PIIRPAUKE IX - 01.06.82

01.-02.06.82 - aamuyöstä:

Hiljaisuus.

On joskus riittävän hiljaista

kelata menneen elämänsä tekemättömiä töitä,

sanomattomia sanoja, turhaan tehtyjä tekoja,

tekoja jotka olisivat saaneet jäädä tekemättä,

lausuttuja ajatuksia, valheita, totuutta,

mitäänsanomattomuuksia.

Jospa voisin vaeltaa suoraa tietä pitkin

- edes yöllä - sivulle vilkuilematta,

katse kiinni sateisessa ikkunaruudussa,

valokeilaa tuijottaen.

 

Pitäisikö elää yksin,

jotta vapaasti voisi vastaanottaa ihmisten hyväksymisen?

Pitäisikö elää yksin,

jotta estottomasti voisi osoittaa hyväksymistään kaikille muille?

Pitäisikö elää, että yksin kokisi kaksinolon?

 

02.06.82 - Mannheim:

Hetkeäkään en kadu menneen elämäni hetkiä.

Olen pian neljäkymmentä.

Vuodet ovat vierineet turhuuden kesäöissä

ja totuuden pimeissä talvipakkasissa

- miten milloinkin vaihdellen satunnaisesti tai tarkoituksellisesti.

 

Kaikki on ollut hyväksi.

Kohdalleen on kaikki osunut.

Tiedän sen muistelemalla niin sanottuja kokemuksia,

joiden tiedän sattuneen paikalle silloin,

kun luulen itsekin olleeni läsnä,

kun tapahtuma ja minä olemme sattuneet vastakkain

kaupungin kadulla,

erämaan valoisassa kesäyössä,

talvihämärän yksinäisessä työhuoneessa,

koulunpenkillä, opettajainhuoneessa,

orkesterilavalla, studiossa,

kustantajan tai tuottajan luona,

joen rannalla, vettä tihkuvien pajupuskien viidakossa,

itkevien ja nauravien lasten parissa,

läheisyyden ja rakkauden hetkinä,

hetkinä jolloin fraasit leikkaavat ilmaa

kuin valojuovaluodit, joita et ehdi väistää,

vaan joihin on vastattava puolta nopeammin,

puolta älykkäämmin, puolta peitellymmin,

jotta voisit säilyttää kosketuksen itseesi,

muistaa kuka olet, ketä etsit

ja mitä pakenet.

 

Pian olen neljäkymmentä

ja elän vieläkin uudelleen nuoruuteni muistikuvia

koettaen ottaa uusiksi se,

mitä tuli joskus tehtyä,

koettaen samoissa tilanteissa toimia toisin

kuin silloin, jolloin huomasin tehneeni virheitä

- käyttäytyen väärin -

ja toistaen hyviksi havaitsemiani tekoja.

 

Pian olen neljäkymmentä,

enkä vieläkään ole oppinut vanhenemaan kunnolla.

Toimin kuin lapsi, leikin kuin lapsi,

ajattelen lapsellisia ajatuksia.

Päähänpinttymäni istuvat yhtä lujasti minussa,

kuin iän mukanaan tuomat läiskät ja täplät yläruumiissani

tai vatsani ja reisieni liiat kilot

tai huonontunut näkö

tai kyvyttömyys leikkiä leikkejä,

joita muut leikkivät.

 

Pian olen neljäkymmentä.

Ja yhtä kovasti vaivaa pettymys,

kun jotain kauan odotettua

ei tapahdukaan tässä ja nyt,

vaan tapahtuu jossain muualla

joillekin muille - mutta ei minulle.

 

Monia toiveita mahtuu näihin poiskuluneisiin vuosiin -

tajuamatta että vuodet eivät kulu pois,

vaan vuodet kasvavat ympärille.

Riippuu niin monesta tekijästä, sameneeko ajatuksen helmi - vai kirkastuuko...

 

Pian neljäkymmentä päivää

olen taas ollut matkalla

maasta toiseen, ajatuksesta toiseen

puhuen välillä itselle, välillä toiselle

antaen sanan kulkea.

Enkä kadu,

mitä olen sanonut tai tehnyt.

 

Mietin vain,

kuinka raskasta on oppia valitsemaan vaikea(mpi) tie,

kuinka raskasta on kääriytyä

ylipääsemättömän kysymyksen sadeviittaan,

kuinka raskasta on valita ymmärtämisen tie,

kun muuta mahdollisuutta ei enää ole jäljellä.

