Runot VIII -13.9.1979
21.3.1979 (HAUTAKIVI)RUNO.
"Minä elän."kirj. Tuntematon, 1800-luvulta.
23.3.79
Olen aina ihmetellyt
miksi kitarani ja minä
emme ole yhtä.
Yhtämittaa olen ihmetellyt
sitä yhtä mittaa,
joka mittaa minua
ja sitä kitaraani
eri mitalla.
Talla on paikoillaan,
milloin kuljemme yhtä mittaa.
Mittaamaton on se tie,
milloin erittelemme toisiamme,
yritämme tutustua toisiimme,
milloin olemme eri mieltä.
Kun tullaan risteykseen,
jossa tiemme erkanevat,
tallaan itseni...
Enkä tiedä, miten pitäisi jatkaa
tätä erossa olemista siten,
että kuulija ymmärtäisi...
Ymmärretty sävel on puoli lausetta
ja kokonainen lause on tauko,
joka kertoo lauseen loppuun.
Lopulta lopetan,
kun ei ole, mitä kertoa.
Kun kaikki se, mitä pitäisi sanoa,
on sanottu ensimmäisessä lauseessa,
ensimmäisessä epäonnistuneessa sävelessä,
joka odottaa malttamattomana
kertoakseen kaiken sen, mitä on oppinut -
tietämättä, arvaamatta mitään,
joka koskee epäonnistumista.
Malttamattomana haluan kertoa
epäonnistumisestamme maailmalle,
joka kurkistaa myötämielisenä kitaraani,
ihailee sen kuluneita kieliä,
kumartuu ihastellen lanteiden kaaria myötäillen,
ihailee sen ikääntyneitä kasvoja,
pakkasen polttamia kynsiä
ja sateen kylmettämiä kirjokansia,
jotka lepattavat tuulessa,
jota ei näy.
Kitarani nojaa pöytään, jolla kirjoitan -
vilahdellen sanoja, jotka vilahtelevat minussa,
jotka alati painavat mieleni tallaa,
joka astuu varovasti kuin tuuli,
joka vilahtaa ohitseni,
jota ei näy.
Vielä kuitenkin haluaisin keskustella.
Haluaisin keskittyä tähän uuteen kysymykseen,
kysymykseen siitä,
miksi kirjosiepot lentävät ohitseni,
miksi pöytäni nojaa kitaraani -
tavalla jota se ei ansaitse.
Sillä pöytä on eri.
Pöytä on toinen, joka kuiskaa:
"Pötyä!"
Pölyä tämä mainen tallaaminen.
Asioita ei tallata.
Ne asettuvat itsestään - astuen.
Ne lennättävät tuliset nuolet
suuntaan - jota ei näy
ja toiseen - jota ei näy.
Näkyvää on se,
mikä pitää sisällään kaiken - näkyvästi
sanoen hyvästit kaikelle,
mikä huonosti kätkee sen,
joka ei näy.
Näkymätön viitta ojentaa meitä kieltä kohti.
Kieli on se, joka värähtelee.
Kieli on se, joka puhuu.
Kieli on se, joka on vaiti silloin,
kun suu puhuu syksyn yhdeksästä hevosesta,
jotka ovat mykkinä hiljaa kuunnellen,
kun suu kertoo syksyn yhdeksästä hevosesta,
jotka laukkaavat hidastellen
niiden esteiden kohdalla,
jotka ovat vaiti,
jotka ovat naamioituneet ylitetyiksi esteiksi
houkutellen tuttuuttaan kävelemään yli.
Miten tutustuisimme toisiimme?
Miten ravistaisimme päältämme päällä olevat esteet?
Miten karistaisimme harteiltamme esteet,
jotka ovat sivulla?
Miten tyhjentäisimme sen,
mikä on alle
kaiken arvostelun?...
Alan ymmärtää vähitellen,
pala palalta,
miksi kitarani ja minä
emme ole yhtä.
Kitarani nojaa pöytään
ja minä nojaan pöytään.
Kitarani nojaa pöytään,
sillä se on raskaana soittamattomista sävelistä.
Ja minä nojaan pöytään vanhana
soitetuista, niin monista soitetuista turhista sävelistä,
jotka piti aikoinaan saada esiin,
koska aikaa oli niin vähän.
