Runot XXIII 1988-22.4.90

[Runot XXIII 3.12.1988 - 22.4.90]

03.12.88        

Rakas!

Mitä minä teen tällä sanalla

näissä elämän verkkopelimietteissä,

kun kaikki tarpeettomat vaatteet ja koristeet

on karsittu päältä pois?

Onko tuolla sanalla enää oikeutta koskettaa

ketään ihmistä erityisesti?

 

Onko se tämän jälkeen

vain nimettömiä massoja varten?

Vai onko vielä joku,

joka kaipaa joskus minua -

jonka päätä voi silittää,

jonka kynnet koskettavat korvaani

varovasti hipaisten.

 

Jos ei ole kaipausta,

niin voiko enää puhua rakkaudesta?

Kaipaukseton rakkaus

on ikuisesti itseriittoisen jumala-auringon säteilyä kuolevaisille.

Ei aurinko kaipaa kuolevaisia hoivaansa.

Lähellä se vain polttaa kaiken tuhkaksi.

Eikä sekään kestä kauan.

 

...Minä en riitä itselleni.

Tarvitsen kumppanin - en aurinkoa,

mutta en myöskään kuuta.

Kumppanin minä tarvitsen,

joka myös minua tarvitsee.

 

Niin vakavana

tämän vielä vakavamman musiikin keskellä

koko ajan vakavoituen.

Mikseivät ihmiset uskalla sanoa?

Miksi he pelkäävät olla rehellisiä?

Miksi he valehtelevat olemalla kohteliaita

sen sijaan että auttaisivat säveltäjää ymmärtämään sen,

että nyt on jotain pielessä!

 

Emme uskalla auttaa toisiamme,

koska pelkäämme, että meitä itseämme autetaan

samalla tavalla, kun se aika tulee...

kertomalla totuus teoksistamme.

 

Istua täällä jo päiväkausia

miettien fyysistä ja henkistä ahdistustaan -

keskikorvan tulehdusta,

ihmissuhteiden tulemisia ja menemisiä,

horjumisia, paikalleen pysähtymisiä,

nokilleen kaatumisia,

epävarmuutta sanoissa ja teoissa,

epätietoisuutta toisen ajatuksista

ja toisen taka-ajatuksista,

epäselvyyttä omista taka-ajatuksistaan

- siitä, onko niitä olemassa vaiko ei.

Ja jos on,

niin näkeekö ne vain toinen,

mutta ei itse.

Mikä oppi on siinä,

että lentokentät päätyvät aina umpikujaan?

Tätä musiikkia minä kuuntelen

ties kuinka monetta päivää

keskikorva tulehtuneena,

sävelkorva inflaation raunioittamana.

Pitäisi kuunnella ihmistä sen takana,

musiikin takaa,

mutta nenää pistää

ja oikea korva tuntuu olevan väärässä paikassa -

liikaa vasemmalla, kuin olisi vettä täynnä.

 

Enkä osaa ihmissuhteistani muuta sanoa kuin sen,

että ailahteleva on naisen mieli.

Siksi oma mieleni on välistä maassa,

välistä taivaassa

ja välistä taas... ei ole.

 

Tarvitseeko nainen - lapsia synnyttänyt -

itse asiassa miestä sillä tavalla kuin ennen?

Ja kuitenkin -

joku sanoo minulle silloin tällöin: "Rakas".

Rakkaudella se kai on sanottu,

sanottu sillä läheisyydellä,

mitä ihminen hyvänä hetkenään

voi toiselle tarjota.

 

Kun oppisi tasapainottamaan

läheisyyden ja etäisyyden

ihmisten ja itsensä väliin niin,

ettei sen etsiminen tuottaisi ahdistusta,

vaan että se tulisi itsestään,

itsestä käsin, huomaamatta...

että toiset huomaamattaan tajuaisivat sen

ilman vaivaa ja ahdistusta,

ilman myötätuntoa

- kuin huomaamattaan -

kaiken muun toiminnan keskellä.

  

Kunpa toiminta yhdessä

olisi kuin huomaamaton sävellys,

joka kuitenkin vie mukanaan,

niin kuin nämä Ligetin mattapintaiset sävelornamentit

täällä kuvioidussa kirkossa lauantai-iltana

valojen sammuessa, musiikin syttyessä

kuin tulitikun raapaisu.