 

Jäljellä ei ole muuta kuin surumielisyys,

ymmärtämiseen liittyvä surumielisyys,

joka täyttää mielen,

projisoituu kaikkeen ympärilläsi tapahtuvaan

heijastumatta enää takaisin.

 

Surullinen on poissaoleva katse.

Surullinen on kosketus,

joka ei osu kohdalleen.

Surullisia ovat sanat,

jotka eivät puhkea kukkaan siellä,

missä niitä ei näy,

missä ei ole ketään sanojaa

kuulijan ollessa paikalla

tai missä ei korva kuule,

kun sana haluaisi kuiskia

ennen lausumattomia ajatuksia

(niitä) kokemattomalle korvalle.

 

Surullinen on hiljaisuus siellä,

missä ei ole ketään.

On kuin mitään ei olisi

ja kuitenkin on;

kyyhöttämässä yksinäisen selän märällä kivellä

katsoen olematonta taivaanrantaa,

joka ei suostu katsomaan vastaan

- on vain kuin mitään näkemättä -

poissaolevalla katseellaan.

 

Kun viimeiset linnut ovat lentäneet pois,

on vain yksi, joka muistaa: sade,

joka laupiaana laskeutuu ylle,

luovuttaa lämpöisen vesiviittansa

hartioiden kannettavaksi

valua lopulta alas,

kun mitta on täysi.

 

Totuus on kovinta silloin,

kun se on ilmaantunut eteen kestettäväksi.

Totuus kestetään silloin,

kun "miksi" -sanan jäljessä oleva kysymysmerkki

haihtuu pois

ja kysymys muuttuu vastaukseksi.

Se selittää kaiken.

 

03.06.82 - Frankfurt

Mitä kauempana pysyt minusta,

sitä enemmän saan sinusta irti.

Kun olet poistunut elämästäni kokonaan,

otan sinusta kaiken.

Sillä silloin tiedän maailmankuvasi rajat,

joita et ehkä halunnut näyttää

poistumalla.

 

Pysy siis sopivalla etäisyydellä,

riittävän lähellä - kuitenkaan pois menemättä -

sillä silloin voit puolestasi

saada minusta irti ihmeellisiä asioita

ja huomaat pian,

että minä olen tutkiskelemisen arvoinen olento.

 

04.06.82

Aamukuudelta tapasin itseni istumassa

hotelli Turmin parvekkeella

pakenemassa kuumuutta aamuisen kaupungin hälinään.

Täällä - taivaalle hamuavien tornitalojen lähtölaskennan keskellä -

mietin tähänastista kulunutta elämääni - aamukuudelta -

sitä, olenko tehnyt kaikkeni

hyväksyäkseni toisen ihmisen

ja onko toinen ihminen tehnyt kaikkensa

hyväksyäkseen minut.

 

Mietin sitä,

miksi ihmisten seura joskus saa minut mietteliääksi.

Ja miksi yksinäisyys saa minut puheliaaksi.

Miksi puhuisin, miksi kuuntelisin,

jos mikään, mitä puhutaan, ei ole totta

ja jos kaikki kuultu on väärinymmärtämistä,

vajanaisesti käsittämistä,

puolinaisesti ajateltua,

tahattomasti tehtyä,

epähuomiossa toteutettua.

 

Onko helpompi puhua rehellisesti silloin,

kun kukaan ei ole läsnä kuuntelemassa,

kun paperin vaitelias sivu vain on läsnä

imien itseensä kynänjälkeä,

tullen raskaaksi sanoista,

jotka vaiteliaina liimautuvat

Äiti-Historian paperisen munasolun pintaan.

 

Onko niin, että kaksin ollessa

on vähemmän vastustajia ympärillä?

On pienempi mahdollisuus joutua seurustelun kierteeseen,

josta ei ole ulospääsyä,

koska suuren pöydän ja monen mielipiteen ääressä

sinua pommitetaan

piilevien arvomaailmojen sotalaivueista.

 

Puhut itsestäsi,

ylistät itseäsi vaatimattomin ilmein

ja asiallista esitystapaa säestävin kädenliikkein.

Kerrot tekemisistäsi,

jotta saisit muut ihailemaan itseäsi

ja kiinnostuman itsestäsi -

päätyen seuraan, joka noudattaa tätä kaavaa

uskoessaan, että ihmisen teot

sittenkin olisivat jokin mittapuu,

jota voidaan käyttää arvostelemiseen ja ylistämiseen,

että ihmisen teot

paljastaisivat jotain hyvyydestä ja pahuudesta,

joita ei kuitenkaan (lopulta) ole.

