Runot XXI -16.11.1987

6.7.1987 - Saunaniemessä.

Olen tullut takaisin kotiin,

joka on kaikkialla, minne menen.

Asukoon rauha meidän

sydämissämme ikuisesti.

_____

Ja katso:

Se musta kivi, josta minulle kerrottiin,

oli muuttunut valkeaksi.

Se oli se sama ukonkivi,

jonka raahasin Kainuun kalamatkalta

eksyneenä - sateessa märkänä harhaillen,

tietämättä miksi minun pitää kantaa se perille.

 

Nyt se kivi seisoi... portaiden vieressä

kuin odottaen,

enkö minä sitä vihdoin huomaa,

että se on se sama kivi,

josta minulle kerrottiin.

Enkä minä huomannut sitä,

koska minulla itselläni oli musta sydän!

 

Vasta nyt tajusin, että se on se sama kivi.

Minun tehtäväni on vain ollut kasvaa näkemään,

että musta on muuttunut valkeaksi

vasta kun itse olen muuttunut valkeaksi sydämeltäni.

......

8.7.1987 ~ klo 01.15        
......Tähän loppuu saarnani.

Sillä haluan katsoa kaukaisuuteen pitkään

ja miettiä.

Ehkä minäkin opin jonain päivänä humisemaan.

Jos he sen taidon minulle suovat.

Lainaksi.

 

Klo 05.44 - aamulla.
Ei pala enää kesäyön hopea.

Aamun kulta palaa.

Kultaisen veden vesilintu lipuu ympyrää

poikastensa kanssa

tietoisena harhailun merkityksestä.

 

Minä olen lopettanut oman harhailuni

tietoisena myös,

miksi minun on pitänyt kulkea yksin

purojen kivikkouomat, harjujen rinnepolut,

soiden laidat (reunamat)

ja luhtaniittyjen kasteiset heinikot

etsimässä omaa elämänvoimaani.

......

Pois on pyyhitty

välttelevän katseen käpertyneet jäljet,

mykkien suiden terävät viivat,

nyrkkiin puristettujen käsien rystysten kalpeus,

sekä sanojen laukeavat rotanloukut.

 

Ne ovat jääneet

suuren pihakoivun lehtien varjoon,

saunan lattian maarakoon,

tyynen rannan hietikkojen syvyyteen,

poltettu pois,

jalostettu lieden sydänmuurin lämmöksi

tuottamaan ihmisille hyvänolontunnetta.

Läheisyyttä kaukana olon sijasta.

 

(Runon loppu:)

- Jonain päivänä saamme tietää

omasta menneisyydestämme sellaista,

joka vielä nyt kuuluu tulevaisuuteen.

- Tulevaisuus on jo tapahtunut,

mutta se on tapahtunut eri paikassa,

erilaiselle, silloiselle minälle

tai kokonaan jollekin muulle.

 

Ja sitten lisäys:

Ja koska se tapahtui eri paikassa,

täytyi tuon tapahtuman ja sen kokijan

olla ulkoisesti erilaisia kuin se tapahtuma,

joka minulle tulee tapahtumaan,

jotta nämä tapahtumat olisivat sisäisesti identtisiä,

jotta ne olisivat todella sama tapahtuma,

samanmerkityksinen tapahtuma,

jotta mennyt tapahtuma sisäisesti olisi sama,

merkitsisi minulle samaa,

kuin se, mikä on vasta tulossa,

kuin se, mikä tulee pian.

 

Ja nämä tapahtumat ovat keskenään

jossain ihmeellisessä tasapainossa

kuin kohtalon vaaka,

elämän pyörä tai

karman laki.

_____

Minä olen palaamassa kotiin!

Ympyrä on sulkeutumassa

ja minä saan palkintoni,

ymmärryksen!

 

13.07.1987

Enkö voisi kirjoittaa runoa mielen lohdutukseksi?

"On suuri sun rantas autius. Sitä päivin, öin ikävöin.

Kun villisorsan valitus soi kaislikossa öin."

Siinä se oli, minun runoni;

ei yhtään omaa sanaa.

Olen kulkenut tuhat tietä loppuun muutamassa päivässä

ja vieläkin tarvon yhtä tietä,

yhtä niistä monista

toivoen, että valo pilkahtaisi jostain.