Aikaa oli niin vähän,
koska oli niin monta soittamatonta säveltä,
joilla piti osoittaa ihmisille,
että tiedän, mitä he tarvitsevat...
Tiedän nyt,
että soittamattomat sävelet haluavat rauhan
tullakseen kuulluiksi yksi toisensa jälkeen,
eikä niin, että ne tarjottaisiin ikään kuin
alasimella takoen päähän.
Soitetut sävelet ovat rikkaruoho
Joka kuihtuu, kun syksy on,
joka versoo, kun kevät on,
joka tarkkaan seuraa
omaa olemassaolon lakiaan,
joka lisääntyy ja kasvaa joka hetki,
kun tilaisuus suo,
kun tilaisuus tuo eteen mielijohteen
johdattaen ajatukset pois siitä,
mikä on tärkeää
ja vähemmän tärkeää.
Minä alan tuntea sen kysymysmerkin,
joka panee kitarani
mietteliäänä nojaamaan kirjoituspöytääni
ja olemaan vaiti.
Meidän pitäisi tutustua uudelleen
niin kuin vaimoni ja minä,
jotka olemme hiljaa toisillemme -
kuitenkin hyväksyen sen,
että olemme vaiti - puhumatta mitään,
olematta kuitenkaan mitäänsanomattomia.
Sillä vaimoni ja minä
kitarani ja minä
tulemme.
Me tulemme koko ajan.
Meidän tulemisemme on sitä,
että meiltä tulee joskus jotain,
joka ylittää tämän tulemisen rajan,
tämän hirveän ylipääsemättömän ongelman,
joka tulee joka hetki
eteemme ja taaksemme,
jos katsomme eteemme
ja jos emme katso taaksemme.
Minä tulen ja menen.
Mennen tullen sanon kuitenkin:
Jos vain maltan olla hiljempaa,
jos vain maltan olla nostamatta meteliä itsestäni,
jos maltan olla riittävän hiljaa -
jatkuvasti YHÄ hiljemmin,
NIIN SE ALKAA SOIDA
SE JOKIN
MINUSSA.
30.3.79
Mikä on seuraus, mikä on syy?
Tässä jo mielikin hämmentyy...
Kohtalo oikukas roolissa toinen,
toinen vuorostaan Onni moinen.
Kylväjä elämän kuolemaan liittää,
Sattuman satoa ihmiset niittää.
Toive jos ahdingoss' auttaa ei voi,
vain harva sitä tyynenä kommentoi...
28.04.79
Tekisi mieleni kirjoittaa runo siitä,
miten runon alkoi tehdä mieli kirjoittautua sisälle minuun
(saada minut kirjoittamaan se).
Joskus olen kuin opisto
johon sanat kirjoittautuvat sisälle yksitellen
mutta kuitenkin jonossa - ikään kuin kuullakseen,
mitä minulla on sanottavana nähdessäni heidät.
Sanat peilaavat itseään minussa
ikään kuin katsellen aran ihmettelevästi sitä,
joka heidät loi olemaan - sillä kertaa,
joka pani heidät pituus- ja painojärjestykseen,
tärkeysjärjestykseen, paremmuusjärjestykseen
ja suosituimmuusjärjestykseen,
kunnes ne itsekin alkoivat ihmetellä,
mitä järkeä koko tässä jutussa on.
Kuitenkin - jatkuva sinne menemisen mieli
teki heitä toisesta päivään...
Miten hyvä onkaan näkö molempiin suuntiin.
......
4.5.79
Joka yö vaipuessani uneen alkaa mieleni Odysseia;
paikallaan olemisen harharetket
eläväksi muuttuneen labyrinttilaboratorion katveessa
seinäviidakon viidakkoseinien sisällä.
Kaikki lehdet alkavat hehkua merkityksiensä paljoutta.
Kaikkien niiden tulella on jotain sanottavaa minulle.
Kirjojen lehdet kisailevat minussa sanojaan sekoitellen
- näennäisen mielivaltaisesti -
löytäen poissaolollaan loistavia, salaisuutta hohtavia yhteyksiä
näennäisten päivänvaloerojen välillä.
Puiden vihreähehkuiset lehdet kevätaikaan
ja samojen tai toisten puiden punahehkuiset lehdet syksyllä,
jolloin ne vapautuvat unituulten riepoteltaviksi - raa'asti tai hellästi.
