Runot XI 1980-28.7.80
29.03.80 - lauantai-ilta Kajaanissa
Sävelet nousevat ja laskevat toisten pysyessä paikallaan.
Sävelet kuuluvat toisten ollessa kuulumattomia.
Jotkut sävelet puolestaan ovat ajoittain kuulumattomissa
- toisten täyttäessä tyhjän ajan.
Tilaa ei ole - sisällä... ei ole tilaa
korkeille ja matalille äänille samanaikaisesti.
On vain keskialueen vuorotteleva kuuluvuus ja kuulumattomuus
taustalla olevassa ajoittaisessa tilassa,
joka on jossain sisällä - sisätiloissa -
ilman selvää yksiselitteistä paikkaa.
Mutta matalat vinan äänet löytävät tiensä sisätiloihin.
Ne möyrivät molemmilta sivuilta sisään,
katselevat ympärilleen,
laskeutuvat alas laaksoihin,
nousevat kukkuloille hidastellen kulkuaan,
ottaen vaikean paikan uusiksi
- oppiakseen käymään sisälle
väistämättömällä varmuudella.
Ryömivät ruohikossa,
joka kasvaa polun peittävää rikkaruohoa;
suhinaa, katkeavaa suhinaa, napsetta,
yskimistä, askeleita, hipaisuja,
erilaisia asiaan kuulumattomia paikkoja
ja vääristyneitä aikoja...
Kunnes polku leviää yhtäkkiä kentäksi:
Kaikki erottuu selvemmin
ja eri paikat alkavat kisailla keskenään.
Piirileikki, jossa kukaan ei aja toistaan takaa.
Vain sävelet kilpajuoksua keskenään
sivustakatsojat huudahdellen välikehotuksiaan,
tasainen maiseman aikarauta tahtia takoen,
kanjonin molemmilla puolilla vuoret,
soittimesta tuleva lapsen itku,
palosireenin ulvonta,
rauhoittavat kehtolaulut,
edestakaisin pomppivat Hamletit, Peer Gyntit,
pelokkaat baletin pellet,
vuorten kolot ja onkalot,
keijukaisten sudenkorentotanssi,
katsomossa tuijottavat metsäneläimet,
areenoiden marttyyrit
läpinäkyvillä seinillä riippuen -
tiimalasit taustalle liimautuneina.
Teatteriyleisö - kuin itse todellisuus -
seuraamassa totuudenmukaista tapahtumaa
ajan muuttuessa kelloksi...
Rauta-ajan etsiessä perillistään,
metallista paimentorvea,
joka mittaisi aikaa
siitä, kun kutsu esitetään,
siihen kun porsas tulee kotiin.
Mitaten ajan lisäksi sitä,
mihin on pätevä.
Olenko pätevä ryömimään sävelten mukana
heinäkuisessa viljapellossa,
nostamaan välillä pääni
yli heilimöivien tähkien -
tarkkaillen pellon takana sulkeutuvaa metsää
ja sen synkkiä salaisuuksia?
Olenko pätevä häiritsemään tätä näytelmää
omalla olemassaolollani?
Mustan villiheimon sotarummut alkavat kumista
kellanvihreän pellon laidassa.
Lapsuuteni sarjakuva-kuvajaiset
alkavat lähestyä minua
soikeine kilpineen -
ilman sanoja - maata pitkin.
Omia sanoja vain - ilmaa pitkin
musta iho kuumuutta hikoillen.
Lähtöpillin kimeä vihellys:
Juoksevat, maata tömistävät askeleet
peltoa pitkin, tehtaan sisäpihan poikki,
ylös katkeruuttaan karjuvia kiviportaita,
Historioitsijan seuratessa jälkikäteen,
kuinka kaikki tapahtui
ja miten sivustakatsojat pohjustivat tilanteen.
Musiikki on kieli,
joka puhuu suorin sanoin -
ilman sekoittavia abstraktioita -
kertoen vain sen,
mikä on samaa,
mikä eroaa ja lähtee omille teilleen,
mikä pyrkii erottamaan nämä toisistaan,
mikä uudistuu,
mikä järjestyy -
ehkä epäjärjestykseen päätyen,
mikä ilmaisee onnea -
tai onnen vastarantaa.
Kyllästyminen vanhaan olotilaan
kiihdyttämällä olemassaoloaan
kokeillen eri paikkoja eri korkeuksissa
pysähtyen matkalla ihailemaan maisemia
alhaalla laaksossa kulkevine karavaaneineen.
