolttakotkan kaikkinäkevän katseen alla.

Voisiko šummer-rummun nimitys olla peräisin lpN kobmir (goabmer) = md. komoro ’koura’-sanasta? Se johtaisi väistämättömästi pohtimaan kovertamalla tehtyä rumpumallia, jonka nimitys on lp. kεvrē t. gievrie ’kehä, sompa, käyrä’ (lpK ǩeu'rr, ǩeu'll). Mutta silloin joutuisimme miettimään, miksi *kevre (lpK kâu'rr) -kyykkyyn kumartuminen liittyy selvästi tähän yhteyteen. Siksi, että rumpua käyttää Kuolan kāivre (kāirve) -noita, joka-on-tanssi-joka-on-rumpu. Ja jonka ääni muistuttaa garrudit -kirvaamista. Onko syynä se, että pitää kiertää kehää kuin (lpK) kä'rrev-männikköistä (R.) kärr-kairaa, koska (lp.) karbash -hiidenvenettä ei vielä näy?

Oliko Väinämöisen käyrä lainkaan kantele, vai oliko kysymys noitarummun sijasta kanteleen kärestä? Volgan ugreilla on jotain tätä muistuttavaa: mordvan kard'źi on ’viulu’, tšeremissin kärš ja votjakin kireź tarkoittavat guslia, ja suomen kiverä -sanalle on vastineina: lpN gâvvâr ’kiverä, taipunut’ ja md. kevir, kevər ’pyöreä’. Jos mordvalaisilla olisi ollut tuollainen pyöreä rumpu, olisi noitajuomana ollut varmasti kefiiri, kun lp. karbash -hiidenlotja oli puolestaan lastattu kärpäs-sienillä.

Rummun kannus-nimitys Suomen Lapissa lipsahtaa heti alkajaisiksi ohi, sillä sana viittaa ilmiselvästi itse matkaan kannustavaan lyöntikapulaan, joka on hieman kannuksen muotoinen. Karjalaisnimitys rummulle oli kontakka, joka helpommin liittyisi kansi -sanueeseen, koska lpT kiømte ’selkämä’ (= lp. komte ’kansi’ = liiv. kōńtš, kåńtš) > Kld. kuəmdes ’noitarumpu’.

Harmillisen lähellä on kylläkin historiallinen norjalaisten dokumentoima termi gandum, joka taas kuitenkin  tarkoittaa noidan sielua tai apuhenkeä. Sen tehtävänä lienee tehdä lpN gávnnus-löytöjä vastauksena noidan gávdni -makuuasennossa - mahdollisesti jopa lpIn kommood - kumoon kammetussa asennossa - tekemiin kysymyksiin. Jos vastaukset annettiin govva-kuvallisessa muodossa, täytyi noidalla olla kobdas-tyypin rumpu, jota Friis piti kirjokansi-Sammon synonyyminä. Læstadius kylläkin piti tuollaisten määritelmien lähtökohtana kåppe -sanaa, joka tarkoitti koverrusta ja kovertamista ~ lpKuola kuobbar 'sieni'.

Koltassa puolestaan kuõbžž  on ’karhu’. Miksei sana kelpaa tähän yhteyteen, sillä onhan T.I. Itkonenkin yhdistänyt govdes-kobdes ’kansi’ -sanan suomen kansi-, kannel- ja kantele -sanueeseen yhdessä tšer. komdoš ’kansi’-sanan kanssa. Onko taustalla T. Leisiön ehdottama IE *kan ’ääni’?

 

Kikki-soidinmenot

Miten noita liikkui? Venäjän sanojen kuvaamat kikimora-noidat olivat nähtävästi gibkij -notkeita hyppijöitä. Kaikissa kertomuksissa noidan liikkumista verrataankin soidinmenoihin; liett. žaidimas ’peli’ ~ lp. ćōje (lpN. cuoggjât) ’soida’ ~ ’soidin’. Turjansaamelaisten sana kikki (kiokkA ’kyykkä’ ~ sm. ’kykkiä’) tarkoittaa loitsimista. Tarkasti ottaen: kìokkaD > kīγγì  'soida'  (varsinkin kun metso ’hijoo’ l. ’kähisee’ soitimella) mutta myös ’laulaa, hyreksiä’ (= T noitua - lovinoidasta). Toivosen mukaan ’noita (rumpu-akka) lauloi ekstaasissa hyrisevällä kīhkkaD-äänellä kuin metso soitimella’.  Vertauksena ks. "Soidinmusiikki VIII/13 (kikki-hyppy ym.)"