 

Ihmiset puhuvat rakkaudesta

ikään kuin tietäisivät, mitä se on.

Kuitenkin he käsittelevät sitä

ikään kuin kauppatavaraa,

jota ei anneta,

ellei maksua saada käteisellä.

 

Se rakkaus, josta me yleensä puhumme,

voidaan tuhota kahdella lauseella.

Ensimmäinen lause

on valittava sopivasti tilanteen mukaan.

Toinen lause on ensimmäisen toisto,

kun vastapuoli ei ole kuullut tai ymmärtänyt

ensimmäisellä sanomisella.

Siinä kaikki.

 

On kuin rakennuksen perusta olisi lyöty hajalle

kahdella peräkkäisellä iskulla,

joista toinen päättää työn.

On kuin heräisi unesta todellisuuteen

tajutessaan toden valheeksi.

 

Me emme halua rakastaa.

Me haluamme omistaa.

Ja siksi rakkaus voidaan ottaa meiltä pois

ja lyödä pirstaleiksi lähimpään kiveen.

Meidän rakkautemme on esine,

jolla ei ole voimaa olla yksin.

Siksi se on vaatimassa itselleen vastarakkautta

voidakseen olla olemassa,

voidakseen mädättää maailman valhemaailmaksi.

 

Kuinka paljon meillä on jäljellä rakkautta,

joka olisi voima,

joka ei tarvitsisi vastapalvelusta,

joka voisi ymmärtää,

joka voisi samaistua,

joka ei kysyisi vastarakkautta.

 

Olisiko minulla varaa siihen?

Olisiko sinulla?

Olisiko hänellä?

 

Niin kauan kuin olemme yksin,

ovat voimat vähissä.

Siksi tuntuu hyvältä kuulla sanat,

jotka pyytävät kirjoittamaan, kertomaan lisää,

tai jotka lupaavat tehdä sen itse.

On kuin mummolan kissa

tulisi nelivuotiaan pojan viereen,

hankaisi villaista kylkeään paljaaseen nilkkaan

ja alkaisi kehrätä hyväksymisen pumpulilankaa.

 

On väärin sanoa,

etten tarvitse tai halua kuulla sanoja

tai lukea kirjettä.

Vain vastauksista voin tietää,

mikä vaikutus omilla tunteillani on toiseen,

mitä se saa irtoamaan hänestä,

mikä vaikutus on niillä pienillä yhteisillä hetkillä,

jotka jollain mitättömän pienellä liitoksella

saattavat kaksi ihmistä - omalla erityisellä tavallaan -

yhteen ikuisiksi ajoiksi.

 

Kaikki mitä tällöin tapahtuu,

tapahtuu ehdottomasti.

Kaikki syöpyy mieleen,

eikä mitään voida poistaa.

On eri asia,

kuinka paljon se vaikuttaa kunkin omaan elämään.

Toiselta se menee ohi,

toiselle se sattuu kohdalle

ja osuu.

 

Kun sanon, etten tarvitse vastausta,

yritän karata pois,

koska en enää olisi yksin vastuussa omista teoistani,

vaan myös joku toinen vastaisi omasta osastaan,

luotaisi minua, tutkiskelisi minua tietoisesti

kertomalla omasta elämästään

kokeillen, tarraudunko siihen kiinni,

herättääkö se kiinnostukseni

kerrottua, kuvattua elämää kohtaan

tai sitä kohtaan,

miksi joku kertoo minulle elämästään.

 

Yritän karata vastalahjaa,

etten saisi sitä lähetettynä vahingossa,

velvollisuudentunteen muodossa.

Haluan ansaita sen itse,

haluan olla varma siitä,

että toinen haluaa kertoa minulle

ilman että olisin asettanut hänet tilanteeseen,

jossa ei ole valinnanvaraa,

jolloin vastaus olisi väkipakolla synnytetty.

 

En tarvitse vastausta,

vaikka odotankin sitä.

