PIIRPAUKE VIII 12.5.1982

12.05.82         Bielefeld

Kesäaamun aurinko

vuorten keväisillä puunlehdillä.

Matkaa on takana ja edessä:

soitettuja konsertteja,

soittamattomia puheluita,

nauhoitettuja konsertteja.

 

Miksi enää kuvata tapahtumia,

kun näyttää siltä,

ettei mikään,

ei yksikään

todellisuuden kukkaan puhjennut nuppu

ole yksiselitteinen.

 

Mitä siis pitäisi kelata?

Pitäisikö singota siimansa tyynen virran pintaan,

uida vastavirtaan seisovassa alkumeressä,

vetää ensimmäinen viiva taivaanrantaan,

istuttaa ensimmäinen rantakoivu merkiksi siitä,

mikä on ylhäällä ja alhaalla,

mistä alkaa maa

ja katsoa,

minne suuntaan koivu alkaa kurkottaa

vihreitä hiirenkorviaan,

 

etsiä tuuli käsiinsä ja katsoa,

mihin suuntaan norkot

levittävät keltaista siitepölyään,

kutsua mehiläinen auringosta

tekemään moniselitteistä työtään,

kuunnella,

millä kielellä kaikkialle leijuva kuiske puhuu.

 

Olisi keinautettava rajaviivaa

nähdäkseen horisontin taakse.

Onko jotain,

mikä osoittaisi sen olevan vaakasuorassa

ja mitä se merkitsee

verrattuna kuusenkäpyyn,

jonka tasapainoa ilmentää pystysuora asento.

Mitä on suoraan ja kääntäen verrannollisuus?

Kääntäen verrannollisuus ilmaisee saman asian

erilaisuuden perusteella.

Mitä sitten?

 

Onko kulttuuri kuin auto,

jonka sisällä ei huomata liikkeellä oloa

muuten kuin seuraamalla sitä

kulttuurin ulkopuolelta.

Liikkeessä oleva ei huomaa koskaan omaa liikettään

muutoin kuin ympäristönsä muuttumista/muutosta seuraamalla.

Itsestäni en tiedä olevani liikkeessä.

Ja liike ilmenee muutoksena.

Ja muutos ilmenee aikana.

Ja aika ilmenee muutoksena

ja muutos ilmenee liikkeenä

ja liike ilmenee hahmotuksena.

Onko aika kuin edessä ja takana oleva peili,

suojatulpalla varustettu kaukoputki

joka heijasta loputtomia kehäpäätelmiä,

eikä kerro, mitä takana on.

 

Tasainen liike

ilmenee maiseman muutoksena.

Kiihtyvä ja hidastuva liike

ilmenee sisäisenä muutoksena.

Ja sitten se,

joka ei ilmene mitään kautta.

Ja mielen liike,

joka vain tutkii, muttei näy.

On siinä miettimistä kerrakseen.

Jos vauhti on kova.

 

Linnanpihan voikukat ja päivänkakkarat

ovat olleet vuorella ennen linnan rakentamista

ja jäävät jäljelle,

kun linna itse - ikuisuuden jälkeen -

on antautunut herra Ajan sotajoukon raunioitettavaksi.

 

Me sen sijaan suremme

kukan lakastumista ja kuihtumista.

Kuinka katoavaiselta näyttääkään ikuisuus.

Tapahtumat kuolevat pois.

Vain elämä syntyy uudestaan ja uudestaan

- loputtomasti.

Elämä voittaa ajan.

Se ei ole tästä maailmasta.

Elämä hengittää ja säilyy,

mutta pysyvä kuolee pois,

eikä synny uudestaan

muuten kuin tekemällä.

 

13.05.82 - lähdössä Bielefeldistä Münsteriin.

Chivas Regalin mieto krapula

haihtuu kesäaamun vienoon tuulenhenkäykseen.

Ja kaukana kavala maailma...

Voiko mielen harkinta- ja huomiokyky

olla looginen seuraus

ajan ulkopuolella olemisesta?

 

18.05.82         - Essen - Takana Oppenwehe, Aachen ja Bonn.

Kun lentokone "seuraa" liikkuvaa autoa,

pysyvät ne toisiinsa nähden paikallaan,

mutta väliin jäävä lehtipuurivistö valuu ohi.

On vaikeampaa sanoa,

että puurivistö liikkuu,

mutta lentokone ja auto pysyvät paikoillaan.

Niiden suhde aikaan on pysähtynyt,

mutta puurivistön suhteen

aika "kulkee",

on olemassa.

 

Koko kiertueen henkisenä sisältönä

on pelkästään palkkataistelu,

omiin ajoihin ... käytetyt kilometrit,

jotka salaa merkitään muistiin

yönmustalla kosmuskynällä.

Päätös yrittää päästä eroon velkasuhteesta,

velkasaatavista ja muista siteistä,

joilla kaksi yhteen kuulumatonta yhtiötä

yritetään liimata toisiinsa kiinni

hyvässä ja pahassa.

Olisi halu ajatella muuta,

mutta ei voi,

koska on kysymys suhteellisen suurista taloudellisista saatavista,

jotka merkitsevät meille enemmän

kuin kuukauden palkkaa.

