KARHUNPEIJAISET-teksti II 88

XI MATKA ALISEEN

Hei hei he-hei! Pilvisen kukkulaniemen haltijatar!

Taakse on jäänyt maallinen rautahahmoni.

Sinä tuohinaama, pidätä hengitystäsi!

Ota käteesi soittopuu ja anna jännekaaresi laulaa,

että pääsen lepoon.

Hii hii hiia hei hei, hiia hei, hei hiia hei!

 

Älkää pelätkö nuoret lintuset! Älkää unohtako taitavia sanoja!

Sanojen takaa löytyvät suuret henget.

Sanat näyttävät tien tämän pään, mutta eivät sitä.

Sanan takaa tulee se - tuohinaama -

joka on siinä, jota ei näy.

 

Maailmaa-katsova mies-isä; kuule hetki tätä laulua!

Aaltoisen joen metsäniemen haltijatar, mihin olet mennyt?

Kiiruhda, kiiruhda tänne!

Koskenniskan vanhin, tule, tule, tule!

Lehtikuusen Olio, lennä lähemmäksi!

Umpijoen yläjuoksun Jali,

kahden vuoren tämänpuolinen rautakaakkuri,

järvenselän vaskijoutsen, lahdenpohjan malmikuikka

- mihin olette menneet? Mihin olette menneet?

 

Lummelammin Näkki, korven Kuihkamo, hongikon Huuhkana!

Tulkaa tulkaa, tulkaa pian, tulkaa pian tulkaa pian pian pian!

Tulkaa pian! Tulkaa pian! Tulkaa pian!

Rautakotani asukkaat, maakuopan vaiteliaat,

turvemajani tuijottajat! Tulkaa, tulkaa!

 

Tuomenmarjamiete, katajanmarjakatse, tuijottava kivisilmä!

Mihin olet mennyt? Mihin olet mennyt?

Kiiruhda lähemmäksi, kiiruhda lähemmäksi!

Tänne tänne tänne!

Älkää kätkeytykö sumuverhoon,

älkää piiloutuko sadeviittaan!

Tulkaa tulkaa tulkaa tulkaa tulkaa!

 

Yläjuoksun isoisä, jäämaani istuva henki!

Routaisen lettosuon loitsuperä,

kankaan karvainen puolukkaperä

hillasuon hajuperä!

Levitä tassusi taivaan ja maan tunnelitielle,

maan ja maansydämen pyörrepoluille!

Tule viheltäjävaari! Anna vihellyskaikusi kajahtaa

ylhäällä ja alhaalla, lähellä ja kaukana,

tässä ja nyt!

 

Jo kuuluu vaarin vihellyshenki tulevan.

Jo kuuluu maanvanha mummoni tulevan.

Savureiän äijä, luola-aukon iki-ukko,

Kissakankaan yksinäinen kulkija,

holohonka höyheneukko havuhattu naavaparta...

Hiljaa isoisä, pidätä henkeä!

Poikasi sydän ei säikähdä.

 

Kaikki rakkaani saapuvat tänne

veden puolelta, maan puolelta ja taivaan puolelta

kuuluu rautasiipien viheltävä suhina, viheltävä suhina

niin kaukaa, niin kaukaa kuin näkevä silmä kantaa,

tunnistava silmä erottaa, erottaa.

 

Hevosennielemäsuon Rouva, Mykänpellon Emäntä!

Kuuntele! Kuuntele minua

aamun surukyyhkyn kuuntelevilla korvillasi.

Sinun monet poikasraukkasi itkevät, itkevät sinua

tuskallisella iltaitkulla.

Kuuntele, kuuntele, kuuntele minua.

Jospa järvenkultainen pyhä mielesi nousisi tänne, tänne.

Käännä kuusi-seitsenkutrinen kiharrettu pääsi puoleemme.

 

Rauniomäen tukallinen varpaallinen alkuolento;

järvensuuret ripsisilmäsi suuntaa tänne, tänne.