Musiikki -
on kuin seurailisi vastarannalla seisovaa muukalaista,
joka odottaa suoritetuksi haaveilemaasi liikettä
- kääntäen ehkä hieman päätään
saaden sinut suorittamaan aikomasi liikkeen,
jonka hän aavisti (olevan tulossa) päätään kääntämällä
ilman näennäistä syytä...
Mutta sillanrakentajat ovat työssään.
Vakaasti vähenee vesi ja lähestyy pohja(a).
Pikkukalat sukeltavat ohi kohonneiden patojen.
Tanssi joen matalalla hiekkapohjalla
humisevan harjun välissä.
Haihtuvat vesilätäköt litisevät
ajelehtiessasi paljain varpain niiden yli ja lomitse
lammaslaumaa huhuillen
koska vesi ei enää puhu.
Mitä onkaan tämä kaikki?
houkuttelu, epäröinti ja muut seikat,
jotka itseään toistaen
kuivettuvat hiljalleen Pysyviksi Asiaintiloiksi.
Aurinko laskee,
metsäneläimet käyvät yöllisiin puuhiinsa.
Kanukka painaa päänsä alas,
ristilukki kutoo viimeisen limaisen helmiäissiimansa,
yökkö alkaa pyytää paarmaa.
Viimeiset auringonsäteet mustien puiden lomasta.
Öisten ikkunoiden vihainen voodoo,
metsän keijut ja kannot,
menninkäiset ja päivänsäteet
alkamassa viimeistä leikkiään.
Taustalta kuuluu huilu.
Huuhkaja huokaa.
Joku olematon sekoittaa hetkeksi kaiken,
kunnes huojunta lakkaa
ja kaikki piirtyy paikoilleen
kuin silkkikude kankaan lomassa.
Nyt ilta on, metsän takaa nousee kuu.
Jo armaan kasvot tummentuu.
Ei liiku lehti, vain lintu lehahtaa
pois yön syliin joki(n) uinahtaa.
En haluaisi kirjoittaa tätä.
Kuitenkin sanelen hiljaisena aikojen saatossa
kertoen lapsille, miten helppoa on nukahtaa,
kun ei muista syntymäänsä.
Satakaksikymmentä elämän täyttämää sivua
tulvillaan kyyneleitä,
jotka on itketty toisilla silmillä,
vuodatettu toisille poskille,
nielty ilman välikäsiä (välikäsien kautta?),
kuivatettu kokemusten lähteet,
naurettu haiseva heinä...
Miksi tämä kaikki?
Jotta eksyneet löytäisivät tien,
jotta pääsisin aloittamaan sitä polkua,
jonka muut tulevat tallaamaan kuljettavaksi
sivulla kävellen
kuin siipi joka kannattaa.
Kannattaa uhrata elämänsä
löytääkseen öisen käytävän pohjoisessa,
jossa on hyvä olla,
koska yö on lämmin valoisana kesäyönä,
jolloin keltainen ja musta
solmivat liiton keskenään,
jolloin lintunen on vaiti
eikä kala hyppää.
Laulurastas vain soi.
Kannattaa laukaista portinpielensä lukot,
mennä kylään, kutsua karja koolle
ja erottaa vuonat kanoista,
vuohet lampaista,
lampaat susista.
Mitä onkaan tämä jokeltelu
itsestään selvien asioiden seassa?
Pitäisi uskoa, että kaikki kasvaa tällaiseksi,
että kerran sanottu on ymmärretty,
vaikkei sanoja ehkä sitä vielä tiedä,
vaan painaa päälle sinnikkäästi
kuin ei vielä olisi sanonutkaan mitään.
En haluaisi kääntää tätä pois omasta kielestä,
sillä raskas on taival painavalla sanalla:
Kärsimys omasta liikalihavuudestaan,
kun on saanut paljon ja antanut vähän,
hamunnut paljon, saanut paljon -
raskimatta kertoa kaikkea ulos itsestään - edes kotona -
astuessaan sisälle rakkaaseen majaan lämmityspuineen:
syli täynnä sanoja,
joita ei voi heittää pois,
koska kukaan ei saisi kiinni.
Väsymys laskeutuu mieleeni.
Olenhan tehnyt tämän matkan
niin monta kertaa ennen.
Antiikissa ja pian sen jälkeen
ja sitten taas yhä uudelleen,
kunnes on tultu tähän hetkeen,
jolloin kaikki on toisin,
kuin silloin ennen.
Nyt on kaikki toisin
kuin aikoja sitten häipynyt puhe,
joka yrittää tarjoutua uudelleen kuultavaksi
eksyttyään ajan uuvuttavassa labyrintissa
ulospääsyä etsiessään,
paikasta toiseen.
Toiseen paikkaan halajaa mieli.