Håkan Rydvingin mukaan LpE kikkat tarkoittaa sekä leikkiä/soittoa että metson soidinääntä. Kun Värmlannin suomalaiset sanoivat: ’Mehto se männöö loveen kun se soi’, niin Inarissa termi on kiihađ, joka kiihottaa meidätkin etsimään lisää key words-avainsanoja siihen, miten tuossa tehtävässä onnistutaan. Niitä tarjoavat sm. keimailu-esiasteen jatkoksi lpN giei'bmât, gibmât ’paritella’ (gikkât), ’lähennellä’; ’soida’ (linnut), ’taikoa’ (shamaani). Jos homma keskeytyy lpIn kivkke -äkkiä, niin seurauksena on lpN gik'se-kiusasta li. kiu(v)kə-ulvonta tai vinkuna.

Näytelmään voidaan antaa lisämaustetta huggorm-kyykkykäärmeen muodossa:
ink. kükkü ’venäl. yksintanssi, ripaska’ ~ ns. hocken, mn. húka ’kyykkiä, kyykistellä’. > R. huggorm...

Tapahtuma voidaan sijoittaa vepsäl. keükkä, keükkü -mäkinyppylälle, jossa keikku-kiikun tilalla näkyy vain Kukoiharj, jonka liikettä voidaan länsimaissa kuvailla (Frz-E-It) ikivanhalla sanaliitolla gigue-kick-giga - ’nopea-reisi/koipi-potku-tanssi’ (~ lp gikkâ, gigâ- ’olla soitimella; shamanoida’). Ainakin virossa tarvitaan myöhemmässä vaiheessa kiik-kehtoa ja syrj.-votj. kik -kahta kuk-vasikan kok-jalkaa.

 

Lisäsanastoa:

L. Bäckman-Å. Hultkrantz: Studies in Lapp shamanism, Stockholm 1978:

s.69         Furthermore eastern Lapps possess a verb kikki, kihkkad to describe the performance of a ceremony conducted over by a shaman. Gebetz would like to identify this word with Finnish ky(y)kkiä, kneel, crouch down... Itkonen and Nesheim compare it to the Kola Lapp kihkkad, the original signification of which is said to be ”to emit sounds like a male capercaillie during courtship”, thus alluding to the shaman’s way of chanting.

Tore Ahlbäck (ed.) Sami Religion 1987: Håkan Ryvding > ks. Soidinmusiikki VIII
B.G. Walker: Das geheime Wissen der Frauen > ks. Soidinmusiikki VIII
Englanti:         jig > ks. Soidinmusiikki VII                 

 

Ballem -kapula

Mm. Schefferus sanoi saamelaisten kutsuvan poronsarvista rumpupalikkaa vasaraksi (lp. viedj'ere - vieččer).  Leemin mielestä kuitenkin oikea nimitys on ballem, joten Læstadius arvelee Schefferuksen erehtyneen. Mutta T.I. Itkosen mukaan Utsjoella palmolikin arpa - pieni reiällinen kolmiomainen messinkiesine - Forbiuksen kuvaamana Y:n muotoinen baja. Täällä siis pomppiva birra l. arpa ja tuolla lyöntikapula, jonka Kuolasta löydetty versio lienee n. 2500 v. vanha. Kuolasta löytyy valaisua asiaan seuraavasti:
(> Ks. "Soidinmusiikki XI; 25 Pallem")

pālleded         (T) 'olla loitsulaulussa osallisena, avullisena'  (mitä noita lovessa kıGka-hyreksii, sen apurit
                     toistavat ja läimäyttelevät noitaa kämmenellä niskaan. jne.)

...Tuliseen pätsiin johtanee lpIn. páálmâš -kirosana. Täsmennyksenä on lpK palvēd ’paahtaa’ (~ sm. pälvi).

Gananderin ehkä väärin kirjoittama vi. pallua ’palvella’ palauttaa mieleen vi. paluda (paluma) ’pyytää’ -sanan. Vastineita ovat lpK palvad ’palvoa’ ja lpN bálvvus (palvos; palvonta) - ja tietysti savustettu uhripalviliha. Setälän mukaan Uhtualla sanottiin: ’Üöt kirjokantta kirjuttave, päivät pal'l'ova takove.’ ’Muodolla ei ole mitään tekemistä pallo-sanan kanssa, vaan kuuluu karjalaiseen sanaan pal'l'a (sm. palja), merkiten ’moukaria, vasaraa’. Vaatisi aikaa selvittää, miksi turkin balyoz ’moukari’ on niin samalta kuulostava. Jos sana on udm. pal ’kylki, sivu; puoli’, niin nimitetäänkö kyljestä irti temmattua puoliskopalaa puolisoksi?