Itäiset aamunkoittosilmäsi suuntaa tänne, tänne, tänne tänne tänne,

tänne suuntaa tänne tänne, tänne suuntaa tänne suuntaa

silmäsi, silmäsi... kyyneltyvät aamuruskosilmäsi

- meidän puoleemme.

Rukoilemme lisää eläen elettäviä taivaan päiviä, päiviä...

 

O-hoo! Pitkään en voi levätä. On mentävä.

Rautahauen hahmossani koirankuonolauttani lipuu eteenpäin.

Vesihiisi-ystäväni valmistaa minulle leposijan.

Jauhinkivet ripustavat he painokseni, kiviriipan rinnan päälle.

Nenärustostani kuuluu jo kuorsaus - ptrrr joho!

Seitsemän ajan kuluttua kohoaa kalloni irti kivistä.

 

Vesimies! Näkki! Kiiruhda! Kiiruhda!

Maallisen majavapadon luona istuu isoisäni mökönturkkihenki

pyyntiverkon läpi kumarassa hievahtamatta tuijottaen.

En jäänyt riippumaan siihen,

vaan henkeä pidätellen kuljen aukenevan pohjan sisälle.

Pohjasta pohjaan käy kulkuni;

aukenevaan pohjaan, sen sisälle, sen alle... pohjan alle ... yksin.

Pohjasta pohjan alle, pohjasta pohjaan käy kulkuni;

pohjan alle, pohjan sisälle.

 

Kaljukuonolla Näkinsilmähengellä on kädessä kalikat, kaksi puupölkkyä.

Toisella toista vuollen hän kääntyy vuorotellen istuimellaan

pyörrepölkyn päässä, Sammon satulassa.

Hänellä on otsassa silmän takana oleva silmä,

joista toinen katsoo ja toinen myös.

Ei, vaan toinen myös ja toinen ei... katso...

Kolmeen-suuntaan-katsova-mies,

Kolmeen-suuntaan-katsova-mies-isä:

 

Pyydämme pienen tytön elin ikää...

Kuuletko loitsut? Näetkö hypyt?

On mentävä taas! Vaikea ja mutkikas matka

yhdeksän maankuoren puhki, kahdeksan hämärämaan kautta.

Soi kielipuu! Soi kielipuu! Soi kielipuu! Soi kielipuu! Soi, soi!

 

Laulavan maan kätköstä löytyy maan palava luolasydän.

Laulupuukukkulan alta kumisee maan sydänrummun harva taonta.

Hei! Minun seitsenmäkinen loppuunkuivunut järveni, järveni!

Syvemmälle! Syvemmälle! Syvemmälle! Syvemmälle!

 

Jo murtui auki syvimmän kaivon kansi!

Aukesipa tuonen tuvan alin ovi!

Je-he-hei! Ho-ho-hoo! Syvemmälle!

Jurr-lak jurr-lak jurr-lak, ptrr jo-ho! Syvemmälle, syvemmälle!

Ääh! Syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle!

 

Kun-kan! Kun-kan! Hi-hi-hi-hi, hä-hä-hä, hä-hä-hä, hi-hi-hi...

Astun rautaovesta sisään.

Ja Suuri Pitkäkasvo katsoo pitkään.

Kulmat on kuin kahden vaaran yölliset metsänrinteet.

Silmät on kuin kaksi mustaa lampea...

Hi-hi-hi-hi ho-ho-ho-ho hu-hu-hu-hu!

Kun-kan! Jo-ho-jo-ho... hik-hikhik-hik jo-ho-jo-ho a-a-a-a...

kuoip kuoip ku-ku-ku-ku Au-au ie-ie-ie

käk-käk-käk ka-kak ka-kak hiek hiek hiek a-a-a tjukka...

kek-kak-kuk ky-ky-ky-kyk

hingkön singkön ähäkän häpkähäk!

Kuti kutu homoti omoti ama ono amaha

ähä äsä ähäkkä Nähri-i Nähri-i diho-on diho-on

tsuk tsuk tu-ru-ruk u-u-u-u .

 

Ärlik-äijä.

Säästä meidät tuskista käden sormia myöten.