_____

Kyllä olen huono ihminen,

kun en ole edes sinapinsiemenen arvoinen

ja haaveilen kuitenkin valtaistuimesta.

Olen saanut ankaran opetuksen.

Saanko ikinä anteeksi?

En niin kauan,

kuin en ole valmis antamaan anteeksi toisille.

Itsekkyyteni ei vielä voi hyväksyä sitä.

Siis olkoon tehtäväni kärsiä.

......

19.07.87 - paluumatkalla Falunista (FFF) lentokoneessa välillä Borlänge-Stockholm
Pilvet lipuvat alta ohi

ja minulla on hyvä olla

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni

tunnen tällaisen hyvän olon tunteen.

Tiedän, että haluan kokea juuri tämän tunteen

vielä joskus myöhemminkin - sitten -

kun kaikki välttämätön on käyty läpi

ja uskallamme kaikki rakastaa toisiamme,

kun hyvä ja paha, oikea ja väärä

asuvat sydämissämme kuin kotonaan

opettaen meille (sisar-)rakkautta

omalla esimerkillään, omilla teoillaan,

jotka ovat iäti ennalta-arvaamattomia.

......

Taas allani pellot ja metsät,

metsien keskellä olevat yksinäiset aukiot,

metsän sydämeen uppoavat

yksinäisten peräniittyjen vihreät kapeikot,

kaikki ne tuhannet paikat,

jonne ihminen on elämänsä aikana hakeutunut

yksinäisyyteen mietiskelemään.

Hedelmälliset niittyaukeat,

joiden parissa hän on puurtanut

ja uurastanut leipänsä eteen.

 

Kodit kattojen alla,

vinttien näkymättömät hämärät,

ojien, teiden, kiviraunioiden

ja metsäsaarekkeiden ihmeelliset muotoilut,

jotka epäsymmetrisyydellään osoittavat

kansan käden sopeutumista siihen,

mikä on ympärillä.

 

Ja lopulta meri. Tuo suuri ja mahtava,

jolle ihminen voi tuskin mitään

- veden valtava emo,

josta kaikki polveutuu, lähtee liikkeelle, saa alkunsa,

jonka keskellä - suhteettoman pieninä pisteinä

laivat - ihmisen uteliaisuuden

ja vuorovaikutuksen uljaat pikkusymbolit -

halkomassa loputonta tyventä,

jälleen takana sulkeutuvaa pintaa,

jättämättä jälkiä niin kuin maa.

Jälki näkyy vain, jos laiva tulee takaisin.

Mutta jäljen puute tuntuu,

jos eräänä päivänä se ei tulekaan.

 

Miten hyvä on täältä ylhäältä katsoa

pilvien lammaslaumoja, saarien kudelmaa,

rantojen geeninauhastoa.

Mieli lepää tyynenä

ja henki tuntee olevansa

erottamaton osa tuota kaikkea.

 

Tuolla on sen koti, elämän keskellä,

vaikkakin sieltä näkymättömissä -

niin kuin linnun sisälle

on vaikea katsoa ihmisen silmin.

Voi vain ihailla sen kaunista kaarta

autereisen iltataivaan sinessä

toisen siiven kaareutuessa yläilmojen puoleen

ja toisen viistäessä kohti maata.

 

Ja maassa on vain varjo,

joka liikkuu paikasta toiseen:

täältä tuonne, pois tai takaisin.

Vain sieltä ylhäältä

voi nähdä kaiken - kerralla.

 

Ja kun se laskeutuu alas, muistaa se,

millaiselta kaikki näytti - ylhäältä katsoen.

Ja matalalla lentäessään

koettaa muistaa näkemänsä niin,

että osaa kulkea ja toimia oikein,

oikein viisaasti

myös siellä missä sen pesä on.

 

Koska niin on oikein, niin...

Niin on hyvä olla.

Kotona. Pesässä.

Omiensa parissa.

 

02.08.87 Berlin

Muisto on voima.

Kyllä se on voima,

koska se ei ole ihminen.

Se on aina sama -

niin kauan kunnes se kuihtuu pois...

tai on kuihtumatta.

Minä yritän muuttaa oman muistoni eläväksi

hakeutumalla muistoni elävänä kulkevan symbolin luo.