Sävelten leijonat ja karitsat vieretysten yön sylissä,
unen suomassa järjestyksessä loppuun saakka.
Hämärä utuinen aavistus nousevasta päivästä
keijujen keskellä soiden.
...
- Kun synnyin,
synnyin puettuna avaruuteen,
säteetön kehä pääni päällä,
auringonpaiste silmissäni.
- Kun elän,
elänkö kehäpäätelmien rajujen pyörteiden imussa,
rengassilmät kiiluen, pää pyörällä,
korvat soiden, kynä savuten,
nenä tuhisten, suu vaahdossa?
- Kun kuolen,
kuolenko seppelöitynä kuun kelmeyteen,
tähtisadetikut sormissani(ko) maan alla..?
Osittavatko ne taivaan tuuliin -
tyhjääkö tuijottaen? (*Vrt. Karhunpeijaiset)
13.5.79
En sano mitään liian laveasti.
Sanottu mikä sanottu.
Mistähän johtuu,
että poliitikot puhuvat niin paljon,
kun oikea hetki tulee
ja ovat vaiti vain silloin,
kun aika ei ole vielä koittanut.
He näyttävät osaavan valehtelemisen taidon
- kaikki - aivan nappiin.
Paitsi ne,
jotka ovat aina äänessä.
he osaavat olla niin hiljaa niin monista asioista -
sanotaan nyt vaikka... taiteesta -
oltaessa puhumatta mitään.
Tai kun pitäisi kaivaa yhteiskunnan perusjalkaa (savesta),
niin eivät he välttämättä tee työtä käskettyä
tai (edes) vuorotta
käy vieraissa maissa.
Maista kaikista sittenkin
on taivas se mulle rakkahin.
Kullankallis kotiseutu
seutukaavoineen alennusmyynnissä.
Hopeapajut kilisevät tyhjää,
eikä neito käy enää lähteellä.
Joku on vapautunut helminauhojen kahleista.
Yössä soi rastas.
Ei vastaa kaiku,
kun kukko kiekuu aamupuurot suussa,
häntä koipien välissä.
Pitäisi säveltää maailman synty ennen kuolemaa
- keuhkot kuin hiilivalkealla -
tulisieluisesti soiden.
Vain kenraali voi tervehtiä
ohimarssivia kuoleman sanansaattajia
sanomalla: Eläköön!
Olen niin väsymystä täynnä,
etten jaksa tyhjentää edes itseäni.
Tyhjät nuottipaperit odottavat lyijymyrkytystä
oksentaakseen sävelet ulos salavihkaa
- taakseen katsomatta -
kuin häpeillen.
...
Vinkuintialainen söi siansaksaa
riikinruotsalaisittain murtaen
jalkapuuvitsejä leipäläpi auki,
tunteet kuumana,
rintaäänellä
suutaan pieksäen.
21.5.79 torstaiaamuna klo 02.30
Joen ranta
ja sen peilikuva vedessä.
Miksi minua rangaistaan kahdesti
samalla kokemuksella
yön yksinäisenä hetkenä?
5.7.79
Aamun selkä kaartuu huomenna
varhain aamulla.
Olen elänyt tämän päivän loppuun
- sammunut.
Kesäyön himmeät parkkivalot
kuin auringonlasku
läpinäkyvän talon ikkunoista.
Synkät ajat odottavat talveaan.
Runoilija halkoo hiuksiaan
viiltävällä tarkkuudella.
Eikä mikään muutu.
On... Jokin on muuttunut...
Jokin on lähtenyt sille tielle,
alkanut tarpomaan vastavirtaan
enteillen viiltävän kirkkaina kuplivia alkulähteitä
maan suonessa
korven saniaisten mykän viittomakielen alla -
katveessa.
Paljon puhumatta -
vaiti.
Selkeä ajatus kuin valoilmiö
Kainuun kesäöisten
sumusta kohoavien vaarojen yllä.
Tienviitta
joka näyttää kaikkialle
joka paikkaan samalla kertaa.
Toistaa sen
mitä tietä joku on tullut
tai joskus menee.