Säästä meidät tuskista jalan varpaita myöten,

karvakenkäjalkoja myöten...

 

Pitkään en ole kuollut. On palattava.

Saavun takaisin tämänpuolisen tien päähän, rautaisen tien aukkoon.

Takaisin taivallan yhdeksän hämärämaan kautta,

läikkyvän lähteensilmän läpi,

kahdeksan kaivonkannen läpi, seitsenmäkisen järven pohjaan,

kuuden laulupuukukkulan juureen viiden laulumaan mannuille,

neljän niemen notkelmaan kolmen vuoren koukeloon,

kahden kosken kohisevalle mietekivelle

yhdelle yösijalle.

Je-hei! He-hei!

Saavutan takaisin maahahmoni.

Je-hei! Herään...

 

XII MATKA YLISEEN

Voi vo-vo-vo-vo voi! Jui jui ju-ju-ju-ju jui! Ja-ja-ja-ja jaa!

Olen kadottanut ihmiset. Olen kadottanut nurkallisen majani nurkan.

Olen ulkona jossakin, mutta itse olen sisällä

elämäni ensimmäisessä yössä... ja viimeisessä yössä,

jonka takana on toinen yö - pitkä kuin taakseen katsova varjo.

Niin pitkä...

 

Jalkahenget, siipihenget asettautuvat hännysturkkini sisään.

Kun suuri henki asettuu minuun, tulen suuren rahan kilisevällä äänellä.

Kun pieni henki asettuu minuun, tulen pienen rahan kilisevällä äänellä.

Sisältä ulos, ulkoa sisälle... (kuin liikutuksen kyynel.)

 

Olen muuttunut viiksekkään hiiriäidin kokoiseksi.

Taaksepäin oleva korvani kuulee, kuinka lapset ikävöivät minua.

Tuskallinen naisensydämeni tuntee tuskaa, tuntee tuskaa.

Kyynel tipahtaa vasemmalle poskelleni - (kuin liikutuksen kyynel.

 

Toisen yön aikana olen tullut näätävaimon kokoon.

Kun eteenpäin oleva korvani kuulee

tyttöjen ja poikien kaipaavat muistomietteet,

silloin kyynel tipahtaa oikealle poskelleni

- (kuin liikutuksen kyynel.)

 

Kolmantena yönä olen saapunut oravanpyyntipolun päähän.

Olen kasvanut ahmanaaraan kokoiseksi,

ahmauroksen askeleita astelen,

perässäni hinaan jäävuodetta.

Metsäntyttären jäinen kyynel pysähtyy molemmille poskilleni -

(surun kyynel...)

 

Polveen asti upottavaa tietä vaellan,

kunnes saavun näkymätönlatvaisen haltijamännyn luo.

Pienen hammasloven vihellysäänellä minulle vihelletään.

Selkäänkoskevalla naurulla minulle nauretaan, minulle nauretaan.

Ja kuusihaarapiikki minuun pistetään,

kunnes luitteni rakoon on kaivettu kolo,

toinen kolo, kolmas kolo.

 

Jostain tuulee, tuulee lämpimän tuulen henkäyksellä,

kun minut pannaan kaikukeihään levyiselle matkapolulle -

niin kuin minun eläinäitini, eläinäitini on pantu.

 

Poikittain ovat polkuni pitkospuut.

On kiivettävä läpi yön, läpi pimeyden,

kunnes aamulla kirkastuva onnekas päivä jo koittaa.

Olen tullut karhurouvan pyhään muotoon,

olen muuttunut karhu-ukon ylevään hahmoon.

Nyt minä alan ymmärtää:

 

Hyvää on kaikki mitä me olemme tehneet toisillemme

- ihmiset minulle sen saman minkä minä ihmisille.

Liikutuksen kyynel, kyynel vierähtää molemmille poskipäille.

Sen saman kaikki, minkä te minulle, sen minä aikoinani teille...

Mutta en sillä rakkaudella tehnyt sitä teille,

kuin te nyt minulle.

En minä osannut... kun en ole ihminen... vielä.

Nyt minä alan ymmärtää...