 

19.05.82 - Mannheim

I
Aamu-unisessa mielessä vilahtaa

tulevan päivän helteinen autobaana

satoine kivisine kilometreineen.

Eilisiltainen suomalaisfestivaali;

kukat, hymyt, kiitokset,

kiitollisuudenosoitukset...

 

Tähtitaivas loistaa Mannheimin yllä.

Joki lipuu verkkaisaan pysähtyneen sillan ali.

Ruoho kasvaa, suuntautuu ylöspäin,

elämä haihtuu savukiehkurana

toiseen paikkaan, toiseen muotoon.

Nykyisyys muuttuu menneisyydeksi

vain paikkaa vaihtamalla.

 

Siis: Älä käänny ympäri,

ettei varjokuvasi katoaisi varjoisaan yöhön

kuin aave,

jonka näin edellisenä iltana

näyttämön takana seisomassa -

kääntyessäni katsomaan taakseni

- holvin alla -

sinun silminesi, sinun katseinesi,

nauraen kuin sinä - mutta äänettömästi -

soivan musiikin vuoksi.

 

Ilmaan haihtuva savun tuoksu

on tässä hetkessä, tässä

muuttaakseen pian uuteen paikkaan -

lämmön vaikutuksesta ylös

ja tuulen henkäyksestä sivulle.

 

Mieli vaihtaa paikkaa...

ravistelee itsestään pois

joutavia turhanpäiväisyyksiä,

menee minne tulee

tahtoo jos voi

sammuu jos syttyy

kuin tammukan tuikki.

 

II
Me synnymme, elämme ja kuolemme

reaalisista vanhemmista

todellisessa yhteiskunnassa, kiven alla.

Mutta on myös henkinen elämä:

Minulla on useita vanhempia ja lapsia.

Minulla on erikseen henkinen äitini,

josta olen syntynyt elämään ihmisiksi.

Minulla on oppi-isäni, sukulaissieluni,

keskustelu- ja vuodekumppanini

sekä oppilas-lapseni.

Ja oppi-isän isyys tunnetaan opeistaan.

 

Kun tapaan ihmisen,

on kuin avaisi lukemattoman kirjan

täynnä ihmeellisiä asioita,

sanoiksi muuttuneita seikkailuja

ja näkemiseksi muuttuneita kokemuksia.

Tämä kirja ei vain koskaan lopu.

Se on ja jää aina kesken,

eikä sitä voi heittää pois.

 

Ihminen häipyy

kuin taaksejäävä kaukainen vuori taivaan sineen.

Mutta lausutut sanat jäävät.

Ne houkuttelevat kuvat jälleen näkyviin.

Ja kaikki olennainen on jälleen läsnä

- ei reaalisena mutta kuitenkin todellisena.

Ei kosketa käsi kättä,

mutta kuitenkin

kosketus ja katse,

hymyt ja sanat ovat paikalla

täällä ei-missään

kuulumattomina,

näkymättöminä,

kuitenkin tuntuen jossakin

- siinä osassa minua,

joka myös on kuulumaton,

näkymätön

tai tuntematon,

mutta joka itse tuntee,

näkee ja kuulee kaiken,

mikä vallitsee.

 

Joskus tulee hetkiä,

jolloin ajattelen olevani ruma

ja häpeän

epäterveellistä elämääni ja saamattomuuttani.

Rumuus ja kauneus ovat asioita,

joihin voi liimautua koko elämänsä ajaksi.

Olla ajattelematta niitä

on samaa kuin kaunistua

muuttamatta ulkonäköään.

Meidän maailmamme rumat

ovat tulevaisuuden kaunottaria ja atleetteja,

koska he eivät käytä aikaansa sen ajattelemiseen.

 

Kaunis olet sinä maailma,

joka esiinnyt vuorina, lehtimetsiköinä,

autobaanan vieressä kohoavana TV-linkkitornina,

ylikulkusiltoina viljapeltojen lomassa,

yhtä aikaa siintävänä kolmena kylänä,

kuvana joka on mielessä,

joka on näkymättömänä

mukana kaikessa minne katson.

Ja mitä tuo ajatus antaa vastalahjaksi?

Silmien loisteen

ja tyhjyydelle suodun lämpimän hymyn,

joka on kuin kasvavan puun kukinto.

 

21.05.82 - aamulla matkalla Biggestä Düsseldorfiin.

Niin kuin sumuinen sade laskeutuu aamuhämärässä

keltaisina hehkuvien rypsipeltojen ylle

asettuu hyvänä hetkenä

myös minun rakkaudenpuuskani maailmaa kohtaan

hiljaa paikoilleen.

Se hyväilee tienvarsien kukkivia kastanjapuita,

hiipii puutarhasta toiseen,

venyttää koskettavan kätensä

ulottumaan pienimpäänkin nurkkaukseen,

vähäisimpäänkin kukkapenkkiin,

joka ruohoon, korteen ja kivirikkoon

huudahtaen hiljaa hämmästyksestä joka kerta,

kun koskettaa olevaisen ohutta ihoa.