Itse asiassa kaivan sitä jatkuvasti esille

silmiin osuneista katseista,

hiljaa lausutuista sanoista,

välinpitämättömyyden näennäisyydestä,

käden, suun tai hiussuortuvan hipaisusta

tai kevyestä vartalon painalluksesta,

tarkoitukselliselta tuntuvasta poissaolosta,

kahdenkeskisen keskustelun karttamisesta

tai ikään kuin vahingossa suoduista tilaisuuksista

kahdenkeskiseen lyhyeen tuokioon

tai lupauksista tavata,

kirjoittaa toteutumattomista lupauksista

ja toteutuneista,

jotka yllyttävät jatkamaan

kerran liikkeelle lähtenyttä ajatusten lumivyöryä -

kesäisen Saksan keskellä.

 

05.06.82 - matkalla Kölnistä Frankfurtin kautta Hettingeniin.
Miten yksinkertaista liike onkaan. Jos kiinnitän huomioni tuulilasiin, niin minä ja se pysymme paikallamme liikkuvaan maisemaan nähden. Maiseman kannalta puolestaan tuulilasi ja minä liikumme samalla vauhdilla.

Kun katson hotellihuoneen tapettikuviointia vinosti alhaalta päin, näkyy kuvioinnin symmetria yhdessä suunnassa selvästi, mutta toisessa suunnassa se muuttuu kaaokseksi. Rytmi on eräs muodon rajaaja ja luoja.

(Ks. Kitarasäestyksen alkeet ss.126-127:)

Kun osaisi soittaa hitaammin,

että sävelet saisivat tuoda esille

inhimillisyytensä ja lämpönsä,

eivätkä karkaisi käsistä pois liian nopeasti,

eivät polttaisi sormia,

mutta sytyttäisivät silti

mielen palamaan

(ja myöhemmin - mielen palaamaan sinne takaisin).

 

Olen näinä viimeisinä vuosina oppinut soittamaan

enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Alan tajuta vähitellen, etten minä soita,

vaan että Se soittaa minussa.

Joku soittaa, mutta minä olen läsnä.

 

Tänä iltana Hettingenissä

haluaisin antaa Hengen puhua kauttani.

Haluaisin soittaa taivaan linnuille,

pesässään torkkuvalle huuhkajalle,

neulasia nakuttavalle metsolle korven hämärässä,

pitkäkaulaiselle joutsenelle erämaalammen saarekkeessa,

hakkuuaukean keskellä kaartelevalle korpille,

kuhankeittäjälle ja ruisrääkälle kesäyön usvaisilla peltoaukeilla,

laulurastaalle tummanvihreän jokilehdon miedossa hämyssä,

riekolle joka kiroilee salon (perukoilla),

punertavien puolukkamättäiden lomassa,

aamuvarhaisella tyynen selän karikolla temmeltävälle lokkiparvelle,

uteliaalle kuukkelille (tai kapustarinnalle)

porokämpän savuisella kelopölkkypihamaalla,

jokivarren hiekkajyrkänteeseen kaivautuneelle törmäpääskylle,

lettosuon hetteiköissä käyskentelevälle hanhiparille,

tunturin (rakka)kuvetta myötäilevälle merikotkalle,

lakkanevan tuskaisesti parkuvalle suokurjelle,

jokiuoman mutkaista viivaa pitkin viuhahtavalle säikähtäneelle sorsalle,

sateiseen koivikkoon piiloutuvalle käelle,

helteisen heinäniityn takaisen lähteen vienolle lehtokurpalle,

kuusikon nyyhkyttävälle kyyhkyselle,

katiskaan eksyneelle, hädissään räpistelevälle kirjosiepolle,

mansikkamaan räkättirastaalle,

kaatopaikan varikselle

ja takapihan harakalle,

huurteisen pakkaskoivun latvateerelle,

poismuuttavalle kottaraisparvelle

elonkorjuupeltoja halkovalla puhelinlangalla,

alajuoksun koskikaralle,

kaislikon rantasipille,

kirkontornin hämyssä lymyävälle naakalle,

savusaunan sirittäjäsirkalle.

 

Minä säestän niitä

ja kuulen, kun ne laulavat.

Ja kun ne ovat poissa,

niiden laulu on mukana soitossani.

 

Jonain päivänä vielä

kitarani kurnuttaa kuin sammakko

hetteikön seisovassa vedessä,

kuin kosken kala -

sen päästäessä viimeisen vinkaisunsa totuuden hetkenään,

kuin epäluuloinen hirvi tajutessaan tulleensa yllätetyksi,

tai männikköharjun selkää pitkin viheltäen tallusteleva huoleton karhu,

mäkäräisten pisteliäs sirinä räkkäaikana, porohirvaan mölähdys,

tammukan äänetön tuikki aamuöisen suvannon tyvenessä.