Viitta joka ei kerro
monettako kertaa tämä kaikki tapahtuu,
monettako kertaa sumu nousee vaarojen ylle (vaarojen) lomasta,
monettako kertaa tuo sykähdyttävä hetki toistaa itseään
ja monettako kertaa vielä toistuu.
> [* Ks. "Minun Kalevalani"]
Loputon jatkuva alkaminen
jota rytmittävät lukemattomat alkuun pysähtymiset
ikään kuin päämäärä
ikään kuin jo olisi saavutettu.
Korpi - sen sammaloituva sammal,
jonka keskeltä elämä lähtee itämään
kohti auringonnousua
joka aamu.
Joka aamu
kun vesilinnun pää nytkähtää
lämpimän siiven suojassa,
herää ajatus - alkaa luomaan/luoda maailmaa,
erottaa maat ja vedet toisistaan (- sumusta).
Herää ajatus erottaa niemet ja rannat,
erottaa maat ja meret,
halkaista ilma
avata ovi tuulen tupaan.
Maailma syntyy joka hetki
kun ajatus kiertää kulkuaan
temmaten silloin tällöin tuulesta kiinni
ilmojen pitkillä pihoilla kaikuna kiirien
huhun lailla suonten sokkeloissa
kohisevasta galaksista toiseen.
Joka ilta
kun tammukan tuikki
ensi kerran kohtaa suvannon peilikalvon,
syntyy maailma.
Syntyy uusi käänteiskuva, uusi negatiivi,
joka on olemassa
ja tuntuu.
Jotkin kaksi asiaa
- jotenkin kummallisesti -
silloin kohtaavat toisensa,
tervehtivät ja jatkavat kulkuaan
kuin selkeän kirkkaana peilikuvana
eri suuntiin kuin muikku ja mansikka
rupatellen hetken joutavia
leikillisesti lörpötellen korvat höröllä
kuin uutiset ... hiilivalkealla.
Kaikki se mikä on mennyttä, pysyy.
Kaikki palautumattomat asiat ovat kuin kasvi,
*joka jättää jälkeensä siemenen
erehtymättömällä veitsenkirkkaalla varmuudella,
tietoisena sukukypsyydestään
hajoten ja monistuen
tuhansiksi syntymisiksi ja jälleensyntymisiksi
tehden tilaa tulevaisuudelle
antaen mahdollisuuden mahdolliselle
kantaa kortensa kekoon.
En kadehdi tuota osaa
niin kuin en omaanikaan.
Sillä - mitä eroja meissä on?
Mitä eroa on siinä
kun toinen tulee ja toinen menee,
kun jo pelkkä sanakin voi yhdistää ne
erottamattomaksi liitoksi.
Mitä eroa on siinä,
että toinen menee
toisen tullessa
kun jo pelkkä aikakin voi liittää ne yhteen -
samaistumalla.
Mitä eroa on yöllä ja päivällä
menivätpä ne tai tulivatpa ne
minne suuntaan tahansa
vaikka mistä,
kun jo pelkkä paikkakin
voi kohdata ne samassa paikassa
yhteen kytkien kuin meden ja marjan.
Mitä eroa on illassa ja aamussa,
jos aamu kääntyy iltaa kohti
ja ilta puolestaan kumartaa aamun puoleen
ajan ja paikan ykseyden hellässä hoivassa.
kun hämärän hengille
aamu on yön ilta.
Maailman synty
on ei-maailman vaipumista vanhuuden lepoon
yhtä tyynesti, [ja] rauhallisesti
kuin uuden elämän
kirkkaana tuulta viiltävä ensiparkaisu...
21.8.79
Sileät rannat meren kulkea.
Joustava ilma sateen pudota.
Kuinka monin miljoonin kerroin
sopeutumisemme onkaan varmistettu...
Esi-isät ovat tehneet tarkkaa työtä öin ja päivin.
Kuinka sopivasti vuodenajat vaihtelevatkaan.
Kuinka sopuisasti lapsi haluaakaan kasvaa suuremmaksi.
Miten sattuikaan, että viime kesänä
sähkökatkaisin piti sammuttaa jakkaralle nousemalla.
Ja nyt tarvitsee vain nousta varpailleen,
niin kaikki sujuu muitta mutkitta.
Miten opettajanvaistot heräävätkään nelivuotiaassa tytössä,
kun pikkusisko kaipaa ohjaavaa kättä.