 

Niin harvoin enää tänä päivänä

saamme osaksemme rakkautta,

joka ei kysy, ei utele, ei kerjää,

ei vanno eikä valehtele,

vaan joka lähettää itsensä ulos maailmaan

niin vakuuttuneena oikeutuksestaan,

että tekee sen, minkä tuntee olevan oikein.

Asettuu paikoilleen sinne,

mihin kulloinkin keskittää huomionsa,

eikä häpeä tunnustaa nimeään.

 

Niin harvoin puhkeaa niityn yksinäinen tuomi

keväiseen kukintoonsa

ylenpalttisessa rakkaudenpuuskassaan,

kiitollisena siitä, mitä aurinko on sille antanut

pitenevien kevätpäivien vaalenevina iltoina

sirotellen kukintonsa, siitepölynsä ja terälehtensä

yli kaiken maan

antaakseen pois sen, mitä on saanut

tajutessaan saamisen ja antamisen ikuisen kiertokulun.

 

Kaikki (se) mitä saadaan ja annetaan,

jokainen kuultu ja lausuttu sana,

puhe, ele, kuiskaus ja katse

ovat yhtä ja samaa rakkauden ilmausta,

joka ei kuule antamistaan.

Sillä rakkaus on absoluuttista.

Se on henki,

joka vaikuttaa,

jonka ei tarvitse kysellä oikeutustaan.

Kaikille se on sama.

 

Rakkaus on voima,

jonka ei tarvitse kysellä,

miltä kohteesta tuntuu.

Rakkaus tietää etukäteen vastauksen,

koska se pystyy samaistumaan toisen osaan.

Se pystyy ymmärtämään,

koska se tajuaa syyn ja seurauksen lain

ja on silloin ajan ja avaruuden ulkopuolella

- mutta kuitenkin sisällä kaikessa.

 

Rakkaus on siunaus.

Rakkaus on kehtolaulu.

Rakkaus on voima,

joka ei lannistu suurenkaan vuoren edessä,

sillä vuori itse

on vain rakkauden yksi ilmenemismuoto.

 

22.05.82 - (Mannheim [I] oder 6.6.82 Miltenberg?)

(Mitä olet tehnyt minulle hymylläsi, kukillasi ja kiitollisuudenosoituksillasi?)

I
Was hast du mir getan mit deinem Lächeln, mit deinen Blumen,

Mit deinem Hinweisen der Dankbarkeit?

 

Der Sternhimmel - mit guten Sternen -

scheint über Mannheim.

Der Fluss strömt langsam

unter durch die stehenbleibenden Brüke.

Das Gras wächst, schiesst in die Höhe

und das Leben irgendwohin verfliegt

- zu einem anderen Matz -

herumstreifend wie der Rauch.

Der Gegenwärtige verwandelt sich

in einem Augenblick in Vergangenheit

- nur den Platz wechselnd.

 

Also - dreh dich nicht um,

dass dein Schattenbild

nicht in die beschattete Nacht verschwinden würde -

wie ein Gespenst,

das ich am vorigen Abend hinten dem Bühne stehen bleiben sah

(wenn ich mich umgedreht hätte)

unter dem Gewölbe mit deinem Angesicht, deinen Augen

- lachend wie du (dich)selbst.

(> 19.5.82 - Mannheim:

Siis: Älä käänny ympäri, ettei varjokuvasi katoaisi varjoisaan yöhön

kuin aave, jonka näin edellisenä iltana näyttämön takana seisomassa

- kääntyessäni katsomaan taakseni -

holvin alla - sinun silminesi, sinun katseinesi, nauraen kuin sinä -

mutta äänettömästi, soivan musiikin vuoksi...

< "Dreh dich nicht um nach fremden Schatten..." ["Kun yö saapuu Pariisiin..."])

 

Der ins Luft verfliegende Rauchduft

bleibt hier für ein Augenblick,

und bald an einem neuen Platz zu einwandern:

nach oben wegen des Wärmes

seitwärts vor dem Atmen des beschatteten Windes.

 

Der Sinn wechselt seinen Platz,

schüttelt aus(?) sich selbst unnötige Nichtigkeit,

geht (dahin) wohin kommt,

will wenn kann,

erlöscht (sich) wenn sich entzündet

wie der Funke einer Stern im Himmel

oder der einsamen Forelle im Sp-ee(?) des tiefen Flusses.

 

Wenn ich einen Menschen treffe,

ist es wie man ein ungelesten Buch öffnete -

voll von wunderbaren Sachen,

ins Wörter veränderte Abenteuern,

sich ins Sehen (Gesicht?) veränderten Erfahrungen.

Aber sie ist aus dieses Buch,

das ist und bleibt immer unvollendet

und nicht kann man das wegwerfen.

 

Die Geliebte verschwindet

wie ein hinterbleibender, rauchiger, entfernter Berg

in die Mitte von blaueren Himmel.

Die hilflose Träne der Augen fort bringt (?)

nicht fort den Durst des trockenen Mundes.

Aber die gesagten Sätze bleiben.

Sie locken die Bilder wieder sichtbar.

Und alles wesentliches ist wie dir anwesend;

nicht als reaal, doch aber wirklich.