Kulkee uupuneena aamun ja illan väliä
välinpitämättömänä kaikesta turhantärkeästä,
joka nielee tarpeettoman.
Miten kaunista onkaan kaipuu,
kun se ei kohdistu mihinkään eikä kehenkään,
mutta ei sure myöskään saamattomuuttaan.
Kaipuu, tarve sanoa jotakin - sen jälkeen
kun on sanonut niin paljon pahaa
saanut niin paljon - ja saa -
ja saa vielä pian kohta:
Yhä uudelleen ja uudelleen
kokemusten kultaiset nuolet
suorittavat tyynesti akupunktiotehtäväänsä.
Kuinka kauniisti ne toimivat!
Suoneen iskee sävelen säilä.
Rumpuun lyö vasara.
neuloja kutoo neulettaan,
äimä paikkaa verkkoa,
viisas kiinnittyy vipuun
perinnön sanellessa tavan.
On surullista kirjoittaa kaikki muistiin,
kun niin paljon on vielä tulossa.
Ja niin paljon tulevaisuuden armotonta odotusta,
joka ei poistu menneisyyden tarkalla kirjaamisella
eikä tulevan tulemisen keskeyttämisellä.
Sillä kehä on kiinni,
eikä portti ole vielä auki.
On vain unohdettava se,
mikä äsken oli tärkeää
ja annettava lauseiden tulla
sisälle ja sisältä pois,
hakattava mykät vuoret auki
laaksojen avautua,
taivaan näkyä läpi.
Hakattava puuverhot pois,
satuloitava unien ratsut,
katsottava korkealle yli aukean vaaran,
syöksyttävä eteenpäin synkkään metsään,
laukattava läpi viidakon
maiseman vilistessä kupeella,
etsittävä niittyaukeat ja yksinäiset heinäladot
sinertyvässä kesäillassa,
juottaa hevonen,
lähtiessään jo tietää,
mitä tehdä.
Täällä korvessa on kaiken keskellä,
jos korvat kuulevat
kesken kaiken myös kaukaisia ääniä,
jotka kantautuvat ääriltä -
olematta poissa.
On hiljaisuutta
täyttää kuulonsa millä haluaa,
sillä kaikki on läsnä, hiljaa.
Hiljainen mietteiden myyrälauma
soisen puron penkalla:
ensimmäinen edeten edellä,
viimeinen perässä vikisten
vaeltamassa kohti tuntematonta päämäärää,
säikähtäneenä päämäärättömästä häiritsijästä,
joka ei sattunut paikalleen.
Oikein virittäytyneet aaltopituudet
tekeytyvät huomaamattomiksi
tarjoten yhteyttä
yhteyttävillä samankaltaisuuksillaan
muistuttaen olemassaolostaan
vain olemalla vaiti
vain viestiä vieden mykkänä -
ääneen sanomatta mitään.
Miten hiljaisina soivatkaan sävelet.
Miten erehtymättömästi ne kulkevatkaan
alusta loppuun oman tiensä -
päästä toiseen,
korvasta korvaan,
kädestä suuhun
perseet olalla...
12.04.80
Digannu, digannu, digannu...
Huomasin itseni hokemassa tuota fraasia,
joka paljastaa itsestäni aika paljon.
Mä olen niitä miehiä,
jotka on joko digannu,
tai eivät ole sitä tehneet.
Kauko Kuosma* istui tässä pitkän illan.
Ja hän on digannu ehkä joitain asioita.
Ja joitain asioita ei kukaan ole digannu.
Näin diggaamisesta tulee jotain,
joka on ikään kuin tärkeää.
Vaikkei se ole niin tärkeää.
Omapahan on onneni.
Ei ole niin tärkeää,
että joku ymmärtää tätä.
(* Pianisti Kauko Kuosma oli säveltaidetoimikunnan puheenjohtajana 70-luvulla.)
25.04.80 klo 05.40
Aamu valkenee
ja maailma alkaa herätä
teräksiseen kukintoonsa
raudan ja roudan yöstä.
Menninkäiset ja menneiden aikojen hirmut
kaivautuvat kätköistään esiin
ryhtyen valkeuden lukemattomiin töihin -
tuhatjalkaisiin ihmetekoihin.
Yön musta tammi on kaadettu.
Lukemattomat pedot ryömivät rungon alta
sekä lehvien seasta
kiemurrellen kohti ensimmäistä päivänsädettä
loistaen kelmeää kalpeutta
pitkään nukutun ikuisen yön jälkeen -
silmät sokeudesta häikäistyneinä,
katse sameana,
vihreät iirikset kuin rukiin tyhjä tähkä,
menneen, olemattoman kesän akanainen muisto.