Miten ihmeellisesti kalat vähenevätkään puroista,
ikään kuin varoittaakseen - kunnes niitä ei enää ole.
Kummallista kuinka metsämarjat tekevät hedelmänsä
eri kesinä eri paikoille
ja kuinka kestävä ja pitkäikäinen voi olla
vuosituhansia maassa untaan nukkunut siemen.
Sanotaan, ettei pihlaja kanna kahta taakkaa samana vuonna.
Nyt näen, että runsaslumisen talven jälkeen
se ei kanna marjaa.
Entä sitten?
Sitten rastaat syövät eläkeläisvanhempieni viinimarjat.
Ei ole lainkaan merkillistä se,
että he puolestaan tulevat toimeen
ilman mustaherukoita,
joten sattumien sarja loppuu
siltä osin siihen pisteeseen.
Paitsi että he puhuvat siitä minulle,
minä kirjoitan sen tähän
ja tämä kirjoitus - julkiseksi tultuaan -
saattaa vaikuttaa siihen,
että miljoonat ihmissiemenet alkavat kypsyä ihmisiksi
tajutessaan tämän avulla
luonnon kiertokulun elävästi.
Tämä kaikki on ainutkertaista.
Eivät ne olleet mitä tahansa rastaita
eivätkä mitä tahansa vanhempia, vaan
juuri ne ja he - silloin ja siellä
ja minä tässä - nyt ja ikuisesti,
jotain jatkuvaa sopeutumisen spiraalikierrettä -
ei niinkään paikassa kuin ajassa
ei niinkään ajassa kuin tajuamisessa!
Täytyy olla jotain tilapäistä,
joka nousee esiin, pinnalle tärkeysjärjestyksessä.
Sillä ilman tärkeysjärjestystä
ei toiminta, ei elämää ole mahdollista,
sillä ilman muuttuvaa tärkeysjärjestystä
ei toiminta, ei elämä ole mahdollista.
Ja kuitenkin:
Ei ole olemassa tärkeysjärjestystä!
On vain usko siihen.
Ja tuo usko ylläpitää elämää,
tekee olemisen mahdolliseksi,
tekee tulemisen odotetuksi,
jättää menneen taakseen.
Ilman tärkeysjärjestystä
ei mennyt jää jälkeen,
eikä tulevaisuus uskalla saapua.
Ilman tärkeysjärjestystä
ei mennyttä voi palauttaa mieliin
eikä ennakoida tulevaisuutta.
Ilman tärkeysjärjestystä
ei voida valita elämän ja kuoleman välillä,
koska niitä ei voisi erottaa toisistaan.
Ne olisivat kuin sadepisaroita,
jotka rapisevat kattoon toistensa kaltaisina -
tehden uneliaaksi ...
Jos oppiminen on kuumehouretta,
niin elämä on itse sairaus, itse syy,
joka panee ruumiin toimimaan, solut liikkeelle.
Keuhkoputkistoni nurinniskoin,
ylösalaisin kasvava taimitarha, porkkanamaa,
tunturinotkelma ukonputkineen,
joista tehdään suuria huiluja,
jotka soivat tuulessa:
"Voi, Biret-Maaret, voi..."
siellä, missä ei ole puita tiellä
eikä tien vieressä.
Mistä aloitinkaan, mihin lopettaisin?
Elämän liikkeellepaneva voima on se,
joka panee minut erottamaan
alun ja lopun toisistaan.
Mitä enemmän huomaan noita eroja,
sitä läheisemmiksi ne alkavat käydä toisilleen.
Millaista on, kun alussa ottaa loppukirin,
kun etsin sateenkaaren päätä,
kun tavoitan varjoni itse teosta,
kun ohitan kilpikonnan,
kun lasken piin desimaaleja,
kun ammennan lammen vettä tästä tuohon -
pohjattomalla astialla,
kun alus kadottaa maineensa,
menettää sen myrskyn ulvoessa,
kun vieras tulee tutuksi -
ja sitten taas vieraantuu,
kun sairas tulee terveeksi,
kun tapahtuu jotain,
joka on järkevää tai yleisesti hyväksyttyä
- vaikkakin ehkä rikollista -
kuten antaminen ja ottaminen,
vastaanottaminen ja vastaan paneminen,
kun nokka irtoaa pyrstön tarttuessa
elämän vaakalaudalla
nuoralla tanssien.