Maahahmoni saitte.

Nyt minut saattakaa ylisen porteille!

 

- Suonrouva kuule: viisikielistä kielipuuta viritetään.

Suonrouva kuule: kuusikielistä soittopuuta soitetaan.

Maailmaa-katsova-mies, valvovan lähteen haltija

- Mihin olet mennyt, mihin olet mennyt?

Kiiruhda! Kiiruhda tänne! Kiiruhda, kiiruhda tänne!

Kuuntele tätä laulua:

Hei hiia hei, hei hiia hei, hii hei, hiia hei!

 

Tuonpuolisen vuorenkupeen seitsensiipinen havukka,

tuonpuolisen vuorenkupeen seitsensiipi-huuhkana:

Mihin olet mennyt? Je-he-hei - hehkuvasiipinen...

Mihin olet mennyt? Kiiruhda!

Missä on iloitsevan äänesi kaiku?

Hei hiia hei, hei hei, hei he hei!

 

Taivaan tuulitunnelin sanansaattajat, putkitarten pyörrepuuskat!

Pyörrepuuskien viestinviejät! Rientäkää, rientäkää!

Seitsemän leijuvaa leskeäni kampaavat jo hiuksiaan

- seitsemällä suolla.

Kiiruhtakaa! Kiiruhtakaa tänne!

Kuunnelkaa tätä laulua:

Hei he hei, hei he hei he hiia hei!

 

Suonrouva kuule:

Asetu suokorpin kauniissa muodossa, kauniissa hahmossa

jumalanlumenvalkoiseen kangastusheposi selkään,

kultaiseen satulaan, hopeiseen satulaan!

Levitä valko-otsaisen harhahevon kaviot taivaan tunnelitielle!

Kuuntele tätä laulua:

Hei he he hei, he he he hei, hiia hei!

 

Kulje kultaista kujoa, hopeaista tietä myöten,

joss on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin

veralla vetelät paikat, pahat paikat palttinalla...

 

Nyt alkaa taivaan tunnelimatka, ylisen matka,

alkaa jo salon äijän siipimatka:

Seitsemän rautaista lehtikuusta on ylisen taivaan putkitien keskellä...

Kolme päivää samalla nopeudella

me nousemme ylisen aukenevaan umpisilmään.

Ja me menemme auringon aukosta sisään.

Maa on hieman valoisampi.

Salit ovat edessä - kirjavina kuin ilta-autere.

Ja Hänen rautasauvansa on tähtien kaltainen,

tähtien kaltainen, kaltainen.

 

Tältä paikalta suuren auringon alla lähden taas matkalle.

Kolmen päivän kuluttua edessä on savusaareke, pilvisaari,

kultainen kehä, kultainen, kultainen kehä kuin pilvisaari, savusaareke.

Kuin mehiläinen menen aukottomasta ovesta sisälle,

sisälle tulen sydämeen, tulen sydämeen.

Isäiseni, ylisen Luojan kullatun majaoven avaan nyt...

 

Kulje kultaista kujoa, hopeaista tietä myöten,

joss on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin

 

XIII KARHUTAIVAS

Ja sinä tulet pukemaan

minut sävelturkkiin, sanavaatteisiin,

timanttisilmiin, kukkahuntuun.

Kukitat minut ihmeellisillä poljennoilla,

koristeellisilla kuiskenauhoilla, ihanteellisilla vastakohdilla,

aukenevilla umpisolmuilla, kasvuvuosien vuosikasvaimilla,

loputtomilla alkutaipaleilla, sateenkaaritienviitoilla,

seitinohuilla paksuuksilla, satakielen lailla soivilla äänitekätköillä...

salon sinisillä hetkillä, kuun kehillä, päivän päärmehillä,

runollisilla aarreaitoilla, jotka kertovat tuonpuoleisista aarreaitoista,

kuiskivat helmenjyvistä, sirpaleiden muodostamista kokonaisuuksista,

linnunratojen reunustamista metsäpoluista tähtisikermien olkapäillä,

kämmenistä jotka koskettavat kuuta...

aamukasteisista yölinnuista,

jotka kertovat menneestä tulevaisuudesta ja tulevasta menneisyydestä,

välimaastoista, katajanmarjojen kaikukammioista,

nupullaan olevasta lähietäisyyden kaipuusta,

poislahjoitettujen puumerkkien lahjomattomista sisällöistä,

vain yhteen suuntaan heiluvista keinuista

korkealla vuorenhuippujen välisissä rotkoissa...

langattomista linnunsiivistä, sauvoista jotka toistavat itseään

kevätpäiväntasauksesta talvipäivänseisaukseen...