 

Kun osaisi oikein - joka kerta -

kohdata oikean ja väärän,

levätä oikeassa ja oppia väärässä.

Kun osaisi oppia lepäämään väärän kohdatessaan,

niin, että se sulaisi pois,

että väärä hyväksyisi itsensä,

näkisi, mistä on tulossa,

näkisi sen, sen itsensä

ja itsensä siinä

- oikein.

 

04.12.88        

On outoa herätä melkein kuurona,

oikea korva edelleen tukossa.

Penisilliini ei ole avannut sitä vielä.

 

On outoa,

kun ei tiedä tarkkaa osallisuuttaan

toisen ihmisen ahdistukseen.

Kokee vain sen niin,

ikään kuin joku vihjailisi

minunkin olevan mukana tässä prosessissa

- jollain tavalla,

jollain nimeltä mainitsemattomalla tavalla

ja sellaisella, nimeltä mainitulla tavalla,

joka on alkanut joskus jossain -

ehkä minun luonani

ja alkaa levitä kuin tauti -

myös sinne, missä hän asuu -

hänen kotiinsa,

hänen makuuhuoneeseensa.

 

Ja minua ahdistaa, kun hän kertoo siitä.

Minua ahdistaa, kun hän kertoo,

että minun pitäisi hoitaa ongelmani

jossain muualla, työympäristössä,

ammatti-ihmisen luona, ei hänen luonaan.

Sillä minä tiedän,

että jos lähden kasvamaan jonnekin muualle, pois,

tullakseni hänen arvoisekseen,

niin en tule takaisin.

En palaa takaisin.

 

En halua lähteä muualle oppiin,

koska haluan oppia täällä,

tässä maailmassa,

tämän ihmisen luona,

mikäli hän antaa minulle sen mahdollisuuden,

mikäli hänellä on kärsivällisyyttä,

mikäli hänen rakkautensa antaa toiselle mahdollisuuden.

 

Kummallinen on naisen mieli.

Kummallinen on naisen logiikka.

Ja sen täytyy olla yhtä oikea

kuin omakin logiikkani.

......

Ligeti puhuu... ja puhuu fraktaaligeometriasta

ja soittaa sitten - kehuen afrikkalaista polyfoniaa.

Varoen lainaamasta mitään keltään,

mitään muuta kuin yhden: tekniikan

Ja he kuuntelevat ja me kuuntelemme,

kuinka pyörrekatkelmat imevät mukaansa,

kuinka monet imeytyvät unen pyörteisiin,

kuinka imu pyörittää virtaa.

 

On sävellys,

jota ei voi ymmärtää ensi kerralla.

Ensin se on nähtävä kerran kokonaisena.

Ensin näkyy vain kaleidoskooppi,

kokonaisuus vasta myöhemmin.

 

(illalla)
Elämä on katoavaista,

ilo on katoavaista.

Elämä voidaan ymmärtää väärin -

niin kuin ilokin.

Vain kuolema on yksiselitteinen.

 

En tiedä, mitä tein väärin,

kun eräänä kesäisenä yönä

soitin kaksi kertaa puhelinvastaajaasi

kertoakseni ilostani,

siitä, että saatoin yöllä soittaa ihmisen puhelinvastaajaan

ja puhua pälpättää jotain iloisella mielellä.

En tiennyt, että se oli niin pahaa.

 

Voin vain tästä lähtien varoa jättämästä iloisia viestejä.

Ehkä opin varomaan viestien jättämistä yleensä.

Miksi ilmaisisin iloni,

jos sekin tuottaa hämmennystä ja ahdistusta?

Tekisinkö sinut onnelliseksi

vain olemalla surullinen ja masentunut?

Sitäkö sinä haluat?

 

Niin paljon valmiiksi,

etukäteen ymmärrettyä tässä elämässä.

Niin paljon valmiiksi tulkittuja viestejä.

Niin vähän ihmistä,

joka jäisi näkyville ilman omia tulkintoja.

 

Niin paljon on tapahtunut sellaista,

jota en ole  tiennyt tapahtuneeksi,

ennen kuin kerrot siitä vasta paljon myöhemmin,

aikojen kuluttua -

jotta-ko kaikki olisi varmistetusti liian myöhäistä???

 

Ja kuitenkin -

niin paljon onnea on mahtunut

tähän vuoteen,

näihin kyyneliin.

Minunkin kyyneliini.