 

Nicht berührt du Hand den Hand.

Doch aber die Fühlung, der Blick,

die Lächeln und die Wörte sind dabei:

hier nirgendwo - unklingend, unsichtbar -

doch irgendwo fühlbar seiend

in dem Teil von mir,

das man ja auch unhörbar,

unsichtbar und oder unfühlbar ist,

das aber selbst fühlt, sieht

und hört alles was erwählt.

 

Wie schön bist Du, (die) Welt,

die als Gebirgsabhang, Laubwald,

sich erhebenden TV-Turm bei dem Autobahn vorkommst,

als Übergangsbrücken zwischen die Getreidefelder,

als gleichzeitig sichtbar werdenden drei Dörfer,

als Bild das in der Phantasien bleibt,

das unsichtbar mit ist - in allem da, wohin ich schaue.

Was gibt jener Gedanke als Gegengeschenk?

Den Schimmer der Augen

und das an die Leerheit verleihteten warme Lächeln,

das wie ein Blütestand des wachsenden Baumes ist.

 

Wie der neblige (?) Regen in der Morgendämmerung

sich über die gelb glühenden Felder hinlegt,

legt sich auch - auf ainer liebervollen Weile -

mein Liebeswindstoss gegen die Welt

leise an seine Stelle;

Er liebkost die blühenden Bäumen der Wegseiten,

schleicht von einem Garten nach dem anderen,

dehnt seinen anrührenden Hand

bis zu der kleinsten Ecke,

zu der mindesten Bluhmenterasse,

zu jedem Kraut, Stroh und Pflanz,

leise vom Erstaunen ausrufend,

jedesmal wenn er die dünne Haut des Seiendes betastet.

 

So selten heuzutage wird uns zu Teil die Liebe,

die nicht fragt, nicht forscht aus,

nicht bettelt, nicht schwört, nicht lügt,

sondern sich heraus in die Welt sendet,

so überzeugt von ihrer Berechtigung,

dass sie das tut, was sie sich als recht fühlt,

stellt sich an ihren Platz dahin,

wohin ihre Aufmersamkeit jeweilig konzentriert

und sich nicht schämt,

ihren Namen sich zu bekennen.

 

So selten blüht

auf der einsame Ahlbaum der frühlingshaften Wiese

im Überfluss von seinem Liebeswindstoss dankbar daran,

was die Sonne an ihm gegeben hat,

an den verschiessenden Abenden,

der länge gehenden/gewordenen Frühlingstagen.

Er verstreut seinen Blütenstand,

seinen Blütenstaub und seine Krone

über die ganze Welt

um das zu abgeben, was bekommen hat,

indem er seinen ewigen Kreislauf

des Gebens und das Verschaffens begreift.

 

Alles das, was man bekommt und ausgibt,

jedes gehörte und gesagte Wort,

Sprechen, Geste, Geflüster und Blick

sind eins und derselbe Ausdruck der Liebe,

die nicht ihr Geben hört.

Denn die Liebe absolut ist.

Sie ist der Geist, der wirkt.

Sie braucht nicht nach ihrer Berechtigung fragen,

denn an jeden ist sie dieselbe.

 

Die Liebe ist (die) Kraft,

die nicht zu fragen braucht,

wie das Objekt sich fühlt.

Die Liebe weiss den Antwort im voraus,

weil sie an den Teil von den anderen identifizieren mag.

Sie mag verstehen, weil sie die Kharma,

das Gesetz von der Ursache und der Folge(n) begreift

und (dann) somit aussen der Zeit und des Raumes ist,

aber doch drinnen in Allem.

 

Die Liebe ist Segen.

Die Liebe ist das Wiegenlied.

Die Liebe ist der Kraft, der unbezwinglich ist

- auch vor dem grossen Berg.

 

II
Schwer ist die Tournee mit ihren durchgewachteten Nächte,

mit ihren anbrechenden Morgenen.

Schwer ist der Tag

mit seinen sich im Schweiss brütenden Stirnfalten.

Lang ist die Reise von nahe bis fern.

Lang bleibt der Gedanke vergangene Läufe herumstreifen

in denen die Ereignisse sich

in die geflechteten Haarringel der Vergangenheit und der Zukunft verknoten.

 

Was denkt der Gedanke nach?

Nach der vergangenen Abenden,

den von der Einsamkeit gebrüteten Gedankeneier

den Treffenplätzern der Wahrheit und der Träumereien,

in der Menge, an der Orchesterbühne,

am Strandrasenplätzer (?) des nächtigen Flusses,

unter des dunklen Nachthimmels,

nach der Stunden des Erstaunens

den Augenblicken des alles erfüllenden Liebesanstosses,

der Weilen der Hoffnungen, der Angsten und der Träumereien,

nach der Stunden, wenn du das Antwort nach der vom Leben gestellten Frage erwartest,

wenn du den Blick erwartest, der dir zu Teil wird,

wenn du die Berührung erwartest,

die dir in ihrem elektrischen Netz umhüllt,

wenn du die Wörter erwartest,

nachdem du sie gehört hast,

wirst du deinen Lebensberuf verstehen.