 

Tämän maailman rajat eivät kahlitse minuutta.

Siksi nimitän tätä henkisen isänmaani lauluksi.

Ja se soi aina jossain.

Ei sammu koskaan,

ei kuole pois -

kokonaan.

...

Kun meille tapahtuu jotain yhteisesti,

tiedämme molemmat siitä vain oman puolemme.

Mikset antaisi minun kertoa siitä

toisen puolen

- jälkeen päin,

kertoa, miksi palapelin osaset sopivat yhteen.

Mikset kertoisi omaa osaasi myös minulle?

Olisi mukava tietää,

mitä tapahtuu,

kun kokemus tulee kävellen vastaan.

...

Miltenberg jäi ohi kulkiessamme

neljän kilometrin päähän sivulle.

Ohi kulkevat laakson joet,

viinitarhat mäkien alarinteillä,

linnat, lammikot,

pimeän sylinsä avaavat lehtimetsät -

eräät kauneimmista maisemista,

mitä Saksassa olen nähnyt.

 

Leikatun heinän tuoksu leviää kaikkialle

kylien läpi ahtautuvien mutkaisten talojen

nurkkia hipovan autotien varrelle.

Kappelit, kirkot, Kristuspatsaat levittäytyvät ympärille

kuin autereinen sumu tai savu,

joka pysyy aina kaukana,

eikä suostu lähelle.

 

Jälleen kerran -

näiden vuorenrinnepolkujen kierroksissa -

olen tajuavinani ja ymmärtävinäni

taas hiukan enemmän ihmisen sielua,

joka muuttuu

kuin sinisen taivaan valkea cumuluspilvi.

Jälleen kerran tunnen eläväni täydesti,

ikään kuin kaikki tavallaan riisuutuisi

ja näyttäisi minulle salaiset paikkansa,

salatut merkityksensä

ja ottaisi katseeni avoimeen syliinsä.

 

Onko pian enää yhtäkään paikkaa maailmassa jäljellä,

jota en rakastaisi

niin kuin savusaunan kesäistä tuoksua,

vetisen suon mutahautaa,

hämärän hotellihuoneen riippuvia ikkunaverhoja,

vuotavaa vesihanaa, kadun melskettä,

mäenrinnettä, metsäpolkua,

musiikkia vierailta mailta,

kuvaa joka koskettaa,

katsetta joka soi,

kosketusta joka tuoksuu,

ääntä joka hellyttää

antamaan anteeksi - kaiken - jokaiselle.

Mitä minä en voisi olla rakastamatta enää?


Istun kello puoli kaksi yöllä jossain ravintolassa

odottamassa muuta ryhmää tulevaksi pizzalle,

vaikka ravintola on jo suljettu.

Aion valvoa läpi ensi yön,

sillä se on viimeinen mahdollisuus

ennen paluuta - pois.

 

06.06.82 - klo 05.55 (Saksannos?)

Aamu on jo valjennut.

Linnut ovat jo pitkään toivotelleet hyväähuomentaan.

Istun tässä.

Melkein koko yön olen istunut tässä tai tuossa -

levännyt hetken,

ottanut pari askelta hiljaa,

kuunnellut hiljaista hengitystä,

hengittänyt hiljaa, miettinyt:

Miksi en ole tuossa,

missä tasainen hiljainen hengitys kuuluu,

vaan tässä,

missä hengitykseni hiljaa säestää

kynän hiljaista rapinaa paperia vasten.

 

Mikä kaikki onkaan johtanut siihen, että olen tässä

ja mitä tulevalle elämälleni merkitsee, etten ole tuossa,

jossa yhtä hyvin voisin levätä tyyntä, rauhallista unta.

Tässä minä istun hyvänolontunteen ahdistamana

ja katson välillä tuonne, josta hengitys kuuluu.

 

Kuuntelen rauhallista,

hyvänolontunteen tuottavaa tasaista hengitystä

miettien sitä, kuka nukkuu ja kuka valvoo,

miten rauhallista olisi levähtää hetki tuossa

ja miten hyvä on istua tässä nyt - hiljaisena -

pohtien tulevaa elämäänsä

tämän erikoislaatuisen aamun vaaleassa,

rauhallisessa valossa.

 

Nyt minä olen tässä toisessa paikassa

kuunnellen rauhallista hengitystä,

katsellen hymyilevää unta.