Multaisten suiden tiukat viivat
pistävät esiin oksien lomasta.
Kynnet neulovat kaarnaa.
Sipsuttavien askelten samettimainen kosketus
vastajärsityn nilan pinnalla.
Eron hetki on lyönyt vetää selvä punainen viiva
pimeyden ja valkeuden,
menneen ja tulevan väliseen vesijättömaahan,
vallittaa kannasten suojahaudat,
ummettaa lammet ja lätäköt,
kuivattaa vedenjakajat,
puhkaista harjujen moreenisydän,
tukkia salmien suut,
kaivaa gneissiset kanjonit,
madaltaa maasälpäiset maanselänteet,
räjäyttää kosteat graniittiluolat,
lohkoa ja louhia ikivanhat laavakraaterit
kuun katsoa
kivettyneenä kauhusta.
Kaatuvan puun kuolinkorina
sekoittuu suihkumoottorien vapautta viiltävään ujellukseen.
Kirskuvat ydinkuidut parahtavat murtuessaan.
Maa narskuu
putoavien juurten hieraistessa
mukulakivien niljakasta hiekkamultapintaa.
Tanner jymähtää
taivaan jaellessa summittaisia kirveeniskujaan,
pallosalamoiden maannuoliaisia,
ukon mittavia vaajoja
rikinkatkuisten aarnivalkeiden sekaan.
Saaret vajoavat mereen,
meret synnyttävät saaria
tulisen laavan ja pikimustan savun kihistessä
kiehuvan veden kurimuksessa.
Geysir syöksee höyryisen hengityksensä taivaalle.
Alasammuttu pommikone
syöksyy yksinäisenä kelluvaan jäävuoreen.
Tulisienet kasvavat taivaisiin
meteoriittien synnyttämistä kraatereista.
Öljyporien moskiittokärsät
tunkeutuvat vedenalaisiin mannerjalustoihin
imien mustaa verinestettä.
Kaivosporien akupunktioneulat
hiertävät yhä syvemmälle
kyseenalaisessa maanparannustyössään.
Metsää parantavat myrkkysuihkut
levittävät iljettävää hajuaan kiville ja kannoille -
tuo sulotuoksuinen myski,
joka houkuttelee maan pienimmät kisailuun
kuoleman kanssa.
Ydinräjähdysten jälkeiset
entisten ihmisolentojen varjot
talottomien kaupunkien varjottomilla kujilla
lasittuneissa seinämuureissa
tyhjiksi kiehuneiden muuripatojen kupeilla.
Saunasirkkojen enkelikuoro
sirittää olemattoman laulunsa
uudelleen tulemattomaan aamuun.
Sarvijaakko ei herää.
Ruusuprinsessa nukkuu ikiuntaan
nuput kuihtuneina (kuolleesta rakkaudesta).
Liikkumaton sateenvarjo peittää maan
ja kaatuneen tammen.
Vain tieteiden teema
vaeltaa korkeuksissa soiden -
etsien paikkaa mihin pudota.
Pesäpaikkaa ei näy,
sillä rauhankyy on syönyt
kaikki kymmenen munaa
ja oksentaa verta
sapelit silmissä.*
* > Ks. Intiasta tuomani seinäjuliste, jossa oli kyseisen näköinen kuva!]
2.5.80 klo 03.30
Yön äskeinen täysi syli
on tyhjentänyt pimeytensä pois
arkiaamun ensimmäisten rekka-autojen vietäväksi.
Jäljellä on alastoman kevätaamun valju vaaleus
ja minä alastomana
kirjoittamassa tätä riisuttua tekstiä
aamukolmelta jalkalampun kelmeässä loisteessa.
......
Ei ole enää yhtään tahtia sävellettävänä
Kalevala-sarjan toista osaa.
Kaikki on kirjoitettu.
Tammi on kaadettu
ja sävelet ovat pölähtäneet tiehensä maailman tuuliin
mustien neulaspöheikköjen syvistä kätköistä.
Pimeyden valta on käännetty uudeksi pimeydeksi.
Vaskinen mies on mennyt pois.
Hävinnyt kuin taivaan tuuliin
kertomatta yhtään minne matka.
Joka ilta kasvaa yön tammi
levittäen tumman oksistonsa maailman peitoksi.
Päivä päivältä kasvaa hengen pimeys
levittäen rakkaudettoman synkkyytensä
heikkona lepattavan järjen valon ylle
rakkaudettomassa maailmassa.
Joka aamu tulee vaskinen olematon mies
täynnä kalpeaa kajastuksen hohdetta
kasvaen lopulta niin suureksi,
ettei sitä enää erota.