 

Würde die Träne an die geschweissige Augenecke erscheinen,

wenn man dieses alles erörtet?

Würde die an das Glückgefühl angezogene Depression den Sinn erfüllen?

Würde das Ohr bekannte Wörter

- in einer neuen Ordnung ausgeschrochen - hören?

Würde der Blick suchen, würde er herumirren

- um einen Stützpunkt zu finden erwartend?

Würde der Hand erzitternd an dem empfindlichen Platz berühren?

 

Würde der Mund vorher ungesagten Gedanken aussprechen -

mit den bekannten Wörtern?

Würde der Gedanke erwachen,

um die Welt mit neueen Wörtern zu anziehen?

Würde der Sinn seinen Wohltaten tun?

Würde die Nase den bekannten Duft riechen? Würde der Leib die Nähe vibrierend erleben,

die nicht existiert?

Würde  die Haut die Schwingung fühlen,

die nicht von dieser Welt kommt?

 

Leise übersiedelt die Wellenfigur des Gedankens

der Spiegelebene der ruhigen Förde entlang.

Leise errötet der Höhenrauch des Abends am wolkenlosen Himmelstrand,

nachdem die Sonne untergegangen ist,

wenn die einsame Buss ihren langen, unendlichen Reisen streckt,

des sich im Zwielicht schlingelnden Autobahns entlang.

Leise betastet der Sinn die empfindlichen Momenten der vergangenen Tagen.

 

Leise bringt das Gedächtnis zurück die leise gesprochenen Wörter.

Leise schaut der Blick der Höfe der Luft entlang,

vom Augen bis Augen.

Leise erzählt der Mund über die Weilen der Wahrheit,

die die erfüllten Schale der Folgen tragen,

von der Quelle des Wissens bis zur anderen

im Schatten des Laubwaldes (von) der Ursachen...

 

Empfindlich ist der Sinn um seine Fehler sich zu erinnern.

Hoffentlich lebe ich lang genug um es zu machen.

 

III
In der vorigen Nacht habe ich 

- vor dem Einschlafen - sonderbare Visionen gesehen;

als ob hätte ich in die Zukunft scheinbar gesehen (gekuckt):

Der Uhrweiser erzitterte zwischen eins und zwei.

Und von sieben bis zwölf war es finster.

Seltsam ist es sich von einem Traum zu dem anderen erwachen

- darüber unwissend,

ob einer von den beiden wirklich war

und aufwahren, weil man sich misstrauen beginnt,

dass man vielleicht auch in die Zukunft sieht -

ohne irgendetwas darüber zu verstehen.

 

Nur einige bedeutende Winke,

die unmögliche zu erklären sind,

weil sie nicht die Kette von der Ursache und der Folge zeigen.

Höchstens geben sie ein Aufblitzen darüber,

wie die nicht für einander seienden Ereignisse

nur in der verschiedenen Zeiten gleiten

auf den Reisen nach der vollständigen Einheit -

wie die Seele den Leib vorbeigeht, wenn die Zeit voll kommt.

 

Und doch - möchte ich das nicht enden?

Welches "das"?

jene Wanderung auf den Seen zwischen unzählige Perioden,

da ich gegen ferne anonyme Küste zu paddeln versuche,

von denen einige bleiben,

wenn die anderen sich aus den Händen verflüchtigen,

durch die Perioden

gerade als du anrühren versuchst,

sie am Arme fassen versuchst.

Die ganze Zeit befinden sie sich da,

aber nicht für dich existierend.

 

Die Menschen glauben, dass sie genug begreifen,

um miteinander sich wohl zu fühlen,

um miteinander zu auskommen - und nichts anders...

Wenn die Theatervorstellung geendet ist,

ist die Wahrheit nahe.

Und der Krieg ist kein Theater.

Verschiedene Zeitaltern streiten untereinander -

ohne sich  zu einander ergreifen,

ohne einander zu treffen,

nur einen Haufen mit scheinbaren Leichen gebährend,

über die niemand weiss, zur welchen Zeit sie dann gehören.

Zeitlich befinden sie sich auf dem land von niemand.

Doch haben sie die Stelle, aber keine Zeit (-dimension).

Deswegen sind sie tot.

 

Die Verstorbenen sind unmöglich zu treffen,

weil niemand weiss, zur welcher Richtung das Leben geflohen ist.

Nur lautere Laichnamen in der Ludersee übrig von jener Schlacht,

die von niemand gesehen wird (geworden ist),

deren Stimme von nich einmal einem lebenden Ohren ergreift wird.

 

Was sind diese Visionen mitten in diesem grünen Park,

auf diesem Burghof,

geschluckt von Jahrhunderten (geworden),

wovon nur den Namen übrig ist.

Wovon kommt diese Trauermusik

in der Mitte von diesem hoffnungslosen Versuch

- nach der Abrüstung ermahnend - die Blues klingend

aus den tausendwattigen Lautsprechern

die Menschen schwärmend mit Bratwurst oder geröstetem Schweinkotelett,

Weisswein von Papierklugen (Pappenkaugen?) drinkend

im sanften Wind vom Sommerabend - wie ich jetzt -

während der zwei letzten Tage ohne irgendetwas gegessen...