 

Ja kun tulen symbolin luo,

itse muisto katoaa

eläväksi jälleen muuttuessaan,

sellaiseksi, joka itsekin muuttuu omista teoistani,

joka reagoi minun tekoihini

ja joka tekee minulle jotain

- minua muuttaakseen.

 

Ei sellainen ole muisto.

Muisto on poissa,

vaikka onkin voimana läsnä.

Mutta elämä on täällä

ja koskettaa auttavalla kädellään,

jos vain on halu oppia

ja antaa vuorostaan,

olla itse muisto jollekin toiselle,

silloin kun itse ei ole läsnä.

 

06.08.87

Lehmusten alla

olen allapäin paljaana kulkenut.

Kauan siitä jo on.

On onni kaukana,

lähellä vain kiitävät kuvat, hengen voimalat,

jotka olemattomasta tyhjää luovat.

Ikuisesti etenevät muodonmuutokset

tuulen teitä pitkin -

kuin olisivat kotona

koko ajan,

mutteivät näy.

 

07.08.87 - koneessa paluumatkalla Berliinistä

Tuulen teitä pitkin teen pitkää paluumatkaa

muistellen sitä, mihin olen menossa,

missä järjestyksessä palaan,

mihin paikkoihin,

millaisessa mielentilassa,

keiden luokse ja mistä pois -

osittain tai kokonaan.

 

Rauhaa minä toivoisin heille kaikille,

rauhaa ymmärtää, rauhaa käsittää,

mistä tämä kaikki johtuu

ja mitä voi olla seurauksena.

Rakkautta minä myös toivotan

- sen eri muodoissa,

ihmissuhteistani riippuen -

joko näin tai noin.

 

Opettavainen on tämäkin matka ollut.

Tiedän entistä paremmin oman paikkani,

oman tehtäväni,

jonka koetan sopeuttaa siihen,

mitä toiset tekevät -

kukin kykyjensä ja tarpeidensa mukaan.

Ja kun yö syvenee,

on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

 

10.08.87

Voi lintua, voi!

Sameassa vedessä ei näy mitään.

On kuljettava sokkona vain sinne suuntaan,

minne oma käsi vie.

Itse jopa omien jalkojensa jälkiä seuraten,

kiertämässä kehää ilman omaa tahtoa.

 

Sillä laki johtaa kulkua,

niin kuin matka johtaa maan matosta -

luullen itse päättävänsä - mutta kuitenkin

itseensä juurrutettujen viettien hallitsemana,

luullen itseään itsensä herraksi

mutta kuitenkin orjana työtään puurtaen,

haaveidensa ja pelkojensa renkinä,

laumaeläimenä liejuisella, upottavalla karjapolulla

- päin metsää -

mutta ylpeänä siitä,

että pitää tiedon pyhäpukua yllään

kuin olisi rippikuulusteluun menossa

ja näin erottuu muista silmät kiinni kulkijoista...

 

14.08.87

Elokuun pakkasyö tähtitaivaineen

äänettömän kuun valaisemana.

Kukaan ei puhu.

Vain siili ehkä näkee unta siitä,

mitä minä sille lauloin tänään,

miten kosketin sormellani sen kosteaa nenää

ja miten se ei osannutkaan kätkeytyä piikkeihinsä.

 

Niin äänettömästi olen laulanut myös äänettömille puille,

äänettömästi toivonut hyvää kaikille niille ihmisille,

joiden elämänlangat koskettavat omaani

näillä mutkikkailla taipaleilla

ennen kuin on liian myöhäistä

pyytää anteeksi...

rakkaudella.

 

18.08.87         

Aamulla olen itkenyt herättyäni.

Nyt itken illalla ennen levolle laskua.

Päivällä olen itkenyt linnunlaulun katveessa

ja järvi on pian täynnä kyyneleitäni.

Vihdoin olen oppinut itkemään,

koko kesän itkettyäni.

 

Pitäisikö opettaa muitakin siihen,

vai osaavatko kaikki sen itsestään?

Milloin, miten saisin itkuni lopetettua -

nyt vihdoin viimein,

kun olen oppinut tuon jalon taidon...

 

27.08.87 - illalla sävellystyön lomassa.

Kun en minä tiennyt...