Ei vain sinun.

...

Viimeinen päivä menossa

täällä Mandelbrotin oksanhaarukassa

tuhannen sylen syvyydessä

seitsemän unen suojassa

kuuden tyhjän takana.

 

 

1989:

28.1.89 - Illalla  -  Ei saavu kaukaa matkamies... (> Ks. "1989 Kuuban expeditio")

04.02.89        -    Pitkä on öisen yön kulku kotia kohti... (> Ks. "1989 Kuuban expeditio")

 

22.02.89  -  Keskiviikko Joensuussa.        

Itkulla se alkaa,

itkulla se päättyy

tämä elämän taival.

Itkullako päätän tämänkin päivän?

 

Ihminen jota olen rakastanut,

ei usko rakkauteeni.

Mitä minun on tehtävä?

 

Osoittaako jotain,

joka kertoisi minusta enemmän?

Etsiäkö sitä osaa minusta,

joka kykenee elämään ilman rakkautta,

ilman tarpeellisena olemista?

 

Mikä on minun tehtäväni tässä maailmassa,

jossa ihmiset kulkevat vieraina toisilleen,

toisiaan tarvitsematta -

kuin yli-ihmiset konsanaan.

Olenko vain käyttötavara,

joka kaivetaan esille silloin,

kun aika käy pitkäksi?

 

Minä en vielä tiedä mitään omasta elämästäni,

siitä, miten se liittyy toisten ihmisten elämään.

En näe vielä selvästi.

Jokin estää minua näkemästä.

Onko se

Oma itseni?

  

Elämä!

Anna minulle rohkeutta nähdä läpi.

Anna minulle kyky, taito nähdä läpi.

Anna minulle tahto nähdä...

 

...Jokin estää sinua näkemästä sitä,

että sinua rakastan.

Mikä se jokin on?

Kerro ... minulle,

kerro elämä minulle,

mitä on tehtävä,

jotta ansaitsisin toisen ihmisen luottamuksen.

Kerro elämä minulle,

mitä olen tehnyt,

etten ansaitse tuota luottamusta.

Voi sinua...!

Mitä olet tehnyt itsellesi,

kun et kykene ottamaan vastaan rakkautta?

 

23.02.89 - aamulla (hotelli Atrium)
Vanha kuolee pois

ja uusi kasvaa tilalle.

Miten saan haudattua vanhan itsessäni - niin,

ettei se jää kitumaan,

kaivamaan mieltä,

mitään olemiseni kerrosta?

 

Mitä olet tehnyt itsellesi?

Voi sinua lintua!

Sinä, joka rakennat elämääsi

itseriittoisuuden varaan,

joka et uskalla antautua alttiiksi

elämän ryöpyttämiselle,

joka sanot jo kokeneesi kaiken sen,

mihin muut ovat vasta matkalla -

ja siksi viihtyväsi yksin.

 

...Pitääkö sinun vielä kerran kokea yksinäisyys,

jotta ymmärtäisit tarvitsevasi jonkun?

Kuinka täydellinen sen jonkun täytyy olla,

että - vielä kerran - voisit tuntea kaipausta,

kaivata lämmintä kainaloa,

olkapäätä johon nojata,

lämmintä poskea,

joka koskettaa omaa poskeasi,

lämpimiä sormia,

jotka hellien hivelevät hiussuortuviasi

lämpimän peiton alla.

 

Oletko jo niin valmis elämälle,

ettet tarvitse muuta

kuin oman työsi

ja jonkun - kenet tahansa -

joka viihdyttää sinua älykkäästi

niinä harvoina hetkinä,

jolloin ajatustöittesi lomassa

tunnet välähdyksittäin kylmän yksinäisyyden,

etkä uskalla sitä tunnustaa -

sinä, joka keräät ihailijoita taaksesi

uskotellen,

että se ystävänrakkaus,

jota heille annat,

olisi ainoaa oikeaa,

korkeaa, puhdasta rakkautta,

jota heidänkin tulisi etsiä.

Annat heille uskoa johonkin,

jota et tule heille koskaan suomaan.

 

...Minä luovutan pian.

Alan itsekin uskoa,

ettei minulla ole sinulle mitään annettavaa,

mitään sellaista,

mitä sinulla ei jo olisi.

 

Ja se on lopun alku.