 

Zu erwarten und wieder erwarten - etwas zu geschehen

auf dem Gelände zwischen dem Krieg und den Frieden

nachdenkend warum alle vielleicht nicht das gutheissen,

was du machst, sagst oder unterlässt...

statt dessen, dass alles was geschieht,

wurde um die Wette klatschend akzeptiert

nach neueren Leistungen agitierend

als ob jede Leistung best in der Welt wäre.

jede Ausführung ist doch endlich unübersteigend.

Niemand kann einander ersätzen.

 

Vom Mal zum Mal fällt es schwieriger

im Menge ganz allein zu sitzen.

Vielleicht nicht als unbekannt, doch aber allein,

allein mit seinen eigenen Gedanken,

längs der Knoten von Gordion, entklang die Leine

von der Spitze bis zum Ende.

Endlich weisst du gar nicht mehr,

ob das so schwer ist, wie das neulich aussah.

Mein Teil ist diese gelegentliche Einsamkeit übersehen/ertragen,

die unzerbrechbar ist.

 

Was für ein Mensch wäre ich

um jetzt einem anderen zu sprechen?

Besser(?) wäre es in seinen eigenen Dasein zu sein,

die zusammengekommene Volksmenge

mit seinen nebligen Augen zu betrachten

am/zum vorbeigehenden Organizationsangestellter dem Hand zu schwenken,

den Bekannten zu grüssen,

ziemlich ainigen anderen zu vermeiden,

als der Ursache ein irreaales Gefühl darüber,

dass ich nichts zu tun mit irgendeinem habe,

wenn - zur derselben Zeit - es wäre

so viele unvollendete, unerklärte Sachen mit einigen anderen

als ob diese unerklärte Fragen nur gerade

jene bestimmten Persönen und mich angingen,

als ob die Fragen die Probleme des begrezten Menschheitteiles wären,

die nur die Erwählten angehen.

 

Am Morgen halb sieben,

nach der gut durchgewachteten Nacht

fertig zum Schalfengehen,

wenn nicht so vieles geschehen wäre.

So vieles unbegreifliches und so viel zu lernen...

dass die Zunge nicht erzählen kann

 

22.05.82

Düsseldorfista Weinstadtiin käy matka

kapeiksi käyneiden unensiivujen jälkeen.

Düsseldorfin suomalaisfestivaali Ehrenhofissa

on suomalaismuusikkoja täynnä.

Kuin olisi Helsingin juhlaviikoilla.

 

Jatkot Rheinterassilla ovat kuin sekoitus

ylioppilaskunnan osakuntavuosijuhlaa

ja normaalia Tavastian jazziltaa.

Herrojen smokit, daamien röyhelöt

ja muusikkojen ryysyt sulassa sovussa

Reiskoineen, Paroneineen, Leksoineen,

Jäppisineen, Timoteineen ja Rannikkoineen.

 

Lämmin on kesäilta taidemuseon piha-aukeamalla.

Holvin kaaren alla välähtää tuttu katse,

tuttu nauru häipyy musiikin alle

ja hahmo häipyy pois kuin aave,

joka on koostunut kahdesta,

ehkä kolmesta tutusta ihmisestä.

Eikä ole kuitenkaan kukaan niistä.

Mikä on tämä aaveiden maailma,

jota olen vähitellen alkanut näkemään

suunnilleen viimeisen vuoden aikana?

 

Onko henki sitä, että siirrän vuoria paikoiltaan

pyörähtämättä itse ympäri

ja materia sitä, että pysyn paikallani

ja pilvet lipuvat taivaanrantaa pitkin edestakaisin?

 

(Myöhemmin:)

Se, joka on oikeassa, antaa ohjeet.

Jotkut ovat tottuneita antamaan ohjeita.

Siksi he ovat aina oikeassa.

 

Kaikki, mitä elämässäni olen kokenut

on maksettava takaisin jossain muodossa.

Mitään ei saa jäädä sisälle.

Tämä on Karman laki.

Älä siis pelkää ottaa vastaan mitä elämä antaa.

Kaikki on kostettava ja maksettava - hyvällä.

 

23.05.82 - paluu Weinstadtista Düsseldorfiin
Entäpä, jos analoginen aika, informaatio, input liikkuukin tilassa, so. on jatkuvaa nykyhetkeä, mutta eri paikoissa?

- Millainen olisi tällöin analoginen avaruus? Olisiko se tässä olemista - menneisyydessä ja tulevaisuudessa. Tuo käsite tuntuu kiehtovalta. Niistä muodostuisi kaksinapainen systeemi. Millä tavalla analoginen avaruus vastaisi output'ia? Kokemuksen lähettäminen, informaatio, joka jakautuu kaikkialle, ja jota lähettäjä "ei koe". Miten tuota  ajatusta voisi kehitellä?
- Ovatko linnut ja hyönteiset puun uloke, sen liikkuva käsi?