En tiennyt,

millä tavalla olin pukeutunut tyylittömästi,

Kun en osannut erottaa,

miksi Paronilla oli tyyliä, miksi Eetulla oli tyyliä,

miksi Junnullakin oli tyyliä - enemmän kuin minulla.

Tiesin vain, ettei se tyyli ollut syvintä itseäni.

Mutta tuntiessani toiset tiesin,

ettei se tyyli ollut myöskään heidän syvintä itseään.

 

Eikä minulla ollut mitään keinoa ymmärtää sitä oikeaa tyyliä,

sitä miten osaisin valita oikeat vaatteet,

kun en tiennyt, millä perusteella ne olisivat oikeat.

Eikä se olisi ollut minua itseäni,

jos joku muu olisi sanellut sen.

 

Niin kuin en koulussa tiennyt,

millä tavalla taidemusiikki on parempaa

kuin se, mitä minä soitin ja rakastin.

En minä taidetta vielä ymmärtänyt.

Kuitenkin minulle sanottiin,

että pitää oppia ymmärtämään.

Mutta kun en tiennyt, miten... mikä siinä oli hyvää...

kun ne kaikki kuulostivat ihan samanlaisilta.

Mutta ne kappaleet, mitä minä soitin,

olivat kaikki erilaisia -

aivan samoin kuin virret eroavat toisistaan... ja joiut...

Jokainenhan sen tietää.

 

En tiennyt, mikä pukeutumisessani oli vialla.

Yritin miellyttää ihmisiä, yleisöä

panemalla päälleni, ostamalla jotain,

joka näytti siltä kuin mitä muillakin oli,

näytti olevan yllään... ja allaan...

etten pettäisi yleisöä,

sitä joka oli tullut meitä katsomaan.

Eikä niistä kukaan tullut sanomaan minulle:

"Sinä olet tyylitön, et sovi tänne."

 

Kaikki tuo oli tärkeää minulle, näyttelijälle,

koska yhden tyyliasian tiesin,

joka kaivoi joka päivä sisintäni:

En osannut soittaa tuota tyyliä... oikein!

Ja se asia minua huolestutti,

koska tiesin, etten ollut kasvanut siihen,

enkä oppisi sitä ikinä kunnolla,

koska olin soittanut toisella tyylillä

toista musiikkia.

 

Jos olisit sanonut siitä asiasta jotain,

olisin ymmärtänyt ja hyväksynyt mielipiteesi.

Mutta Eetu sanoi.

Vaikkei itsekään osannut sitä oikeaa tyyliä. Soittaa.

Sanoipahan kuitenkin.

Ja minä yritin olla sitä enemmän tyylikäs kaikilla muilla tavoilla

kuin sillä tärkeimmällä - soittamisella.

 

Enkä tiennyt, miten pitäisi harjoitella,

jotta opitaan pukeutumaan tyylikkäästi.

Tiesin kyllä, miten tyyliä harjoitellaan soittamalla.

Kun en minä tiennyt tekeväni pahaa kellekään,

en satuttanut ketään muuta kuin sinua -

sinua, joka aivan yhtä hyvin olisit voinut sanoa:

"Et sinä osaa syödä oikein.

Minä syötän sinua,

etteivät muut nauraisi - minulle - siitä

ettet osaa vielä syödä."

 

Näin minulta katosi itsetunto pois.

Maailma ei ahdistanut minua nurkkaan,

vaan ... minun kanssani samalla puolella

enemmän kuin maailman puolella minua vastaan.

Olisiko silloinkin - heti alussa - pitänyt kieltäytyä

anomasta hyväksymistä "maailmalta"? Olisi!

......

...kimpassa omien työkavereidesi kanssa

- tai ketä ne sitten olivatkaan -

muuttamassa tyyliäni sellaiseksi,

josta en olisi ymmärtänyt senkään vertaa kuin omastani,

siitä, että ostin sellaisia vaatteita,

jotka tuntuivat olevan tyylinmukaisia.

Vaikkeivät olleet.

...

Kun kukaan ei nauranut edessäni,

koska olisin kysynyt...

Kenelle minä teen vaatteillani todellista pahaa?

Kun en lyö ketään, en säti, en vaadi, en tyrkytä.

Kaikki he päinvastoin maksoivatlipun

päästäkseen minua katsomaan (tai kuuntelemaan) -

tai Paronia, tai Eetua, tai Junnua...