Minä olen vain ottamassa,

ottamassa aikaasi, ottamassa suojaasi,

ottamassa rakkauttasi,

mikäli sinulla sellaista on

omien epäilystesi viidakkokätköissä.

  

Niin minä sinua rakastan,

että minä pian luovutan.

Et sinä muuten ymmärrä,

et sinä muuten tajua,

mitä on se,

kun ihminen rakastaa toista.

 

25.02.89        
...Voi ihme tätä helpotusta,

tätä riemua,

joka pursuaa nyt minusta

pitkän yön päättyessä

valoisaan aamuun.

 

Kesä on astunut talven keskelle.

Taivaanranta säteilee uutta huomista,

joka on niin kuulas,

ettei tuuli löydä pysähtymispaikkaa,

ei löydä ahtautumista ilman keskellä,

jotta voisi edes muuttua tuuleksi.

 

On vain vieno henkäys,

joka koskettaa tuskin huomattavalla tavalla -

niin kevyesti,

että on vilpoinen olla,

eikä helle tunnu liian raskaalta kantaa.

 

Aurinko -

olet jälleen astunut elämääni.

Ja minä säteilen sinun lämpöäsi eteenpäin -

myös niille,

jotka kylmässä pimeydessä vaeltavat.

ja minä osaan kulkea kiven varjonkin taakse,

koska nyt tiedän,

miten sinne mennään.

Olen valonsädettä viisaampi,

joten osaan kuljettaa sen oikeaan paikkaan,

jos en itse kykene säteilemään.

Minä kirjoitan seuraavaksi kirjan,

vaikken vielä tiedä,

mitä sen sisältö tulee olemaan -

käsitteleekö se musiikkia

vai elämää.

Sillä minun on saatava se näyttämään

itse elämältä.

Ja tämä tieto

vapauttaa minut päiväkirjojeni kahleista -

lopullisesti.

Sillä jos minä kirjoitan

päiväkirjani ulos maailmalle,

on sen soitava,

soitava niin,

kuin itse sen olisin säveltänyt.

Ja sen on kuulostettava musiikilta,

vaikka siinä olisi vain pelkkiä sanoja.

 

Näin se on nähtävä,

jotta sen voisi kuulla,

jotta hongat alkaisivat ensin huojua,

sitten humista

kuin ikivanha sävel -

veden sisältä soivana

tuulen näppäillessä veden herkkää kalvoa,

kieltä ja ruumista.

 

Minusta tulee välittäjä, sutenööri,

joka saattaa musiikin ja elämän

takaisin toistensa luo.

Ja ne tulevat olemaan yhtä,

niin kuin vain kaksi rakastavaista,

jotka ovat kauan olleet erossa toisistaan,

mutta jotka eivät tavatessaan

edes muista koskaan olleensa erossa.

Ja näin aika menettää merkityksensä,

sillä vain vanha vuosi

voi vaipua hautaan asti.

 

...Kiitos tästä opetuksen tiestä,

jolla sinun hyvä kätesi on minua ohjannut.

Nyt tiedän,

millaisia suojelusenkelit ovat,

millaisilta he näyttävät.

......

Eikä lapsosen tie kulje enää maan korvessa,

sillä ihana hahmo - enkelin näköinen -

on kuljettanut hänet takaisin kotiin,

omaan itseensä - vierellä kulkien

ei edellä opettaen,

ei perässä seuraten,

vaan vierellä,

varmistaen että suunta on oikea,

mutta antaen minun itseni valita silloin,

kun olen oikeassa suunnassa.

 

Hän on vierellä vain siksi,

etten minä vahingossa kääntyisi tieltä pois,

liian kauas.

En voi tehdä niin,

koska silloin törmäisin vierelläni kulkevaan

ja huomaisin oman itseni - ihanassa muodossa,

vaikka tuo törmäys olisi kuinka tuskallinen tahansa.

 

Olenko vihdoin oppinut

myös tien kysymisen jalon taidon?

Onko niin,

että vain tietämätön voi tuntea tien

oikeaan kotiinsa?

 

05.03.89        
Kiitos sinä elämä,

joka olet opettanut meitä ankaralla kädelläsi.

Kiitos,

että olet opettanut meitä näkemään opetuksesi.

Kiitos,

että haluat oppia itsestäsi meidän kauttamme.

meidän kauttamme sinä tulet ilmi,

meidän kauttamme sinä tulet näkyväksi -

niin kuin sana tulee lihaksi -

elämällä.