Olen katsellut kirjoja läpi yön

- niin kuin pilkottavia varpaita,

selaillut runoja, kuvia,

keskustellut pitkän, hämärän tovin

- kenenkään tietämättä mitään siitä, että olen tässä

ja kuitenkin keskustellut -

tällä kertaa lattialla maaten

katsellen sängynpeiton alta pilkottavia paljaita varpaita

niin kuin joskus menneisyydessä katselin

vilahtavia rinnannypyköitä

ennen kädenhipaisun säestämää hyvänyön toivotusta,

enkä koskenut - kuitenkaan.

 

Nuku hyvin,

sillä olet ansainnut sen.

niin kuin olet ansainnut kunnioitukseni - alusta loppuun.

Nyt tiedän,

mikä yhteys on runoilijalla ja muusalla.

Onko kukaan kirjoitellut runoja

mustakutrisen, ...uinuvan kaunottaren sängyn vieressä

lattialla maaten - läpi yön?

Minä tiedän, millaista se on.

Ja kynä kertoo siitä puolet.

 

06.06.82 -

Miltenbergistä Wolfsburgiin ulottuvan matkan varrella

on monta paikannimeä

ja jokainen niistä on erilainen kuin toiset.

Montako elämää minulla on kaikkine rakastumisineni

ja pitäisikö ne nimetä toisien osapuolten mukaan,

vaiko niin, että luettelen kaikki monet itseni

samassa järjestyksessä?

 

Metsän puilla on monta nimeä

ja talvi erottaa ne enemmän itsestään kuin naapuripuista.

Minun sieluni laukkaa tuhansina palasina maasta toiseen

aikakausien juoksuhaudoissa kompuroiden.

Talvi seuraa kilvan varjona perässä -

näyttäen suuntaa niin monelle kuin meitä on.

 

Monta on nimeä kukkasilla,

joista toiset kasvavat kedolla,

toiset riippuvat ikkunanpielessä,

käsintehdyssä telineessä.

Mistä tulee se rakkaus,

joka pitää ne hengissä?

Ja kenen nimipäivänä niistä kukin kuolee

vuorollaan pois?

 

Surullista on palata vieraalta maalta kotiin,

kun ei vielä ole oppinut yhdistämään

murheen ja ilon hetkiä yhdeksi palmikoksi.

Osaa vasta lajitella

toivottavan ja ei-toivottavan kahteen kekoon,

mutta ei saakaan niitä enää yhteen,

kasvamaan eläväksi vedeksi.

 

Miten oppisi pyytämään anteeksi oikeita asioita?

Miten taittaisi vihan tuuliselta nokkospuskalta

piikikkäät latvukset

ja keittäisi niistä rauhan teen?

Miten katkaisisi katkeruuden suolta kurkun

ja kuivattaisi sen myötäelämisen luhtaniityksi?

Miten osaisi kulkea kotiin päin,

vaikka tietäisi ei koskaan ennättävänsä sinne takaisin?

Miten koukkaisi kuolemalta korvat pois,

ettei se kuulisi,

mitä elävänä puhutaan?

 

Miten tukkisi tavanomaisuuden suun,

että elämän kuiske kuuluisi vaivattuihin korviin?

Miten taittaisi niskan vainoharhaisilta huhuilta

totuuden kasvaa tilalle?

Miten sitoisi ahneuden kädet,

ettei se ottaisi pois kaikkea mikä jaetaan?

Miten sulkisi himolta silmät,

ettei se katseillaan imisi pois kaikkea,

mikä hehkuu lämpöä?

ja mitä jäisi jäljelle,

kun tämä kaikki tulisi lopulta tehtyä?

 

Mitä sanoisit, jos vastaan tulisi

17 kuukautta huumeiden hallussapidosta vankilassa istunut,

Amerikkaan karanneen egyptiläisen isänsä menettänyt,

rakastettunsa hirttäytymisen ennalta vankilassa unessa nähnyt,

Agfanistanista 16-vuotiaana palaamaan haluton,

neljän kuukauden seurustelun jälkeen

avioliittoon haluamaton,

mutta kuitenkin uskollisena pysyvä

toista kuukautta raskaana oleva

kaksikymmenisenä kolmekymmenvuotiaalta näyttävä,

nelikymmenvuotiaan elämänkokemuksella varustettu

Espanjassa asustava

Amsterdamissa, Berliinissä ja Münchenissä

toreilla vanhoja vaatteita myyvä

saksalaisen äitinsä luona tilapäisesti nyt asuva

paljasjalkainen tyttö,

jossa on ihmisyyttä enemmän

kuin ikuista valveuntaan nukkuvassa

tuhannen asukkaan henkisesti tyhjässä lähitaajamassa.