 

Ja voi niitä,

jotka ovat nurkassa,

jotka eivät tunnista,

milloin tyyli on hyvä.

 

Kyllä minä tunsin tekeväni sittenkin pahaa...

Mutta se ei ollut fyysistä,

se oli henkistä pahaa,

jota yritin vähentää

repimällä sen kauniin sinisen paidan.

 

Ensin napit - kertarepäisyllä.

Sitten vasemman hihan olkapäästä

ja sitten oikean - samalla tavalla.

Ehkä repäisin kauluksenkin lopulta erilleen,

etten vain tuottaisi tuskaa kenellekään

panemalla päälleni sitä sitä kaunista sinistä paitaa.

...... (jatkuu...)

 

Illalla 31.8.1987 n. klo 18.21.

Taas yksi päivä päivien ketjussa.

Kaksi kirjettä sisäkkäisissä kuorissa kuin sipuli,

sama alhaalla ja ylhäällä.

Samat ongelmat kahdessa avioliitossa.

Kaksi liittoa, yksi syyllisyys.

Samat virheet jo kolmeen kertaan koettuina (= tehtyinä)

- ei, vaan jo neljästi, molempien kanssa kaksi kertaa.

......

09.09.87

Siniset saaret uivat harmaassa liikkumattomuudessa.

Liikkumaton on rannasta selälle etääntynyt koskelopoikue

niin kuin yksinäinen tavi lähempänä,

matkalla toiseen suuntaan,

menossa ja tulossa.

 

Tulossa ja menossa ovat yksinäiset askeleet:

ensin rantaan ja sitten rannasta pois.

sitten rannan suuntaan hietikon reunaa pitkin

ja sitten takaisin, nurmikolta polulle,

polulta kivetylle tielle ja takaisin

taas nurmikolta rantaan ja polulta toiselle.

Aina kun nousee, kumartuu pää.

Miten uskaltaisin katsoa maisemaa silmiin?

 

Kyllä uskaltaa,

kun muistaa olla hiljaa

ja puhua selvästi

mutta äänettömästi,

ilman sanoja.

[2011: lauseita ja ajatuksia,

ilman sanoilla ilmaistuja ajatuksia,

ilman lauseita,

jotka olisivat sanomattakin selviä.

ilman sanoihin sotkeutuneita ajatuksia.]

 

17.09.87  Rukous Suon Rouvalle  (Ks. Karhunpeijaiset)

Syyskuun ilta saapuu.

Puiden varjot poissa.

Ikkunaruutuun liimautuu pieni,

aivan pieni yöperhonen -

saapuu vain kerran ja lähtee pois

olemattomiin varjoihin häipyen.

......

Anna minulle sanojen avaimet.

Anna minun nähdä oikea teko,

se mikä poistaisi murheesi,

tuon pitkän varjon, joka ulottuu pois,

pois täältä, menneisyyteen,

jossa sen pesä itkee

surukyyhkyn äänetöntä, tuskatonta,

äänetöntä ja vielä sitäkin äänettömämpää,

elämän tarkoitusta kyselevää itkua.

 

Älä päästä minua käsistäsi.

Sillä nyt, kun jäät ovat sulaneet

ennen uutta jäätymistään,

on vielä mahdollisuus nähdä

kirkkaan veden läpi,

kirkasta vettä pitkin,

nähdä pohja, nähdä että pohjakin elää,

nähdä ettei pohja ole poissa,

vaan se näkyy täällä

elämän ankarissa kukinnoissa,

sateenkaarililjoissa, huomenen kevätesikoissa,

eilisen kumisevissa

ja sitten taas vaimenevissa

kissankelloissa,

peurankelloissa,

hirvenkelloissa,

hallayön katkaisemissa ruiskaunokeissa,

illan itkevässä, kyynelehtivässä kastehelmitalvikissa.

 

Ne kaikki ovat tämänkin päivän pohja,

joka on ja pysyy.

Ei unohdu pois,

vaikka maa peittää sen,

vaikka vesi peittää sen

kuin lumpeen varren,

jonka suuri lehti peittää

ja sitten ei enää peitä,

kun syksyn ensiriite viimeistelee luonnon talviarkun.

 

Eikä talvikaan ole lopullinen.

Ei talvi tapa mitään elävää.

Sillä elävä vain nukkuu, on piilossa.