 

Oletko sinä vuorostasi lasia,

vaikka seisotkin lujalla kamaralla?

Ole huoleti - en minä sinua riko,

niin kuin et sinäkään minua rikkonut,

vaan elämän muotin minusta teit,

täytit minut, etten pirstoudu kasaan,

etten puristu kokoon,

etten murru.

Emme me murru,

koska olemme sisäkkäin

vahvistaen siten toinen toisiamme.

Kiitos elämä,

että asetuit meihin.

"Meidän on pidettävä huolta kauneudestamme,

ettei sielu karkaisi meistä pois."

 

12.03.89        

Pohjasta pohjaan me kuljemme -

tuhansien järvien pohjia pitkin,

elämän pohjia pitkin.

Sillä pohjan alta aukenee uusi pohja,

sillä entinen pohja sulaa pois.

Pohjattomuuden tuntu sisimmässäni

minä uppoudun

yhä lähemmäksi elämän olematonta pohjaa

- jotain tukevaa odottaen.

 

Mutta aina jokin pettää

ja aina jokin muu kuitenkin pakottaa

pysymään pinnalla.

Mikä on se pohja,

jota näytän kantavani aina mukanani?

Onko se rakkaus?

Jos se on, niin miksi se itkettää

niin paljon,

niin usein?

 

Milloin opin ymmärtämään sen,

että väärinymmärrystä tämä kaikki,

pelkkää ohipuhumista.

Milloin opin ymmärtämään sen,

että juuri tämän kanssa on elettävä,

että juuri tämä on sitä itseään:

elämää!

 

13.03.89

Surua täynnä on ihmisen matka

sinne jonnekin.

Jokainen saavutettu piste, tila

on jonkin toisen, uuden matkan alku.

Aina on jokin muuttunut siitä,

mitä se oli edellisellä kohtaamiskerralla.

 

Kun oppisi edes kerran

ymmärtämään oikein, täsmällisesti,

mitä toinen tarkoittaa

sanoessaan jotain merkitsevää

tulkinnanvaraisesti.

 

Raskas on tie tajuamisen porteille.

Vielä raskaampaa on avata salpa,

nostaa veräjän vettyneet puut koloistaan

ja astua vetistä mutapolkua sinne,

missä luulee tajuamisen pitävän pesäänsä.

 

Itkua tuhertaen siirtyy raskas jalka toisen edelle.

Kyyneleet, räkä ja köhiminen

ovat sairaan matkamusiikkia,

kun maisema rajoittuu askeleen mitan kengästä eteenpäin.

 

Alas painunein katsein

kuljen tätä itkun pitkää polkua.

Pää kumarassa, olkapäät vaipuneina,

katseita välttäen, kyyryssä,

ehkä pian polvillani -

löytymätöntä rukousta sammaltaen

raahaudun jonnekin metsän kätköihin

- niin kuin lapsena talviseen pihan heinälatoon piiloon,

kun minulla oli oikein paha olla.

 

Eikä kukaan silloinkaan löytänyt minua -

pitkään aikaan.

Ehkei minua niin paljon edes etsittykään,

kuin itselleni uskottelin.

Ehkä en ollutkaan niin tärkeä.

Tai ehkä sittenkin olin,

koska nyt olen tässä -

tällaisena...

rampana.

 

11.- 28.2.1990 Pohjantahti Nicaraguassa (Ks. myös erillinen dokumentti)

20.02.90 - Managua - RAUHAN LAULU. (> Ks. "1990 Nicaragua")

23.02.90 Managua (keskiviikko?)
Väli-Amerikan mantereella... (> Ks. "1990 Nicaragua")

24.02.1990 - Tyynen meren rannalla (muistelemassa ostettua tulva-aiheista taulua)
Pitkä matka - ohi kulkematta... (> Ks. "1990 Nicaragua")

~ 26.02.90 - Lontoon lentokenttä (Heathrow?)
Pitkä matka on pois... (> Ks. "1990 Nicaragua") .

 

10.04.90, klo 13.50 - Helsingistä palattua.
- Pois, pois... kauas pois.
Haluan mennä Nicaraguaan.

 

Mitä mietin tänä yönä?

En mieti kansoja, en maita.

Mietin lähimpiä ihmissuhteitani -

niiden syntymistä,

kukoistusta ja kuolemaa.