Tore Ahlbäck (ed.) Sami Religion 1987: Håkan Ryvding:
s.196         lpTer pālledit ’participate/co-operate in enchanting songs (”while the sorcerer hums in ecstasy - kikka -, his assistants reiterate and beat the sorcerer with the flat of the hand an the back of his neck”)

On useita teitä, jotka johtavat samaan lemmensairaaseen karhunpesään:

- anord.  páll ’kuokka, hakku’ < ae. pāl < lat. pāla ~ gr. pállo ’sykkiä’

~ gr.      mpalómo [mp = b] ’parsia’ (’paikata/kutoa verkkoa pimeässä vai kutea’?)

~ anord: bál ’tuli; polttorovio’; lit. balù ’tulla valkeaksi’; vi. põleda ’palaa’

~ gr.      falós ’loistava (Fallos-valo?)’ ~ ai. bhālam ’valo, loiste’, asl. belŭ ’valkea’

~ ven.    bolétj ’sairastaa’ (lemmentuskaa?)

~ pol.     ból (ven. bolj) ’kipu’ = vi. valu id. ~ vrt. sm. valo; polttaa

Venäjän toinen sanapolët (esp. paloma-kyyhkysen?) ’lento’ täsmentyy esp. sanoissa pajarero ’linnustaja’. Hänellä on avustajanaan pyyt pivoonsa keräävä pajatar, pájara eli ’kavala nainen’, joka samojedeilla on vanhentunut vanhaksi paja-akaksi.

Saaliin kaato vaatii peijaiset, jotka löytyvät nimellä S. Ball ’tanssijuhla’ (< lat. ballare < gr. ballizo ’tanssi’), joka päätyy ennen pitkää varsinaiseen balettiin. Tuo sairas meno näyttää kiihtyvän niin huimaksi, että tarvitaan jo (E.) palladium -ovivartio seisomaan kurjan pallet-vuoteen peittävän pall-ruumisarkkupeitteen edessä.

Takaa kuuluu kaikesta huolimatta lekan kalke, joten arvaamme tulleemme itse asiassa (lpN) bajás-korkeaataivankaarta takovan sepän pajaan. Mutta mitä sieltä kuuluu? On pajót - eli hän laulaa pajattaa siellä venäjäksi poeettisia lemmenlauluja paljetta polkien ja (esp.) paja-oljenkorren paksuisella palo-kepillä ahjon pätsitulta kohentaen. Kysymys olisi silloin payador -joikusepon improvisoiduista paya -lauluista. Noidan juhlatamineet taikajousineen ovat vaihtuneet uljaiksi ballistisiksi taistelulauluiksi, bullet-bylinoiksi, joiden kaiho ei ole bulimia-näläntunnetta vaan jotain muuta lajia.

Toisten lähteiden mukaan kysymys on aivan jostain muusta. Jos pohjana on (lpN) bājotit-toisteleva m.ven bájat' 'puhua, loitsia' tai (ven.) vajátj ’veistää’, niin silloin ei ole kysymys (ven.) boj-taisteluun johtavasta pers. poju-laulannasta vaan satutuokiosta, jossa kirvesvartta veistellessä syötetään lapsille pajun-köyttä.

 

Birra ja sammakko

Jätän muut arpaa tarkoittavat sanat käsittelemättä. Osasyynä on, että lp.  birrâ, pirra (’ympäri) -nimityksen takana lienee osin norjan pirra ’hyrrä’ ja osin lpN biru ’piru’. Toisekseen ven. véra ’usko’ ja véritj ’uskoa’ ovat vaarallisen lähellä lat. veritas-totuutta. Näiden käsitteiden välissä kamppailevat Kuolan sanat paikkaansa etsien: vierr, ver ’usko’, virre- ’langeta’ ja virri, vūrre ’houria’. Jos lankeemus kohtaa latv. vīrs- tai liett. vyras -aviomiestä (eikä vaimon kõrval ole kuiskutellut vi. võõras-tuntematon, on hänen (goott. *wirra-sekavan mielentilansa vuoksi) mentävä kirkkoon veisaamaan (lp.E) wiäro-(kolehti)verovirttä.  Tässä tapporahan jaossa ei saa valita väärää virren numeroa, sillä voi verissäpäin jäädä (ostj. tavoin) ue`r -velalliseksi ansojen reunustamalta virkapolulta poikettuaan ja muuttua Lapin eläinhahmoiseksi viroladš-noidaksi.