Antaa ihmisille pienen mahdollisuuden
etsiä tietoa päivän ajan,
koska tietoa ei osata etsiä - yöllä.
Kuitenkin kaiken pitäisi alkaa pimeydestä.
Pitäisi alkaa tulla tietoiseksi pimeydestä,
avata silmät näkemään sokeus,
suunnistaa erehtymättömät askeleensa
hämärän härmäisille sivureiteille,
luoda pimeyttä luotaava katseensa
lukemattomien sivupolkujen hämärään,
unohtaa säännöt
ja aloittaa säännöistä poikkeamisien
poikkeuksellisten polkujen tutkaileminen,
laatia uudet säännöt,
keksiä peli,
jossa ei ole poikkeuksia,
jossa poikkeus on sääntö,
jossa sääntönä ovat poikkeavuudet
edellisistä pelien säännöistä.
Nuo monet erilaisten tunnetilojen täyttämät hetket.
Kun vihan ja katkeruuden kuusi alkaa kasvaa
ja levittää mustat siipihaaransa mielen ylle,
täyttää juuristollaan ajatusten maaperän
estäen kaiken muun kasvun.
On niin vaikea löytää metsuria,
joka kaataisi tuon kaikkialla olevan
ja juuri siksi näkymättömän puun
joka vääristää ajatusmaailman,
muuttaa kaikkeuden sysimetsän siimekseksi,
kunnes se kaadetaan pois kolmella sivalluksella,
parittomalla lukusarjalla,
joka joka toisella kertaa alkaa ikään kuin nurinpäin
tehden tyhjää kaikesta
ja sitten taas
tyhjästä kaikkea
oikein nurinkurisesti
nurin ja oikein.
11.07.80
Kaipaan syksyä,
sen sinisiä pakkasaamutaivaita
kellastuneen suokoivikon yllä.
Lehdet tipahtelevat
ja punainen on puolukan marja.
itikat ovat kuolleet pois.
Lintu ei liverrä,
musta on joen uoma.
Hiljaiset porolaumat
suon keltaheinäisellä laidalla.
Yöllä vaeltaa kuu
musteisella taivaalla
pilviä pyyhkien,
kunnes kylmä aamutuuli lakaisee taivaan
ja taivaanranta punertuu samanaikaisesti
punertuvan pihlajanlehden kanssa.
Koskessa kala ja mies käyvät kamppailua
kuin yhteisestä ymmärryksestä.
Kumpikaan ei puhu.
Eikä kukaan ole yksin.
Voi tuota hiljaisen ymmärtämyksen kiirastulta,
joka polttaa,
kunnes on tartuttava toimeen.
16.7.80
"EROTESSA"
Jonkin asian kaipuu
pukeutuu mustaan kaapuun
tekeytyen pikkuhiljaa näkymättömiksi
ja kuihtuen lopulta pois.
Haihtuvainen on maailman usva,
kun kesäinen yö
tekeytyy vähitellen näkymättömiksi
päivän sädeneulasten puhkoessa pikku hiljaa
hämärän leijuvia kastepisaroita,
jotka hajoavat ja tipahtavat kuin kyynel
vierähtäessään olemattomalle poskelle
hiljaa
tuntematonta säveltä laulaen.
Haihtuvia ovat kastepisaroiden kyyneleet
kohotessaan utuna maaemon vihreiltä poskipäiltä
ilman lintujen säestäessä hiljaa,
kuulumattomasti laulaen,
äännähtämättä
kuin aamun olematon tuulenhenkäys.
Olematon on sen merkitys,
mikä on kuihtunut sen jälkeen,
kun on ensin haihtunut,
jota ennen on kasvanut täyteen mittaansa -
jonka kaiken tapahduttua kerran
on lakastunut
ja vajonnut hiljaa
maaemon kostean silmän alle
ilman äännähdystäkään.
Loputon on tarina kaikesta olemisesta
ja olemattomasta
ennen kuin lopullinen selvyys
näiden kahden asian välille
on kehkeytynyt
kyyneliä itävässä mielessä.
Lopullinen on lähtö
silloin kun se muuttuu
lähtemättömyydestä lähdön aavisteluksi,
lähdön kaipaukseksi,
lähdön suunnitteluksi
ja lopulta loputtomaksi lähtemiseksi
takaisin alkulähteille,
mikä ilman toistumistakin kestää ikuisesti -
niin kuin loputon,
alati jatkuva pilvitaivaan itku
jossain,
jos ei täällä.
Kun lähtö on lopullinen,
kun se muuttuu
lähtemisestä matkalla olemiseksi,
on kaikki sen jälkeen pelkkää alkamista,
joka toistuu
mutta ei kestä kauan.