 

- Konsertin jälkeen:

Koetut tapahtumat muuttuvat tilaksi,

niin kuin tyyneen vedenpintaan putoava tapahtumakivi

saa aikaan aallokon, joka leviää,

kun yksi paikka ei yksin pysty

vastaan ottamaan sanomaa.

Haluaisin niin kirjoittaa, jos voisin.

Olisi niin paljon puhuttavaa.

 

24.5.82
Miltä näyttää aika,

kun kipinän sinkoutuminen nuotiosta

tai lammen pinnassa leviävä ympyräaalto

merkitsee yhtä hetkeä,

samaa analogista nykyhetkeä,

joka viivästyy ja viivästyy,

ennen kuin - vasta sammuessaan -

muuttuu menneisyydeksi.

 

25.05.82
Nykyhetki liikkuu tilassa, ei ajassa.

Nykyhetki siirtyy Düsseldorfista Frankfurtia kohti

jättäen jälkeensä

hyvien ja huonojen muistojen unohtumattoman vanan

tapahtumakuplineen, puhekuplineen,

suurten pomojen puhjenneine kuplineen,

kuplivine olutkolpakkoineen, vaahtokylpyineen

ja vaahtosuisine lähetystöattasheoineen.

 

Nykyhetki on kuin varjo,

joka seuraa jokaista elämäntien kulkijaa,

pitenee auringon laskiessa

kuin sähkökitaran delay,

lantionkaaressa viivähtänyt katse,

pyhien tavujen ympärille käpertynyt meditaatio,

joenrannan märehtivä lehmikarja,

ihmeelliseen asentoon jähmettynyt kivipaasi,

kuin valokuva,

joka on otettu ennen tapahtumahetkeä,

mutta joka silti kuvaa kaiken sen,

mikä pian tulee olemaan totta.

 

Logiikka on samuuden  näkemistä.

Se on samuutta ajassa,

jatkuvuuden ennakoimista,

tai samuutta tilassa,

toisiaan muistuttavissa sanoissa,

teoissa, muodoissa ja piirteissä,

tai vastakohtien samuutta,

yhteisten asioiden samuutta,

kokonaisuuksien hahmottamista

ja samuutta erillisyyksien toteamisissa

päivällä ja yöllä, kylmässä ja lämpimässä,

tulitikun kipinässä ja tulivuoren purkauksessa,

pienessä ja suuressa.

Oivallettu kokemus on logiikan tajuamista siinä,

missä sitä ei ole näyttänyt olevan.

Hallaöinen kuura nurmikon päällä,

sateenkaari, revontulet, autobaanat,

linnat torneineen istutettujen lehtipuiden keskellä

kuin lentoon lähtevät raketit.

Kaikki ne ovat  hengen ilmausta, sitä,

miten se reagoi muuttuvaan todellisuuteen.

 

-         Olen usein huomannut aamuisin olevani virkeä ja illalla väsyksissä.
          Mistähän se johtuu?

-         Iltahämärässä alkaa olla pimeä. Kulkea.

-         Kaukana on kevyempi olla.

-         Kuunnella ennättää aina, jos vain ääntä riittää.

-         Luottavatko sanankuulijat kuulopuheisiin?

-         Mistähän se sana johtuu?

-         Haluaisin päästä perille johdatuksesta.

-         Kuubalainen salsa on aikaansa edellä.

-         Jälkeenjäänyt musiikki ei välttämättä aina ole jalkapohjista lähtöisin.

-         Jälkiäänitystä on vaikea päätellä jäljestä. Se erottuu harvoin joukosta.

 

28.05.82 - Regensburgista Stuttingeniin:
Jälleen yksi niistä kiireisistä pikaherätyksistä:

Tunnin turha odotus hotellin pihalla,

(sitten) taksin tilaus, hälytys taksikeskukseen

pyytäen etsimään mahdollisesti Tonavan rannalle pysäköityä

harmaata, ränsistynyttä Hanomagia,

jossa on punaiset ikkunaverhot ja SF-tunnus.

Itse Tomin kanssa taksilla

läpi vanhan kaupungin ruuhkan,

yli kolmen Tonavan sillan

ja lopulta poliisilaitokselle.

Siellä saamme tietää,

että auto on jo hotelli Wiendlin edessä.

Olemme lähes kaksi tuntia myöhässä

ja edessä 400 km:n ajo.

 