         Sama ongelma on Olaus Magnuksen ’vaskisammakoksi’ nimeämällä arvalla, jonka nimeksi tulisi tällöin *cōmpΩj, lpN cuobbo tai lpK cuâbb. Ongelma on yhteydessä lpN sanaan cuob'bot (čuob'bot) ’lyödä pyrstöllään vedenpintaa’, koska tunnetusti sammakolla ei ole häntää. Ainoa mitä se voi tehdä on (E.) jump... ja jauhaa Sammon tavoin.

 

Joiku

Onko edellä esitetystä mitään tukea, jos yritämme samalla tavalla etsiä mahdollisia joiku-sanan mentaalisia juuria? En erittele sanastoa kovinkaan yksityiskohtaisesti. Lähden kuitenkin siitä mahdollisuudesta, että juuria tulisi aluksi etsiä lähisukulaiskieltemme lisäksi ainakin ’itäisestä’ perinnöstämme.

15.11.14         Ks. myös  "Soidinmusiikki VII: 9) JOIKU" sekä  "Soidinmenot I - yleistä: Joiku".

 

Joiun funktio

Miksi kaikki sanastot viittavat soidinmenoihin? Vastausta voidaan etsiä Intiasta ja siellä erityisesti musiikin asemaa yhteiskunnallisessa ja hengellisessä kanssakäymisessä. Alkulähtökohdaksi voidaan ottaa vaikkapa samºaja; esiarjalaisten metsäheimojen juhla Intiassa. Termi Ésama tarkoittaa sekä ’samanarvoista’ so. ’samaa’ että mielen ja aistien hallintaa, täydellistä rauhaa. En puutu tässä yhteydessä suhteisiin sanojen shamaani ja soma kanssa.

Vanhassa Intiassa oli Rgvedan ja Sāma-vedan laulajakultti. Samanveda tarkoittaa: ”Olkoon kolmen jumalan (Mitra, Aryaman und Varuna) apu luonanne.”

Lauluja lauloi erityinen ’kutsuja’ joka houkutteli jumalia uhriaterialle. Musiikki, uskonto ja valtio kehittyivät tällä tavalla tiukasti toisiinsa sidoksissa kuten Kiinassa. Jos samsāra tarkoitti elämän kierokulkua, vaellusta, niin samgīta-musiikki hallitsi määreillään maallista elämää [mārga-s. ’tie; vanhat säännöt’, deśī-s. ’tasainen maa; provinssi’ ja loka-s. ’seutu; kylä’].

Samvādi merkitsi ’yhdessä soimista’. Jopa Egyptissä käytettiin termiä Samā'ī tarkoittamaan järjestyksessä sävellyksen toista soitinjohdantoa. Intialaisten lähteiden mukaan Sâma-vedassa (’laulettu Veda’) sävel oli sanojen sijasta aktiivinen prinsiippi.

Pohjois-Intian rytmisistä sykleistä mainitaan: The most important point of rhythmic emphasis is the sam, the first beat of the tala and point to which all variations eventually return.

Ragojen soitonopetuksessa puolestaan korostetaan ’lähettilään’ tai ’edustajan’ osuutta:

Samvadi: (IV-leposävel) This is the second most important note of a Raga and is the second most frequently struck note. In most cases the Vadi (I-perussävel) and Samvadi notes are a fourt or fifth apart. It is often addressed as a wazir. (= visiiri l. ministeri, sanansaattaja, neuvottelija, delegoija, konsultoija)... The Samvādi imitates what the Vādi does...

Hindustanin musiikissa sām esiintyy seuraavassa muodossa: Sāman or Sāma-Gāna; S-G. is, however, a collective affair and like the chant is also of a set type, perfectly immune from any personal colouring or alterations... The Sāmika style is the third and the most common way of chanting Vedic hymns. (It employs the three notes viz. the fundamental, and the notes just a major tone above and below it.) The Sāmika style is employed for all formal or public recitations, individual or collective... The Sāmika style has influenced the entire sphere of recitation to be met with in our everyday life, such as the Nursery-Rhymes, Proverbs, and other simple songs and ditties.