On totuteltava kompuroimaan
uusia ajatusuomia,
on opittava muuttamaan rakkaus vihaksi
ja viha rakkaudeksi.
On ymmärrettävä tämä muutos,
ja ymmärrettävä,
ettei tämä muutos ole lopullinen,
mutta että se kestää
jonkin aikaa.
On niin kummallista,
miten monet kyynelehtivät
ilman eroa.
Ja kun ero lopulta tulee,
he eroavat hymyillen tai nauraen,
ikään kuin ero ei olisikaan lopullinen,
ikään kuin kaikki olisikin vain leikkiä -
tapa herättää
ja kerätä huomiota puoleensa.
Ja kun ero tulee,
lähtee se liikkeelle
kuin säikähtäen, kuin vahingossa.
Ja sitten kaikki on yksinkertaisesti ohi.
Ohi on tämä vaivalloinen taival
TÄLLÄ TAVALIA ihmisten parissa käveltynä.
Se mikä on muuttunut menneisyydeksi,
ei enää ansaitse menneisyyden nimeä.
Se riistetään pois;
niin kuin isänsä kieltänyt ei ansaitse isänsä nimeä.
joka riistetään pois -
kuin petturilta petos,
joka estetään toteutumasta
tai kuin totuus,
joka ansaitsee vain valheellisen nimen.
[...]
Kuinka loputtoman pitkämielinen onkaan yö,
kun se antaa kyyneleensä tipahdella ja kuivua
ilman mitään näkyviä päätöksiä,
ilman ehdottomia vaatimuksia.
Kärsivällisesti odottaen,
että eksyneet löytäisivät kotiin -
kyynelten alkulähteille -
sinne mistä etsivä löytää
ilon ja surun.
Voi noita ihmisparkoja, poikia,
joiden ensimmäinen harha-askel on ilon päivä.
Toinen annetaan anteeksi katumusviikolla
ja kolmantena soi tuomiopäivän pasuuna.
Voi noita ihmisparkoja,
jotka eivät ole oppineet kostamaan
isien ja äitien pahoja tekoja
kolmanteen ja neljänteen polveen
ennen kuin nyt -
tänä valaistumisen päivänä,
josta lähtien
hulluuden on alettava kääntyä viisaudeksi,
jonka syvyys on loppumaton,
jota täysikään ei voi ammentaa tyhjiin.
Voi sinua ihmisen poika,
lapsi, peipponen, kreivitär ja prinsessa.
Mitä olet tehnyt taruillesi
muuttaessasi ne todeksi?
Kun suru on suuri, nääntyy itku
ja jäljelle jää vain hämmästys.
Loputon pisaramietteiden lammikko
ilman vettä,
kuin kuivuutta uhmaava syvänne,
kolo, maan rako,
joka on ja pysyy,
vaikka vesi on kaukana.
Oli niin paljon anteeksiannettavaa
ja anteeksipyydettävää
ettei surultaan ehtinyt murehtimaan sitä,
mikä jäi tekemättä.
......
Ei.
Ei tule itku
jälkeen jätetyn karujen ripsien alta.
Itku tulee sieltä,
missä elämä jaotellaan
itkettäviin ja itkuttomiin itkuihin,
sieltä, missä ilo on sidottu aikaan
niin kauan kun sen uskotaan voivan olla ikuista.
Niin makaavat ihmisen pojat
onnellisissa haaveissaan Paratiisista,
joka näkyy sateenkaaren tuolla puolen.
Pieni on ihminen,
joka ei opi koskaan mitään,
vaan joka luulee voittavansa aina jotain.
Joskus voitto ei ole voitto.
Ja jos onkin,
niin se ei tule kotiin,
vaan menee pois.
......
18.07.1980
Palaa alkuun,
sillä kaikki palanut on palannut.
ja tuhkasta nousee uusi lintu:
hengen palo...kärki
Ja taakse palaa jälleen
jo kerran palannut palanut tuhka...
18.07.1980
Ja lopuksi:
Eilen en enää vielä tiennyt,
että tänään
meidät ikuistettaisiin
tällä tavalla.
......
Mitä väliä on sillä,
miten kaikki unohtuvainen
ikuistetaan ikimuistoiseksi,
jos kukaan ei lue,
jos silmä pieni
ei uskalla katsoa totuutta silmiin,
jos käsi pieni
ei uskalla koskettaa sitä, mikä on
peläten olevan osoittautuvan todeksi,
ellei suu pieni
uskalla puhua
todellisuuden kanssa yhtyviä lauseita,
jos ei jalka pieni
uskalla astua kalliolle, joka pitää
avaruusaikojen hulmuavissa kierreportaissa,
jos ei korva pieni
uskalla imeä
näennäiskärsimysten hiekkamyrskyjen
tuskaa ulvovaa todellisuutta,
ellei pää pieni
jaksa mahduttaa itseensä
uskoa todeksi sitä
mitä ei ymmärrä
ei tajua,
ei käsitä
eikä hyväksy.