6.9. 79
Haluaisin kirjoittaa loputtomasti.
Haluaisin istua loppumattoman paperin reunalla,
kirjoittaa satojatuhansia sanoja,
maalata myriadeja kuvia,
löytää oikean sävelen
ja sitten kuolla pois
täynnä elämisenhalua,
tipahtaa - ikään kuin vahingossa - yksinkertaisesti
arkimaanantaina ilman kirjanpitoa.
Olen valmis siihen sinä päivänä,
kun lakkaan kiroamasta
kaupunginisien tyhmyyttä ja lapsellisuutta,
kun lakkaan halveksimasta lapsien viisautta.
Se päivä ei ole kaukana.
kaukana ei ole anteeksiantava sade,
joka lankeaa yhtä varmasti
kaikkien heidän päällensä -
kuin yö lankeaa kaiken sen ylle,
joka on valmistautunut ottaman yön vastaan.
Yö tulee niille,
joille yön tuleminen on selviö.
Yö ei ole arpajaisvoitto.
Yö on...
Kuinka voin käsittää ajatuksen panteismista
kuin eläväksi olennoksi,
joka historian aikana syntyy, elää ja kuolee -
syntyäkseen uudelleen uusissa vaatteissa,
poistuakseen yöjunalla,
palatakseen taas tuttuna vieraana -
sittemmin hieman vieraantuneena tuttuna
sittemmin jokapäiväisenä ystävänä,
elämänkumppanina.
Meidän päivämme ovat lasketut.
Pikkuväki on alati työssään, eikä väsy.
Kunnes väsyy jonakin päivänä,
pukeutuu sammalfrakkiin ja homeleninkiin
yljän saapua...
...
Miten täyttäisin nämä sivut?
Miten kuvaisin ne onnelliset hetket,
joita elämässäni on ollut?
Miten tallentaisin - paperia hellästi koskettaen -
ne pahan mielipahan tunteet,
jotka pippuroivat ja ruudittavat päiviäni?
Kuinka sanoisin sellaista,
jonka kuvaus on kuin
epäjumalankuvan tuhertamista?
Sanat eivät riitä kertomaan,
kuinka sen tekisin
ja erityisesti:
Miksi?
11.9.79
On syksy.
Yön aikana on kuu siirtynyt ikkunasta toiseen,
antanut tilaa aamuyön varhaiselle erämiehelle,
joka astuu läpi leikatun viljapellon
kuhilaiden, haasioiden, paalien ja seipäiden lomitse,
yli karjaniittyjen heinäryhdän,
pitkin lätäkköisiä pellonvieruspolkuja
aamu-usvan väistyessä vaiteliaana.
Hiljainen on kylätie
autioituneiden ulkorakennusten,
kuihtuneiden, sisään lysähtäneiden kivinavettojen
ja metsittyneiden peltojen keskellä.
Ei kokoonnu harakkaparvi syksyisille sänkisaroille
Ei kasva mansikka kiviraunioissa.
Ei kuulu vaarin tekemän pajupillin liverrys nuorilta huulilta.
Ei ynise vasikka haassa.
Kylä on kuollut.
Ei kuulu kosken kohina.
Kuuluu voimalaitoksen humina.
Ei näy mutta kuuluu kauas
ja pitkään.
Syksyn tulo alkoi lakkasuolta,
ojanvieruksien mansikkapaikoilta,
mustikkametsistä ja vatukkavaaroilta,
kunnes tammukka nousi koskeen,
hakkuuaukeiden kannokot paisuivat puolukkamättäistä
sulkasatoisen metsäkanan nokkia
ja räpistellä kylläisenä lentoon.
Helteiset iltapäivät
porokarjan makailla suoaukealla,
jonka ylle iltayöstä
revontulet hiipivät valjuina tutkiskelemaan.
Sammal imee karpaloa.
Suvannon hauki ahmaisee palan siimaa,
kunnes myrskyn pudottamat
syksyn keltaiset ja ruskeat lehdet
säikyttävät vesikansan märkiin sammalkoloihinsa,
pohjaheinien peittoon
puron reunahelman alle tai kivenkoloon,
jossa simpukka kutoo helmisukkaa...