Sāman -musiikkimuotoon on siis liitetty kuuluvaksi erityisiä henkisiä voimia, koska se oli liturgisen musiikin keskeinen muoto. Sāman tarkoitti aluksi ’viihdyttää, rauhoittaa’ so. jumalia kohtaan käytettyä taktiikkaa kuten sāma myöhemmin politiikassa diplomaattisena keinona. Vedalaiset laulut olivat kutsu jumalille osallistua uhritoimitukseen ja taisteluun esiarjalaisia vihollisia ja heidän jumaliaan vastaan.

On syytä olettaa olevan kysymys samasta sanueesta, joka Intiassa on ollut - ei pelkästään musiikin vaan - koko yhteiskunnallisen järjestelmän perustana. Soidinmenot on jumalien lepyttämiseksi heijastettu toiseen todellisuuteen ja sieltä takaisin sovittelemaan ihmisiä ja omaa toimintaa yhteen.

Musiikki konsultoivien shamaani-diplomaattien välineenä on kiehtova ajatus. Soidinmeno, joka tuottaa tulosta tässä todellisuudessa, projisoidaan sittemmin ’yläkertaa’ kohti - toiveena onnistua konsultoinnissaan yhtä hyvin kuin maan päällä. Ylhäälle suunnatuissa viesteissä on vain yksi ero: Näytellään viatonta karsimalla kaikki seksuaalisuus pois ja esittämällä vain soidinmenojen ulkoiset piirteet. Esitys on tällöin jollain tavalla näyttelemistä, mutta musiikki säilyy silti samana. Voiko musiikilla olla sen tärkeämpää tehtävää?

 

Sanojen saivomaailma

Miksi kielitiede ei löydä jälkiä sylttytehtaalle?

Sanojen etymologisen tutkimuksen päätavoite näyttää olleen sellaisten lakien keksimisen, että seksuaalinen todellisuus ei pääsisi sotkemaan sanojen neitseellistä syntymää. Sukupuolettomat kloonaussäännöt kuittaavat mutaatiomuutokset virheinä, haureuden synteinä, jotta jumalallinen ei näyttäisi vahingossa maallista kylkeään. Mutta sanojen saivomaailmassa kositaan, pidetään soidinmenoja, rakastellaan, vietetään häitä ja mennään naimisiin täsmälleen samalla tavalla kuin kansoja vertaileva geenitutkimuskin osoittaa. Siellä ei tunneta oikeaoppisuusriitoja tieto-Finlandioista eikä kiistellä oikeasta etno-futurismin määritelmästä, koska siellä kosketellaan toista rakkaudella.

Vain tällä puolen kysytään: ’Mikä on totuus?’ Siellä kaikki on yhtä, kukaan ei ole toista vanhempi eikä tietävämpi, koska kaikki on sulautunut kaikkeen, omaan itseensä. Saivo-vuori on saivo-järvi - aivan kuin Paratiisissa. Mutta sinne pääsevät vain harvat ja valitut - pieniksi nöyrtyneet, koska sinne mennään okkulttisen neulansilmän läpi. Samojedikielissä se tunnetaan nimellä: sajwa  'silmä' (Kamass. saima; unk. szem)
- ihmiskunnan siemenen seimikehto. Siellä puhaltaa vienosti lämmin etelä-suojatuuli, lpKld sΩvj-pìŋG (soive piñk).

 

(Ks. "Saivo VI" < Lappische Zaubertrommel)

 

Käsitys itseään virheellisesti kloonaavasta kantasanasta eristää kielitieteen maailmasta, kunnes sotkan munat vihdoin särkyvät muruiksi ja maailma alkaa syntyä. Sitä ennen on turhaa odottaa pääsyä hieros gamos -juhliin, jota tavallinen pieni saivokansa juhlii ajattomuudessa.

Parisealaistieteelle Paratiisi on aina tuolla - ei täällä suojamuurin takana. Paruusia-odotukset päättyvät vasta, kun itse ymmärretään kutsun olleen koko ajan voimassa - vaikkapa sanottuna po russ-key - kuin Lä(ra)rinn-Paraski...

 

Ks. myös "Saamikirjoituksia II 1998":

Marko Kettunen: Ilpo Saastamoinen saamelaismusiikin alkulähteillä

Korvanero (J:kylän univ:n mus.t. laitoksen opiskelijajulkaisu 2/1998, N:o 8)