 

Pois kuolen minä myös -

monille monta kertaa,

toisille en koskaan

tarpoen päämääränäni olevaa määränpäätä kohti.

Halkoen siivilläni elämän ja kuoleman olematonta rajaseutua

kynsikengilläni, sananjaloillani, kissankäpälilläni, variksenvarpaillani,

kurjenpolvillani, kämmekkäkynsilläni, osmankäämihevollani, kallioimarrehammashymylläni,

kullerosuullani, kullerosuullani...

Yli yökönlehtiniityn, suovilukkojen lomassa

ennalta-arvaamattomia kehtolauluja kujerrellen, kujerrellen.

Kunnes pohja äkkiä aukenee, aukenee...

 

Sinisenä hohtavat nimettömät saaret nimettömien lahtien kaivoissa,

kunnes pohja yhtäkkiä aukenee, kunnes pohja yhtäkkiä aukenee,

aukenee, aukenee, aukenee, aukenee...

 

Siihen, juuri siihen osuu hiljaa helmeilevä voiman valoputous

äänetön kuin lumi, kuin musta luolapyörre,

kunnes pohja hetkeksi aukenee, aukenee, aukenee.

 

Sinä suuri näkymätön, joka tulet itsesi takaa, itsesi takaa.

Sinä, joka pursuat itsestäsi ulos näköyhteyden tuolle puolen.

Sinä, joka hohdat katsetta, jonka kohtaat takanasi

tuijottamassa mustilla metsälampisilmillä itsensä taakse

(jonka pohja aukenee).

 

Loputtomien porttien kiertokulku

kuiskauksesta toiseen, kuiskauksesta toiseen

yhä kevyempänä, yhä kevyempänä, yhä korkeammalle -

syvään sinikehään saakka

kirjavaan kammariin, kehän kultaisen sisälle

(jonka pohja aukenee).

 

Sinä olet käännekohta, nurinkäännetty kultaturkki,

jonka silmät soutavat ulkoa sisään

omaan mieleen,

joka on ainoa tie sisältä ulos, ulkoa sisälle,

jonka pohja aukenee.

 

En minä ole se, joka tekee -

vaan sinä joka olet täällä sisällä, sisällä jossakin,

jonka sisällä on jotain vielä sisäisempää, vielä pitemmällä olevaa,

joka on lähellä jotain sanoinkuvaamattoman suurta.

Suurta siksi, että se on liian huomaamaton,

niin vähäpätöinen, niin pieni, että se hohtaa...

Ja se katsoo pitkään koko ajan taakseen

(jonka pohja aukenee).

.....

Ja aina on takana jotakin,

jonka takana on vielä jotakin muuta.

(jonka takana on Se)

Ja sen takana on vielä jotakin,

joka nielee sen loputtoman varjon.

(jonka takana on Se)

Jonka takana on taas Se,

mikä on siinä

(jonka takana on vielä jotakin).

Ja sen takana on varjo

(jonka takana on Se)

ja sen oma varjo ulottuu kauas

ja katsoo koko ajan taakseen...

 

Ei! Eikä sano mitään.

Sen pituinen se on.

Niin pitkä.

 

Vaan katsoo taakseen, vaan katsoo taakseen,

kauas, kauas pois, kauas, kauas pois, kauas kauas pois...

Ei! Vaan tänne meidän luoksemme, meidän puoleemme

(ja katsoo taakseen ja katsoo taakseen)

kauas, tänne, suoraan silmiin, suoraan silmiin!