On sillä väliä.
On väliä sillä,
että korva pieni
saadaan ymmärtämään,
ettei se ymmärrä kaikkea kuulemaansa,
että silmä pieni
saadaan tajuamaan
taittovikansa ja näköharhansa
harhanäkyjä kangastavilla elämän aavikoilla,
että käsi pieni
oppii koskettamaan olematonta
niin että tuntuu,
tuntuu kipeästi tai hellästi,
tai että ei tunnu lainkaan,
vaikka koskettaa selvästi
että suu pieni
oivaltaa tulevansa ymmärretyksi
vain puhumalla muusta
kuin siitä, mistä puhuu,
että jalka pieni
käsittää polkaisevansa tyhjää
silloin kun mikään ei vastaa
mutta myös silloin kun kaikki tuntuu
tukevalta, tutulta ja turvalliselta
vieraillakin mailla ja merillä,
että pää pieni
kokoaa kaiken suuren uuteen järjestykseen,
joka mahtuu myös pieneen tilaan
eikä paisu liikaa,
jolloin yksityiskohtien kaaoksen Kuolleenkourat
puristuvat hiljaa nyrkkiin ja lakastuvat pois
hedelmöittäen olemattomuudellaan maan,
joka kasvaa suureksi
taivaaseen saakka,
joka on taivaanrannan takana.
19.7. 80
Aivan totta:
En minäkään hyväksynyt,
kun toiset eivät antaneet siihen lupaa.
Ei kukaan esimerkillään näyttänyt,
millaista on hyväksyä,
kun asiat ovat edenneet tiettyyn pisteeseen.
......
Päivä kaareutuu aamua kohti,
vaikka yöllä on hyvä hengittää.
On niin monta asiaa, seikkaa,
jotka henkäisevät niskaan kuin jäinen tuuli
kylmäksi jäykistyneiden vuorenrinteiden välisissä laaksoissa.
Poissa on lämpö, valo.
Poissa leyhkeät tuulet.
Poissa rakkaus,
poissa hyväksyminen,
kun kukaan ei voinut opettaa
ja kaikki kielsivät tekemästä.
Piti vain tarjota samaa tarjotinta
jokaiselta jokaiselle.
Eikä kukaan epäillyt mitään.
Ennen kuin joku kavalsi,
poisti käärinliinan,
näytti hyiset kasvot,
tuhman pään
ja karvaiset ripset vailla nenää.
Voi miten yökehrääjä kurnuttaakaan sydäntä särkevästi...
Aamusade itkee tuulilasia vasten.
Radiosanomat piipittävät tyhjää.
Suora viiva halkeaa keskeltä
kuin se mikä voi haljeta kahtia.
Ei ole enää jäljellä mitään,
mikä voisi osoittautua valheeksi.
Siitä lähtien kaikki alkaa olla totta.
Tästä alkaa toinen tie - uusi polku,
jota ei poljeta lokaan.
Sade ompelee märkää ristipistoaan.
Omaiset ovat poissa,
Lähellä on poissa ja Kaukana on poissa,
eikä kukaan saa kahta hyvää
yhdellä kertaa.
On tullut aika kääntyä,
avata paperiveitsellä avaamattoman kirjan viimeinen sivu
ja luoda luvut umpeen,
kääntää lopputulos näkyville
ja näyttää miten ihmisellä on pedon piirteet
ja hiiren.
Hiljainen on autioituva talo.
Muistot karisevat yksi kerrallaan pois seiniltä,
kun kukaan ei jaksanut odottaa
niiden pysymistä loppuun asti.
Kosteus hiipii hiljaa sisään
holtittomina lepattavista ikkunaluukuista,
joihin ei kukaan koske.
Varkaat hiipivät kyyryselkäisinä ulos
hämyiseen yöhön,
peloissaan ettei kukaan satu näkemään.
Ettei olisikaan todistajia, kun aamu tulee
ja jäljet alkavat näkyä.
Hiljainen on aamuinen näkymä
ulos tuulessa kallistuviin puihin.
Hiljainen on etääntyminen
kahden ihmisen välillä,
kun suu on lopettanut ummehtuneen ateriansa,
kun kieli ei enää puhu.
Vain mieli märehtii kaikkea kuultua,
mikä jo vuosia sitten
tuli moneen kertaan pureksittua,
mutta nousee (silti) vielä palana kurkkuun
uudestaan ja uudestaan.