 

06.06.82 - Wolfsburg - illalla linnanpihalla ennen keikkaa

Väsymys kuin harmaa pilvi,

joka laskeutuu nihkeänä, mitäänsanomattomana,

turhanpäiväisenä ja turruttavana kaiken ylle.

Kaikki se on nähty ja koettu,

minkä piti tuleman osaksi

näiden lukemattomien matkakilometrien varrella.

 

On asioita, joilla ei ole maallisen etäisyyden

eikä ajallisen etäisyyden kanssa mitään tekemistä.

Vain uudet kokemukset voivat haudata ne

sametinpehmeän peittonsa alle.

Ellei niitä isketä maahan linttaan

kovien kokemusten karatekädellä.

 

Paljon olen jälleen oppinut siitä,

miten paljon olisi vielä opittavaa

oppiakseen tulemaan toimeen

edes lähimmäistensä kanssa -

myös silloin,

kun he ovat kaukana, poissa.

 

Niin paljon voimaa

olen joutunut ammentamaan

näistä kokemuksen tulisista kivisammioista,

että vapisen väsymyksestä.

Niin paljon itkemättömiä itkuja

- niin takana päin kuin edessä.

Niin paljon edestakaisin harhailleita ajatuslapsia

- joskus jopa taka-ajatuksin varustettuja -

loukkaavien sanojen hyökkäysvaunuarmadaa,

turhaa välinpitämättömyyttä

niin monesta, niin monesta...

 

Miten, millä keinoin

osaisin välittää nämä opetukset muille?

Entä itselleni?

Miten oppisin ymmärtämään

muiden antamat opetukset kahdesta lauseesta?

Miten oppisin sanomaan:

Antakaa anteeksi minulle,

niin kuin minäkin

olen jättänyt teille niin monesti

tekemättä...

 

07.06.82 - Hampuri

Samuuden kokemus

voi syntyä vain erilaisuudesta:

Kokeakseni samaa,

kuin mitä tunsin

tehtyäni hyvän runon

tai soitettuani hyvän soolon,

on minun seuraavalla kerralla

kirjoitettava uusi runo

ja soitettava uusi soolo.

 

Samuus ja erilaisuus eivät ole absoluuttisia,

vaan ne ovat suhteessa minuun

ja muihin.

Ja tämä suhde tuottaa edellä mainitun paradoksin.

jonka nimi on: "saman samuus".

 

Lepikot jokien varsilla

kiiltävät hopean ja syvän vihreää

tummuvan ukkostaivaan värittäminä

- lännen puolella.

Matkaamme pohjoiseen.

Kotiin on vielä pitkä matka.

Löydänkö vielä sinne tietä pitkin?

vai pitäisikö kulkea - kontaten?

 

08.06.82         - klo 02 Kööpenhamina, aamuyöstä:

Kun tapaat todella elämääsi kolauttavan ihmisen,

tunnistat sen siitä,

ettei sinulla ole tarvetta tavata häntä enää koskaan.

Olisivatko asiat silloin oikealla mallilla?

Ja sitten on se toinen,

jolle haluaisi kertoa tämän.

Ja sitten se kolmas

ja samalla ensimmäinen,

jolle teen tiliä teoistani.

 

Pitäisikö minun tavata heidät sitä varten?

Kyllä. Tavata pitää.

Pitäisi tavata kaikki ne,

joiden elämään olet vaikuttanut

ja jotka ovat vaikuttaneet sinun elämääsi.

Pitäisi tavata kaikki ne toiset,

huutaa julki oma yksinäinen tapansa rakastaa,

huutaa se ulos,

että salot soivat

ja mennä sitten pois

- yksin -

vakuuttuneena siitä,

että kukaan ei ole yksinoikeutettu

ansaitsemaan sitä rakkautta,

joka puhkeaa minussa kukkaan,

koska se ei ole minun,

se ei synny minusta,

vaan minä olen vain nimeltäni keino,

jota jokin muu käyttää

omiin tarkoin salattuihin tarkoituksiinsa.