(joiden pohja aukenee)

Niin pitkä se on.

.....

Hopeaa helisee illan autere.

Sanojen hopeaa, tekojen hopeaa, mietteiden hopeaa.

Hopeainen vaikeus uinuu loputtoman alkumeren takana, takana.


Hopeisessa elämänsokkelossa kelluu, kelluu

olemisen ja tulemisen kullattu tiukukehto

näkymättömällä paikalla.

 

Siihen, juuri siihen osuu hiljaa

helmeilevä voiman valoputous,

äänetön kuin lumi,

kuin hiljaa kohiseva kotilo,

kuin musta luolapyörre,

johon syksyn kultarusko hetkeksi imeytyy,

haihtuakseen jälleen huomaamattomuuteen

haihtuakseen jälleen huomaamattomuuteen.

......

© Ilpo Saastamoinen

 

 

 

29.3.89         Pariisi: Soiree de Musiques Finno-Ougriennes

         - Trio Pohjantahti de Keitele & Chorale Tolv'anat de l'Université de Joensuu

POHJANTAHTI:

Le Trio POHJANTAHTI (en francais "Rythme du Nord") joue et chante des mélodies et des rythmes basés sur la musique ancienne des tribus finno-ougriennes arctiques et volgaiques (Ostiaks, Vogouls, Lapons, Zyriens, Votiaks, Mordves, Tchérémisses). Les musiciens utilisent autant les instruments traditionnels que modernes: tambour de chaman, kantélé, flute, violon, guitare électrique, etc. adaptant avec originalité les melodiés et rythmes anciens aux techniques modernes.

Le directeur du trio, M. Ilpo Saastamoinen, est compositeur et musicologue, qui enseigne la musique au lycée de Keitele, Finlande centrale, Il a dirigé le premier grand orchestre communal de jazz, Kajaani Big Band, en Finlande septentrionale. En 1985 il créa le Trio Pohjantahti, qui obtint vite un grand succès dans tout le pays. Parmi ses compositions, il faut mentionner une série intitulée "Le Kalevala" (Kalevala est le nom de l'épopée nationale finlandaise) et "La Fête de l'ours" (Karhunpeijaiset, ancien rite chamanique) pour une chorale et solistes, a laquelle il a fait le texte et la musique. Il a publié plusieurs livres consacrés a la musique et a donné environ 300 concerts en Finlande et dans une vingtaine d'autres pays.

Dans la premiere partie du concert de ce soir, le Trio Pohjantahti exécutera des chants chamaniques, des yoiks lapons et des danses tchérémisses adaptées aux rythmes modernes. Dans la deuxième partie, nous entendrons trois séquences de la "Fête de l'ours". La premiere relate la lutte entre l'ours et son ennemi, le chasseur, appelé "l'homme ténébreux". L'ours décrira ensuite sa propre mort dans sa lutte contre les chasseurs. La troisieme séquence évoque le paradis des ours qui scintille toutes ses lumières.

(Francoise Arditti)

 

RESUME DE TROIS SEQUENCES DE "LA FETE DE L'OURS"

de Ilpo Saastamoinen

La mort du Jeune Ténébreux

A l'epoque où le Jeune Ténébreux chasse l'écureuil, je me poste à proximité des pièges qu'il a tendus. C'est déjà le deuxième automne que je suis là, plongé dans mes pensées.

A travers les branches d'arbres qui me cachent, j'observe. J'entends des craquements dans la fôret, mon coeur commence à battre. Le voilà - il paraît grand comme un arbre.

Le Jeune Ténébreux revient; je compte ses armes, j'évalue les chances. Je laisse ses jeunes chiens me flairer.

Je me précipite sur le Jeune Ténébreux, je le saisis en poussant des grognements funestes. Sa flèche ornée de plumes d'aigle ne m'atteint pas, sa lance en forme de langue de renne ne me touche pas, sa hahche en forme d'os d'élan ne me frappe pas. Seule la touffe de ma queue est arrachée. Au lever du soleil nous luttons corps à corps dans le bois de sapins. Qui sait combien de temps?