Mutta herää. Herää vielä joskus uudestaan.

Eikä se kesä ole enää kaukana,

vaikka nyt on talvi -

menneen eletyn kesän varjo,

jossa kotelot uinuvat kätköissä odottaen

sen aikaa kun koskelot ovat poissa.

......

Riittääkö elämäni sen tien kulkemiseen?

Riittävätkö voimani?

...

Anna jään sulaa,

että näkisit,

ettet joutuisi katsomaan jään läpi

ja näkemään sillä tavalla, jäisellä katseella.

Sillä jään läpi ei näy elämä.

Elämä on täällä, täällä, täällä. Minussa.

Vain elämä voi hyvittää sen jään,

jonka pitkä talvi toi mukanaan.

 

Minussa on elämä,

joka vavisten tajuaa tämän elämän ainutlaatuisuuden,

sen miten paljon hyvää voisimme vielä tehdä,

mutta niin, ettei se enää muuttuisi pahaksi.

 

Tuleeko nyt uusi talvi? Onko se pitkä?

Elääkö jokin sen yli? Vai kuoleeko pois?

......

jokin pieni osa meissä

kuuluu lopullisesti yhteen.

ja se pieni taimi elää.

Vielä.

Minussa.

 

14.10.1987

Hiljaisuus.

On aikaa ja hiljaisuutta mietiskellä

menneen elämänsä eläen elettyjä päiviä,

oikein elettyjä kullattuja tuokioita

ja väärin valittuja, väärin kuljettuja

kohtalon tienhaaroja,

jotka ovat vieneet surun kapeneville, tummille poluille.

 

Nyt on aikaa hiljaa miettiä

tekemisiään ja tekemättä jättämisiään,

miettiä sitä,

missä kohdassa on tullut poikettua

oman kohtalonsa viitoittamalta tieltä,

missä kohden on rikkonut itseään vastaan...

ja toisia vastaan.

 

Olisi niin helppoa, kun tietäisi.

Tietäisi edes jotain

tästä tekojen sokkeloisesta saaristosta,

johon kulku on johtanut.

Tietäisi sen teon, sen sanan,

jossa on tehnyt väärän valinnan,

silloin, kun olisi vielä voinut valita toisin.

 

Onko ollut rikos tutkia

alitajuntansa syövereitä,

salaisimpia kätkettyjä ajatuksia?

Onko ollut rikos tutkia

lähimmäistensä salaisia tajunnan tiloja,

paljastaa, syyttää,

syyttää jopa hyviksi koetuista teoista?

 

Kun tietäisi,

missä kohden on menetellyt väärin,

että voisi pyytää anteeksi.

Mutta on vain tehtyjen tekojen

kynnetty kaaos.

 

Takana on sen jälki

ja sen takana tuntematon,

joka ei tiedä itsestään mitään.

Ei osaa erottaa hyvää pahasta.

 

Takana vain nurkkaan ahdistettuja lähimmäisiä.

Ja täällä hiljaisuus.

Ja aikaa.

Aikaa miettiä,

miksei täällä kuulu lasten ääni, lähimmäisen ääni.

Aikaa miettiä sitä,

onko hiljaisuus pahempi kuin pahat sanat -

sanat, joista ei voi enää oppia,

kun on lukinnut itsensä kostonhalun kaikukamariin.

 

Eikä voi pyytää anteeksi itseltään.

Eikä osa pyytää anteeksi toisilta,

kun ei ole varma,

missä kohden on pahiten rikkonut

elämän lakia,

olemassaolon oikeutuksen lakia,

vai onko tietämättään vain toiminut

kohtalon välikappaleena,

oikeuden miekkana - tietämättään

- miekkana myös itselleen.

 

Mikä on tämän kohtalon merkitys,

joka on ajanut minut tähän,

tänne hiljaisuuden keskelle,

keskelle puhumattomuutta,

keskelle syytöksiä -

niinä harvoina hetkinä,

kun joku puhuu.

 

Mitä olen minä tehnyt sellaista,

mikä on tappanut

elämän antamisen sijasta?

Kun tietäisi tehdä eron sen välillä,

mitä minä olen tehnyt

ja mitä toiset ovat tehneet,

niin osaisin ehkä pyytää anteeksi.

 

Hiljainen tie on yksinäisyyden kulkijalla.