Mietin,

miten tulva korjaa pois

kaiken irtaimen, pienen,

sen mikä liikkuu.

 

Mietin,

mikä on tämä tulva,

joka vyöryy yli.

Mietin sitä,

ettei kukaan voi hallita maailmaa teoillaan.

 

Aina on joku toinen,

joka katsoo,

arvioi ja lopulta päättää,

mikä tuon tekoni merkitys oli.

Ei mikään teko tuota onnea.

Onnea tuottaa vain se,

onko teko sopusoinnussa

jonkun toisen tarpeiden kanssa.

 

Olen yrittänyt tehdä kaiken niin hyvin,

että siitä väistämättä seuraisi jotain,

mitä minä olen halunnut.

Tänä päivänä uskon jo,

ettei näin ole.

 

Tekojen pitää olla epätäydellisiä,

sellaisia, että joku toinen

huomaa voivansa täydentää niitä.

On oltava tilaa parantaa tekoja.

Hyvä teko on aina keskeneräinen.

Se antaa mahdollisuuden

toisellekin osallistua.

Ja sittenkin...

Se voi olla suunniteltu hyvä teko.

Mikä, millainen se on?

 

12.04.90        

Kun meri kohdistaa sanansa kuulijoilleen...

On niin hiljaista,

että kaikki kuuluu.

Sanat etenevät varovasti

tuulessa heiluvaa nuoraa pitkin

katsoen taakseen,

katsoen alas,

katsoen ylös -

kaikkialle muualle -

paitsi sinne minne ovat matkalla.

 

Edessä on vain musta piste,

joka laajenee mustaksi aukoksi,

jonka takana on musta piste,

sokea pilkku,

tulevaisuus,

joka ilkkuu likinäköistä etsijäänsä.

 

Tuon näkymättömän meren mainingit...

Jokainen aallonpohja on tie,

jos päätät kulkea sitä pitkin.

Tie lakkaa olemasta tie,

jos kuljet poikkiteloin -

pohjalta harjalle, harjalta pohjalle.

Ei se ole se tie,

sillä se tie kulkee vain aallon pohjaa myöten

toiseen suuntaan.

 

Miksi kuitenkin laaksossa olija tähyää vuorille?

Aina sinne missä ei ole.

Aina niiden kansojen pariin,

jotka ovat jääneet vähemmälle osalle.

Niin kuin ilta kaipaa aamua,

kaipaa laulu sanoja.

 

Niin kuin yö päivää kaipaa,

kaipaavat sanat laulua,

joka niitä kantaa,

kuin meri aaltojen hiljaista sanomaa,

joka vain hiljaa etenee, mutta pitkään.

Aamusta iltaan,

illasta aamuun,

kuusta toiseen... aurinkoon.

Näin meri kohdistaa sanansa kuulijoilleen.

...

Ei minulta mitään puutu.

Kaikki murheet ovat läsnä,

yksikään ei ole poissa.

Huoli huomisesta.

Vielä suurempi huoli eilisestä.

ja pelonomainen aavistus siitä,

että eilisten tekemisieni merkitys

ei ole seurauksissa,

vaan siinä, teinkö oikein itselleni.

 

Jos tein keskeneräisen hyvän teon,

niin olisiko sen sijaan pitänyt tehdä jotain,

jonka lähimmäiseni kokeekin pahana...

ikiomassa keskeneräisyydessään?

 

Niin minäkin tekisin,

jos olisin hän,

jos elämäni olisi niin kuin hänen.

Niinhän minun elämänikin on ollut yli kaksi vuotta.

Yli kahteen vuoteen en ole kaivannut häntä.

Ja nyt... kun kaikki on taas toisin...

olen alkanut kaipaamaan... taas.

Miksi olen kulkenut sellaista elämänpolkua,

joka on johtanut tähän tilanteeseen?

 

Pitääkö oppia tekemään pahaa?

Kyllä, jos osaan tehdä sen puhtaalla mielellä,

ilman vihaa ja katkeruutta.

Jos opin tekemään sen rakkaudella -

siten että annan toiselle mahdollisuuden

- ei yhtä vaan monia mahdollisuuksia

nähdä tuon teeskennellyn pahuuden läpi,

nähdä rakkaus,

joka on sen takana,

nähdä se rakkaus,

joka kaataa vuoret kumoon,

nostaa laaksot kukkuloiksi

ja tuo lähelle sen,

mikä on kaukana

ja tekee todelliseksi sen,

mitä ei ole.