Nos mains qui avaient dix doigts en ont maintenant vingt. Nos griffes défoncent la terre, nos pieds écrasent la terre défoncée, jusqu'à ce que les deux piedsà cinq orteils du Jeune Ténébreux glissent; son arc de racines tombe par terre, sa bonne hache roule au pied d'une souche. Le Ténébreux s'effondre dans la lande.

Il est inutile que l'on cherche Kaukomieli, ce Jeune Ténébreux. Le Jeune Ténébreux n'existe plus, il n'existe plus, il ne viendra plus.

 

La mort de l'ours

Ce matin-là, le chien de chasse du Vieux Tuomo - ce chien qui est grand comme un renne mâle - aboya à la porte de ma cabane; celle-ci est solidement verrouillée par une barre en bois de sapin. Déjà on transperce le toit. Tuomo le Conteur, qui compose aussi des chansons, s'approcha de moi et me dit: "Mon petit animal! réveille-toi! Lève- toi! L'étoile du berger a déjà pâli au bord des sept fôrets du bois sombre. Mon unique Otso; tu ne seras pas fâché qu'il nous advienne quelque chose, quand nous fracasserons os et têtes, quand nous arracherons les dents! J'ai envie de cette viande qui a reposé sous les feuillages, de cette graisse mêlée aux racines de sapin..."

Trois jeunes hommes bandêrent leurs arcs. C'est à peine si j'entendis la sourde vibration de la corde de soie. Qaund le plus jeune fit siffler sa flèche, man coeur verneil en pigne de pin tressauta: dpp! Qaund le plus vieux lança dans mon fourrure un moustique blessant, un taon fulgurant de douleur transperça l'endroit mortel de l'animal sacré. Je brulais dans les mille flammes de la mart lorsque le vieux Tuomo tira la troisième flèche.

Et l'on me frappe, jusqu'à ce que ma conscience d'oiseau disparaisse dans un arbre chancelant. Et à la fin, quand tout est silencieux, il n'y a plus qu'un corbeau curieux au dessus de maj; quand il me regarde de près, je le vois pour la dernière fois.

Du regard je fixe le vide, mes yeux sont des baies de merisier qui qèlent lentement... Père! Père! Mère! Qui a fait apparaître par enchantement un harmonica en os? Pourquoi lui manque-t-il le son? Pourquoi me manque-t-il la voix? ... Maintenant je commence à comprendre.

 

Le paradis des ours

Tu me vêtiras de fourrures de mélodies, d'habits de paroles, d'yeux de diamant. Tu m'orneras de merveilleux rythmes...

Moi aussi, je mourrai, pour certains plusieurs fois, pour d'autres jamais, en cheminant vers le but que je me suis fixè. En fendant de mes ailes la frontière irréelle qui sépare la vie et la mort, en la fendant de chaussures de griffes...

En murmurant des berceuses inattendues jusqu'à ce que le fond s 'entrouvre brusquement...

Des îles sans nom brillent d'une lueur bleue dans des puits de feuilies sans nom. Le fond s'entrouvre là justement où tombe doucement une cascade de lumière brillante de gouttelettes, silencieuse comme la neige...

Tu es le point de non-retour, la fourrure d'orretournée à l'envers, dont les yeux rament vers l'intérieur de ton propre esprit, qui est la seule voie vers l'estérieur, vers l'intérieur, dont le fond s 'entrouvre...

Je suis pas celui qui fait - c'est toi, qui est là à l'intérieur quelque part, et à intérieur se trouve encore quelques chose qui encore plus loin, quelque chose d'invinciblement grand... Et il regarde longuement tout le temps derrière lui. Et derrière il y a toujours quelque chose, derrière lequel se trouve encore autre chose...

Dans les dédales d'argent de la vie flotte le berceau doré à

clochettes de l'existence et du devenir, dans un lieu invisible. Là justement, où tombe doucement une cascade de lumière brillante de gouttelettes, silencieuse comme la neige, pour se dissiper de nouveau dans l 'imperceptible.

(Résumé trad. par Françoise Arditti)