27.7.80
Kun ei kukaan näyttänyt esimerkkiä,
oli tehtävä päätös itse.
Oli valittava esimerkillisen,
esimerkkien täyttämän tutun tien
ja esimerkittömän uuden polun välillä.
Oli tehtävä selväksi...
mitä on aurata umpihanki
täyteen kuljettavia vanoja,
tuhota traditiot,
jotka eivät pysty vastaamaan
historiattomien käännekohtien haasteeseen,
mitä on polkea umpihanki tasaiseksi tantereeksi,
jonka yli on helppo katsoa
ja nähdä kauas
sinne missä taivaansini yhtyy
sinertävien pakkasmetsien metalliseen kimallukseen.
Ja jonka yli on helppo kulkea
lähelle ja kauas,
ristiin rastiin.
Olemme päättäneet
entisen tuhotun tiemme kulkemisen.
Olemme päättäneet oivaltaa,
miksi kompastuminen kannattaa,
miksi ojasta on helppo ottaa vauhtia,
jos tuuli on myötäinen tai tie viettävä.
On niin hyvä alkaa alusta,
kun päätöksenteko on kypsynyt,
kun on kypsä nimittämään
pahantekijää hyväntekijäksi,
jotta kaikki muukin kääntyisi
helpommin myötäilemään uusia ajatusvaurioita,
jotka valottavat - ikään kuin vahingossa -
muuten hämärää tulevaisuutta,
ja täten osoittautuvatkin
terveelliseksi sairaudeksi.
......
On kuin virta olisi vaihtanut suuntaa,
kuin napojen varaukset
olisivat heilahtaneet päinvastaisiksi
kuin se mikä on mennyttä
osoittautuisikin tulevaisuuden siemeneksi
samalla kun entiset tulevaisuuden haaveet
jäävät hallan panemina ilman hedelmää.
On kuin, että se, mikä näytti hyvältä,
olisikin ollut viimeinen paha este,
joka oli poistettava,
jotta pahojen aavistusten pelkoa
mieleen sylkevät painajaisunet
osoittautuisivat tieksi,
jota kannattaa kulkea.
On kuin sanat
eivät enää loppuisi koskaan.
Kaikki yksinkertaisetkin asiat ovat uusia ihmeitä,
joita kaksi silmäparia seuloo käsi kädessä.
n. 28.7.80
Nämä uudet päivät ovat meidän osamme.
Jäljessä seuraa se,
mikä on kerran palanut,
se mikä ei nouse enää
vaan muuttuu maaperäksi sille uudelle,
joka kasvaa eikä kuihdu.
Osamme on palata yhdessä palaneille raunioille,
tuhkaisten pesien hiiltyneisiin mietteisiin
ja ennustaa poroista sitä, mikä tulee.
Olemme palanneet alkuun
ontolta tieltä, sydämettömältä polulta.
Olemme nousseet tuskien merestä
katsomaan uutta kuuta,
oppimaan uusia tähtitarhojen paljon puhuvia kuvioita.
Eikä mikään,
mikä on jäänyt taakse,
unohdu koskaan.
Vihan rautaiset munat on särjetty muruiksi.
Jäljellä on vain kultaa.
Kultaa veden pinnalla
auringon mitatessa tyyntä järvenselkää säteillään.
Kultaa öisessä ruohikon kuunsillassa,
kultaa aamun kastepisaroissa,
kultaa lintujen yöllisissä kujerruksissa
ja päivällisissä sirityksissä,
aamun ja illan mietteliäissä huhuiluissa.
Kultaa lasten hiekkalinnoissa,
ulpukkakaulanauhoissa,
kultaa heidän nauruissaan ja itkuissaan,
kultaa heidän unessaan.
Kultaa rakastetun suljetuissa silmäluomissa,
aamuyön onnellisessa unessa,
kun kalastaja nostaa
kultaa kimmeltävän verkkonsa
veden peilistä
ja soutaa kotiin.
Kukaan ei jää toiseksi,
sillä kaikki on muuttunut toiseksi
eikä näytä entisenlaiselta.
Mikään ei näytä siltä, mitä on.
Mikään ei ole sitä, miltä näyttää.
Ei mikään näytä muuttuneen,
vaikka onkin nyt jotain muuta
kuin ennen.
Sillä jotain on muuttunut:
Minä, jota ei ole enää,
sillä nyt olemme me,
me kaikki yhdessä,
me kaikki erikseen yhdessä,
me kaikki erikseen
ilman erillään olevaa minuutta.
[Jatkuu osassa XII: 1.8.80]