 

Se, miten se minua käyttää,

on vihje siitä,

että asialla on kova poika.

Ja minä haluan olla sen arvoinen.

 

08.06.82

Yksin en voi lopettaa enkä aloittaa mitään.

Voin tehdä sen vasta sitten,

kun muut ovat hyväksyneet

alkamiseni tai lopettamiseni tosiasiana.

Siitä se vasta alkaa.

Millaista olisi olla vasta-alkajana

pitkän tien loppupäässä?

Kuka kertoo sen?

 

Ehkä vasta sitten alkaisi ymmärtää,

miksi kiitos seisoo aina vasta lopussa

- alussa ei koskaan.

Onko olemassakaan mitään muuta

kuin alkamista ja lopettamista,

kiihdyttämistä ja hidastamista.

 

Kun alkaminen päättyy,

pysähtyy kaikki hetkeksi

ikään kuin miettimään:

onko jo lähtenyt,

onko jo matkalla,

onko kuin olisi saapunut perille johonkin,

tilaan joka on kuin pysähdyksissä oloa -

olematta kuitenkaan lähdössä,

olematta kuitenkaan perillä...

 

Sitä on kuin tähti,

joka pysyy paikallaan

sinimustan taivaan syvyyksissä

ainoastaan kiitämällä mieletöntä vauhtia pois tai luo

- kuitenkin aina jostain jonnekin,

aina perillä ja matkalla

mutta samanaikaisesti lähdössä

kuitenkaan olematta poissa mistään,

minne näkyy,

jos vain katsoja on omalla näköalapaikallaan

silmät auki

ja muistaa pitää suunsa kiinni.

 

Näen tuon kaiken selvästi,

vaikka istun autossa Etelä-Ruotsin eräällä huoltoasemalla

keskellä kirkasta kesäpäivää - timotein haistessa

ja voikukan luovuttaessa valkeat pumpulipallonsa

tuulten tuuditeltavaksi,

pääskysen kiidätellessä itseään vapaaehtoisesti

koivikon latvusten tasalla

sireeninkukkien hohtaessa hyvin hoidetuissa puutarhoissa

violetteina ja valkeina,

tuhatvivahteisen vihreyden keskellä

painautuen tiiviisti sinikuultoisen mieleni sopukoihin

kuin sisäjärven loputtomaan laineverkkoon.

 

Tämä voisi olla matkan pää.

Mutta kumpi?

Tie yksin ei voi sitä tietää...

 

(Nurinpäin vihkon lopussa olevat kaksi sivua:)
Informaatio ei liiku, vaan muuttuu.

Jonkin etääntyminen on vain kutistumista

ja Dopplerin ilmiön kaltaista muuttumista.

 

Kun saan uutta tietoa jostain tutusta asiasta,

asian merkitys muuttuu.

Se näkyy minulle uudessa valossa.

 

Koti alkaa tulla mieleen siinä vaiheessa,

kun on syönyt lihapullat maitolasin kanssa

Mälaren-järven rannalla

katsellen tyyntä selkää,

katajikkoja ja koivikkoja,

kuulee suomalaisturistien turistimaista puhetta

joka puolelta,

riidellyt jälleen kerran raha-asioista

sitten Frankfurtin rautatieaseman välikohtauksen jälkeen,

ihaillut sinistä taivasta siniharmaan sijasta

ensi kerran kuukauteen.

 

Ohi vilahtavat koiranputkinotkot,

punervat mäkitervakkorinteet, voikukkapellot,

laihoniityt, niittyleinikkikumpareet,

timoteipientareet, kaislikkojokirannat, kuusitaimikot,

lehtipuiden keskelle piiloutuneet maalaiskartanot

ruispeltojen keskellä,

peltoja halkovat kylätiet tuomikujineen,

horsmikkovierteet ja hiirenvirnatasangot,

männikkökankaat metsäkyyhkysineen,

pelloille kokoontuneet varikset,

härnäilevät varpuset, papanaiset lammashaat,

tienvarsien kivirauniot

niittymeren puusaarekkeet,

puhelinpylväiden loputtomat jonot,

tukkikuormat, lupiinipuskat,

karjalaitumet, navettojen hajut, kyläkirkot,

talonpihojen lipputangot, korkeajännitejohdot

ja heinikkoaukeilla vaeltavat pilvivarjot.

 

Bussin ikkunassa riippuu huonekasvi,

joka ei ole yksin.

 

[Jatkuu osassa X: 08.06.82]