Hiljainen yksinäisyys on tien kulkijalla.

Hiljainen on kulkija yksinäisellä tiellä.

Eikä voi syyttää ketään,

kun ei tiedä,

missä määrin on itse ollut osallisena

toisten lausumissa sanoissa,

toisten tekemissä teoissa.

 

Kun osaisin käyttää tämän hiljaisuuden oikein.

Sillä ei hiljaisuus ole rangaistus.

Hiljaisuus tarjoaa itseään opettajaksi,

kun vain sitä osaisi lukea oikein.

Osaisi lukea yhtä oikein,

kuin niitä vastauksia,

joita on saanut huutaessaan hiljaisuudelle,

uhmatessaan sitä,

uskoen omaan voittamattomuuteensa.

 

Ja sittenkin -

huutaessaan oikeita pyyntöjä,

pyyntöjä nähdä oikein, niin pitkälle

kuin on katsonut kestävänsä,

on jotenkin kestänyt -

mutta rampana, kyyneltyvin silmin,

täynnä pohjatonta surua,

surua, jonka pohjan alla on toinen suru,

kolmas suru

ja surujen musta nauha jossa lukee:

"Vain työllä kerran toiveet toteutuu.

Näin päivät kiertää, yöt kaareutuu..."

 

Minun surullani on sateenkaaren värit.

Ja suruni on sen pituinen.

Olen nyt keskellä sitä,

sen keskustaa.

Ja sieltä on pois pitkä matka.

En tiedä, elänkö sen päähän saakka.

Ja lähellä on monta paikkaa,

joiden kaikkien nimenä on:

Menetetty Toivo...

Miten osaisin kulkea ohi - pysähtymättä?

 

15.10.87        

Ei siitä ole mitään kerrottavaa.

Ei ole kerrottavaa siitä,

kuinka lehdet ovat karisseet koivuista,

pihlajista, haavoista ja pajupensaista,

kuinka ruoho on kellastunut,

kuinka humala on lysähtänyt kasaan

ikkunaruutua vasten.

Ei ole kerrottavaa paljon mitään

mitä ei olisi jo kuullut kerrottavan.

 

On tullut kerrottua kaikki

niin moneen kertaan,

ettei kuuntelija jaksa kuunnella,

kun pitää olla hiljaa.

Ja kun ei enää ole ketään kuuntelemassa

- tai vielä -

pitää hokea vain itselleen hiljaa:

- Ei relativismi ole totuus.

Relativismin kautta näkee vain maailman

toisella tavalla

kuin hän joka tietää totuuden.

 

Ja totuus on se,

että on ihmisiä,

joista toiset ajattelevat toisella tavalla

ja toiset toisella.

Ja näin maailma näyttää monelta,

vaikka onkin yksi...

Kuka tietää?

 

Yksinäisyys on minun tieni.

Kun pyöritän käsiäni,

alkavat tuulimyllyt soida tuulessa.

Kun potkaisen,

alkaa suuri kivi vieriä kohti vuorenhuippua.

Ja kun olen potkaissut,

ei ole enää mitään, mikä olisi lähellä.

Ja kaukana oleva näyttää siltä,

kuin olisi poissa.

Vain tuuli hiljaa henkäilee

haihduttaen veden siloposkiset pisarat.

Ja jossain muualla alkaa ruoho viheriöidä

pyörivän, vierivän kiven alla. Jäljessä.

 

Minä.

Minä olen työ.

Ja työ on minun kanssani.

Me kuulumme yhteen - työ ja minä.

Työ on minun elämäni.

Eikä silloin minulta mitään puutu. [!]

 

Ja vielä joskus tulee se päivä,

jolloin tarkastaja saapuu ja katsoo,

millaista työtä

me itse kukin olemme tehneet.

 

Siellä minä olen piilossa,

näkymättömissä - työni alla -

niin hyvin,

että vain huomaamattomasti esiin työntyvä kynä

paljastaa minut sille,

joka osaa etsiä ja tulkita

sokean kynän viestin.

 

Jääkää hyvästi te kaikki rakkaat

ulkoisessa maailmassa.

Minä jätän teidät rauhaan.

 

16.11.87        

Kummallista tämä läpinäkyvä olemassaolo.