Illalla etsin tietäni takaisin
taskulamppu kädessä, toinen käsi taskussa,
ylpeänä lankeemuksistani
askeleen upotessa suohon.
Tarvon Tarvassuota
reppu selässä, selkäreppu mielessä,
repsahtanein katsein, väsyneenä marjoista,
kypsempänä,
vanhempana kuin konsanaan.
Ja sitten sienet:
nuo lakritsilta tuoksuvat mustavahakkaat,
pähkinänmakuiset ukonsienet, ryöpättävät rouskut,
maasta ponnistavat kantosienet
kevyine neulastaakkoineen,
hautomattomat, keittämättömät maanmunat,
kilisemättömät kuukuset,
kiitettävät tatit
ja madonsyömät lampaankäävät
tai myrkylliset nääpikkäät,
maankuoren läpi murtautuvat punaiset kärpässienet...
Miten erotankaan ne kaikki toisistaan - ja maasta.
Miten usein potkaisenkaan ne nurin -
katsoakseni, mitä katon alla asustaa.
Onko hatun sisällä järkeä...
Linnunrata alkaa erottua,
kun puolukka punertuu.
Lintuparvien radat kaareutuvat
täysien heinälatojen ja pimenneiden riihien ylle,
seireenilauluilta tuoksuvien soiden poikki
kohti metsälampia metsän aurausjälkien suuntaisesti
auraten ilmaa siivet selässä suhisten.
Puutarhasta en puhukaan,
sillä väsyttämällä uni tulee -
nyt...
...
Olen tottunut kysymään,
jos en tiedä.
Poliitikot tietävät senkin,
mitä ei edes osata kysyä.
Siksi ei heidän tarvitse kysyä silloinkaan,
kun eivät tiedä,
mistä onkaan kysymys.
Tämä vastaus
on tähän saakka vaivannut kysymyksiäni,
koska se ole tiennyt,
kenelle se kuuluu.
Maailman ongelmat
ovat olleet niin mutkikkaita selvittää,
koska vastaukset ovat pitäneet
kysymykset omana tietonaan.
Näkyjen näkijät saavat oikeita vastauksia
osaamatta kysyä.
Historiantutkija päättelee vastauksista kysymykset.
Poliitikoilla on aina vastaukset valmiina,
koska kysymykset eivät ole heille tärkeitä -
puhumattakaan siitä,
että niillä olisi jotain järkevää tekemistä keskenään.
Tulevaisuudensuunnittelija
yrittää nähdä vastaukset suoraan kysymyksistä.
Tavallinen kansalainen kysyy ja kysyy,
saamatta koskaan vastausta.
Joku pappi taas näkee kaikkeen saman vastauksen
- kysyttiinpä häneltä mitä tahansa.
Opettaja puolestaan kyselee
päivästä toiseen (samoja asioita)
vaikka tietääkin joka kerta oikeat vastaukset.
Oppilaiden on kuitenkin vastattava
kaikkiin kysymyksiin.
Vaikeinta on silloin,
kun pitää vastata tyhmiin kysymyksiin,
kun sekä kysyjä että vastaaja
tietävät molemmat tietävänsä.
Kuitenkin on kysyttävä ja vastattava,
että olisi jotain järkevää tekemistä,
kun päättäjien järki ei riitä parempaan -
vaikka onkin isot kengät.
Asianajajat ajavat takaa
porsaanreikiin johdattelevia kysymyksiä.
Uskovainen ei kysele koskaan - ihmisiltä.
Mykän on vaikea vastata,
kuuromykän vielä vaikeampi.
Kunpa terveet osaisivatkin kysyä oikein.
Hallitsijan ei tarvitse välttämättä vastata.
Diktaattori vastaa - sanelun sijasta -
ensisijaisesti vain toisarvoisiin kysymyksiin,
ellei ole tosi kysymyksessä,
jolloin hän vastaa teoilla puhuen...
- tarvitsematta vastata edesvastuuttomista teoistaan -
olematta silti täyttä ymmärrystä vailla.
Kysyvä eksyy tieltä,
jos hänelle vastataan oikein väärin.
Aivopesu on harhaanjohtoa;
eihän taulusienikään pese itseään vaan taulua.
Lunttaaminen on oikean vastauksen antamista
oikeaan kysymykseen
- varman päälle.