On tapeltu rahoista ulkopuolisten kanssa,

valvottu, matkustettu, väsytty, juostu ja syöty,

vietetty konsertin jälkeisiä iltoja,

ostettu kiinalaisia, korealaisia, jugoslavialaisia, bosnialaisia,

montenegrolaisia, turkkilaisia ja arabialaisia kasetteja,

tapeltu kauppiaitten kanssa oikeudesta ennakkokuunteluun

Frankfurtin rautatieaseman läheisissä makedonialaiskaupoissa,

kuunneltu, ostettu - joskus kuin sikaa säkissä,

yövytty hotelli Teheranissa,

tilattu sektiä ravintola Melodian turkkilaiselle laulusolistille,

puhuttu musasta ihmisenä olemisen keskellä

ja ihmisenä olemisesta musan keskellä

läpi hotellihuoneiden tupakansavuisten öiden,

perehdytty kylmä- ja kuumavesisuihkujen paikallisiin erityispiirteisiin,

soitettu ihmisiltä nauru ulos,

haalittu matkalaukut täyteen punaista shampanjaa,

sesamlehti-säilykepurkkeja, sesamsuolaa,

merilevää, vietnamilaista yrttiuutetta,

ginseng- ja jasmiiniteetä, turkkilaisia seinäkankaita,

Ugandan tai Ruanda-Urundin Pili-pili -tulimaustetta,

honkongilaisia kahvilautasia, intialaisia paitoja,

kenkiä, shortseja, alusvaatteita,

saksan- ja englanninkielisiä kirjoja,

kirjoitettuja runoja, osoitteita,

tavattu tuttuja, tutustuttu ja erottu,

käyty lääkärissä, pankissa ja postissa

vaatimassa takaisin viallisen puhelinautomaatin nielemiä kolikoita,

tavattu outoja ihmisiä ihmeellisistä maista,

nukuttu autossa unen silmissä kuvitellut maisemat.

...Vielä kymmenkunta päivää jäljellä tätä kaaosta.

 

29.05.82 - Tuttlingen, Möhringen
Tänä aamuna herätessäni (minulla oli outo olo)

minulle tapahtui kummia.

Heräsin pirteänä kuin peipponen

- satakielen lauluun.

31.05.82 Ehkäpä vastakohdat, erimielisyydet yms. ovatkin vain lyhyen ja pitkän tähtäyksen vastakohta, so. molemmat ovat oikeita. Ehkä kaikessa vastakkain-asettelussa onkin vain kysymys aikavälistä, siitä dimensiosta, josta kutakin tekoa arvioidaan.

Raskas on kiertue valvottuine öineen.

raskas on päivä hiestä hautuvine otsaryppyineen.

On pitkä matka läheltä kauas.

Pitkään jää ajatus kiertämään menneitä kelauksia,

joissa tapahtumat solmiutuvat

menneisyyden ja tulevaisuuden palmikoiduiksi hiuskiehkuroiksi.

 

Mitä miettii ajatus?

Menneitä iltoja,

yksinäisyyden hauduttamia ajatusmunia

todellisuuden ja haaveen kohtauspaikkoja

väkijoukossa, orkesterilavan äärellä,

joen rantanurmikolla pimeän yötaivaan alla.

Hämmennyksen hetkiä,

kaiken täyttävän rakkaudenpuuskan hetkiä,

toivojen, pelkojen ja haaveiden hetkiä,

hetkiä jolloin odotat vastausta

elämän asettamaan kysymykseen,

odotat katsetta, jonka saat lopulta osaksesi,

odotat kosketusta, joka käärii sinut sähköiseen verkkoonsa,

odotat sanoja, jotka kuultuasi ymmärrät elämäntehtäväsi.

 

Tulisiko kyynel hikiseen silmänurkkaan

tätä kaikkea pohtiessa

- tai surumielisyyden vaippaan verhoutunut onnenitku?

Täyttäisikö mielen onnellisuudentunteeseen pukeutunut masennus?

Kuulisiko korva tuttuja sanoja

- uudessa järjestyksessä lausuttuina?

Etsisikö katse, harhailisiko ympäri

odottaen löytävänsä kiintopisteen?

Koskisiko käsi värähtäen arkaan paikkaan?

Sanoisiko suu ennen lausumattomia ajatuksia -

tutuilla sanoilla?

 

Heräisikö ajatus

pukemaan maailman uusiksi sanoiksi?

tekisikö mieli mielitekojaan?

Haistaisiko nenä tutun tuoksun?

Kokisiko ruumis värähtäen läheisyyden,

jota ei ole?

Tuntisiko iho värähdyksen,

joka ei ole tästä maailmasta?

 

Hiljaa siirtyy ajatuksen lainekuviointi

tyynen selän peilipintaa pitkin.

Hiljaa punertuu illan kajo

pilvettömällä taivaanrannalla

auringon mentyä mailleen,

yksinäisen auton taivaltaessa hämärässä

pitkää, loputonta keikkamatkaansa

kiemurtelevaa autobaanaa pitkin.

 

Hiljaa koskettelee mieli

menneiden päivien herkkiä hetkiä.

Hiljaa palauttaa muisti

hiljaa lausuttuja sanoja.

Hiljaa katsoo katse

ilman pihoja pitkin silmästä toiseen.

Hiljaa kertoo suu totuudenhetkistä,

jotka kantavat seurauksien täytettyä maljaa

lähteestä toiseen

syiden lehtimetsikön varjossa...

 

Arka on mieli maistelemaan virheitään.

Toivottavasti elän kyllin kauan

tehdäkseni sen.

 

Jospa vastakohdat ovatkin vain ajan mittapuu...
- Käännettäessä huomiokykyä (tai pyöriessä) kaikki katoaa yhtä nopeasti. Etäisyyseroja ei ole. Pyörivä systeemi on yhtä kaukana kaikesta.
- Uni jäi minulle velkaa. Keltä saan rahani takaisin?

 

[Jatkuu osassa IX - 01.-02.06.82 - aamuyöstä]