Itse on läpinäkyvä, läpivalaistu,

läpipuserrettu, läpipistetty, läpinäkyvä ,

niin kuin tyhjä on läpinäkyvää,

vaikka sillä on nimi.

 

Onko minullakin nimi,

vaikka olen läpinäkyvä,

avoin kuin talo

- etuovi selällään takaovi raollaan -

suora läpinäkyvä yhteys ulkoa ulos,

sen taakse, mikä on välissä,

vaikka takana on sama tyhjyys,

josta lähdettiin liikkeelle

ajatuksen sokealla kepillä tietä tunnustellen

lävistämään tuota välissä olevaa tyhjää tilaa,

tyhjää taloa.

 

Ja jos lähtö on sama kuin paluu

- ulkoa jälleen ulos -

jää niiden väliin silti jotain:

Kulku, kierto,

kulku tyhjän läpi,

joka itse ei kuitenkaan ole ulkona...

 

Olisiko sittenkin palattava - sisällä käytyään -

samaa tietä takaisin, kuin mitä on tullut,

eikä kulkea läpi.

Mikä ero on näillä kulkemisilla?

Mikä ero on kulkea

oven läpi takaovelle, läpi, pois,

talon läpi takaovesta poistuen

tai palata takaisin tulotielleen?

 

Jokin ero sillä on, en vain tiedä, mikä,

koska itse olen aina palannut samaa tietä

kuin mitä olen mennyt...

tien umpeuduttua.

 

Mitä on tämä läpinäkyvä olemassaolo?

Oleminen siten,

ettei mikään enää pysy salassa.

Ajatukset muuttumassa sanoiksi

heti kun ansaitsevat ajatuksen nimen.

Ja sanat...

 

Sanat muuttumassa teoiksi, kosketuksiksi:

hipaiseviksi, ohikiitäviksi katseteoiksi

alas painuneiksi katseteoiksi, sormihipaisuteoiksi

varpaanhipaisuteoiksi, hiussuortuvan silitysteoiksi

hipaisevaksi syleilyksi, pitkäksi syleilyksi,

pitkään toistuvaksi syleilyksi

ja vihdoin hipaisevaksi suudelmaksi,

sitten jälleen katseeksi, sanoiksi

- ikään kuin alkupisteeseen palaten

ja sitten taas joksikin muuksi: ajatukseksi,

alas painuneeksi katseeksi,

hipaisevaksi katseeksi,

sitten taas silmissä viipyväksi,

pitkäksi hiljaiseksi katseeksi.

 

Ja uudet ajatukset

tulevat entisten tekojen siementäminä -

Eivätkö enää ensin puhkeakaan sanojen kukkaan?

Muuttuvatko suoraan teoiksi

vaiko tekojen ajatuksiksi,

tekojen odotuksiksi

jonkin nimettömän

- vielä läpinäkymättömän - mutta pian pimentyvän

lähtevän tai jäävän loppumattomaksi odotukseksi,

joka rauhattomana sykkien

poukkoilee elämänpiirin laidasta laitaan,

oman minän laidasta laitaan -

malttamattomuuden ja kärsimättömyyden rajoja

äänettömästi tunnustellen.

 

Miten selviän näistä, näistä ajatus-sana-teoista?

Mikä on se, joka on tuonut minut tähän hetkeen,

tähän tilanteeseen, tähän kummalliseen tilaan -

juuri nyt, kun olen nousemassa pois

edellisistä läpinäkyvistä, läpikatsotuista,

ankaruudella mutta myös ymmärtämyksellä nähdyistä helminauhoista,

jotka ovat myllynkiven painoisia?

 

Miten on mahdollista,

että poukkoilen elämänpuun varjopuolelta valopuolelle,

sitten taas takaisin ja takaisin?

Ja tuo sama ikuinen kysymys:

Kuinka paljon, kuinka totaalisesti...?

Kuinka pian, kuinka usein,

kuinka pitkäksi aikaa ja kuinka syvästi?

Ja lopuksi: Omistamattako?

...

Mutta minulla on hätä,

koska huomaan hajoavani palasiksi

jo yhdestä hyväksyvästä katseesta.

...

Minua on käsiteltävä varoen!

En ole vielä uudessa elämän vaiheessa.

Olen vasta astumassa siihen...

 

[Jatkuu osassa XXII: 19.11.87]