Juuri siksi siitä rangaistaan.
Peruskysymykset jäävät useimmiten maan alle.
Utopistin vastaukset liitelevät pilvissä.
Taivaanrannan maalarin vastaukset
ovat liian kaukaisia arvioitaviksi.
Matematiikan vastaukset tulevat yleensä jälkeen päin.
Propagandisti vastaa,
ennen kuin ehditään kysyä.
Suuret opettajat
eivät useinkaan näytä antavan vastausta laisinkaan.
Kaikki kysymykset
ovat jo puolestaan vastauksia siihen,
onko kysymys oikein asetettu.
Hyvin asetettu kysymys
pakottaa useimmiten vastaamaan oikein.
Kysymys ei ole tietokilpailusta - tässä elämässä.
Toisarvoisilla kysymyksillä kansa
saadaan näpertelemään.
Kysymyksillä ei pitäisi leikkiä,
mutta leikkimielellä tehty kysymys
osuu usein naulan kantaan.
Se ansaitse moukariniskun kaltaisen vastauksen.
Oppositiossa olevat esittävät kysymyksiä,
joihin tietävät olevan mahdotonta vastata yksiselitteisesti.
Yksipuoliset kysymykset johdattavat sivutielle.
Sivullisten tekemät kysymykset
ovat usein harmittavia ja tyhjänpäiväisiä.
Joskus vastaus tulee väärältä henkilöltä.
Kukaan ei ole vastaaja omalla maallaan.
...
13.9.79
Vasta nyt ymmärrän,
miksi Optatus-vaarini nimitti ihmisiä tuhmiksi
tarkoittaessaan tyhmiä ihmisiä.
Tyhmyys on joskus niin suurta,
ettei sitä enää kukaan vakavissaan
voi uskoa tyhmyydeksi,
kun tosiasiat viittaavat ilmiselvään,
tarkoitukselliseen pahantekoon,
ilkivaltaan, oikean muuttamiseen vääräksi,
ettei sitä enää kukaan usko
tyhmyyden aikaansaannokseksi.
Ei kaupunki valitse tyhmiä ihmisiä johtajikseen.
Kaupunki valitsee ne,
jotka osaavat olla tuhmia kuin lapset,
jotka osaavat antaa
mielihyvän ja mielipahan tunteidensa
tehdä ratkaisuja,
jotka huutavat järjen puutettaan;
Olla tekemättä mitään,
jos ei uskalla tehdä pahaa - avoimesti.
Kaupunki valitsee tuhmia ihmisiä hallitsijoikseen,
sillä nuo ihmiset uskaltavat käyttää moraaliaan väärin
- kenenkään rankaisematta.
He uskaltavat käydä kauppaa arvoilla,
koska nuo arvot ovat heille arvottomia,
ellei joku toinen pidä niitä tärkeänä.
Ihmiset ovat tuhmia,
koska tekevät pahaa -
ymmärtäen ja hyväksyen sen.
Tyhmät ihmiset tekevät pahaa
vain tietämättään.
Juuri siksi he ovat rehellisimpiä,
luotettavimpia kaikista.
Ei ole olemassa tyhmiä ihmisiä,
sillä tyhmiä olemme me kaikki.
Sana on tässä mielessä merkityksetön.
On olemassa tuhmia ihmisiä,
jotka tekeytyvät tyhmiksi
pyrkiessään urallaan eteen päin,
tietämällä sen,
mistä sanovat olevansa tietämättömiä.
Tällä tavalla he murhaavat ihmisiä,
ideoita ja aatteita
kenenkäänheitä rankaisematta.
Mikäli heitä alettaisiin rangaista,
muotoutuisivat he vain uudella tavalla,
pukisivat ylleen uudet vaatteet -
keisarin tulla.
Vain kauppiaat ovat rehellisiä,
sillä jokainen tietää heidän petkuttavan (yrittävän petosta).
Pahimpia ovat papit;
Useimmat uskovat heihin
odottaessaan valkeiden vaatteiden lipumista päälleen
ennen loppua ja sen jälkeen...
- ARMENIAN -PÄIVÄKIRJA 28.9. - 16.10.1979 > ks. erillinen runodokumentti
[Jatkuu osassa IX: 20.10.79]