 

Pahinta mitä ihminen voi tehdä,

on muuttaa todellisuus

toiseksi todellisuudeksi.

Siinä on pahuuden siunaus.

 

Me emme voi tehdä mitään,

mikä ei olisi pahaa jollekin.

Ja kaikki mikä muuttuu ympärillämme,

on jonkun teko

tai jonkun toisen teko

tai jonkun ja jonkun toisen teot yhdessä.

Ja me opimme elämään siinä.

  

On opittava elämään maailmassa,

jossa omien tekojeni

tyynessä leviäviin aaltorenkaisiin

sotkeutuu niin monta muuta.

 

Niin paljon tekoja,

että kaikki lopulta näyttää siltä,

kuin tekojen järvi olisi tyyni

kuin myrskyn edellä.

 

Ja myrsky nousee.

Teot paljastavat olennaisen minuutensa.

Ja minä uin tekojeni pyörrenielussa

kuin vastasyntynyt,

joka on hukkumaisillaan

oman minuutensa määrään,

kun ei vielä ymmärrä sitä,

miksi onkin vain osa kaikkeudesta.

 

17.04.90 - Laivassa matkalla Tallinnaan.
Elämä on kääntymässä terveille teille.

Kiitos teille rakkaat ystävät,

jotka olette hyvillä ja pahoilla teoillanne osoittaneet,

missä se viitoitettu polku on

ja missä se ei ole,

vaikka viitat ovatkin siellä

- rohkeasti osoittamassa

houkuttelevalla sormellaan

johonkin suuntaan.

 

On vain itse ratkaistava,

onko tie siellä,

minne viitta osoittaa,

vaikkei tiestä ole tietoakaan.

Vai onko se siellä,

missä se on,

mutta viitta vain puuttuu.

 

Joskus on kysyttävä metsältä,

metsän  puilta:

Oletko sinä se tie?

Onko minun kiivettävä,

vai kuljenko alaspäin

maan mullankarvaista ihoa ryömien.

 

Joskus neuvoo puiden suhina sen,

mitä polkua pitää seurata.

Joskus suhisee joka puolella niin,

ettei tiedä... ettei tiedä.

Joskus luulee tietävänsä

ainakin etu- tai jälkikäteen,

vaikkei tiedä vielä tai enää.

Joskus luulee tietävänsä ja on sittenkin oikeassa,

joskus luulee tietävänsä, että luulee tietävänsä.

Joskus tietää varmasti.

 

Varmasti joskus tietääkin.

Tieten tahtoen

joskus on olevinaan tietämätön,

vaikkei tiedä mitään

vaikka luulee tietävänsä,

vaikkei lopulta tiedä mitään.

Joskus jopa kehuu tietämättömyydellään -

juuri silloin,

kun luulee salaisesti tietävänsä.

Yhden asian minä tiedän:

Tämä toinen ja kolmas ero,

luopuminen

ensin ensimmäisestä,

kolmannesta

ja viidennestä rakastetustani

- ja sitä ennen jo neljännestä -

on tapahtunut noin kolmessa päivässä.

(Kun) Se ensimmäinen kerta

kesti lähes kolme vuotta.

 

Olen etsinyt Jumalaa naisista.

Ja kun olen löytänyt ihmisen,

olen juossut kauhusta pois,

olen pettynyt,

olen rankaissut heitä kaikkia siitä,

että ovat ihmisiä,

eivät jumalia.
[21.8.2011: eivätkä Jumalan äitejä.]

 

Joko minunkin on aika

mennä itseeni,

nähdä se,

ettei minulla ole oikeutta

tavoitella jumaluutta omakseni,

ellen pysty hyväksymään ihmistä,

keskeneräistä olentoa,

joka on kuin minä itse -

sellaisena kuin muut minut näkevät.

 

Ei minulla ole oikeutta ansaita sellaista,

johon itse olen vielä keskeneräinen.

Minulla on oikeus ansaita se,

johon en vielä ennen ole ollut kypsä:

Olen ansainnut vain keskeneräisiä luomuksia,

itseni kaltaisia.

 

Siinä on minun viitoitettu tieni.

Sen pituinen se on.

Viitan mittainen.

Mutta suunta on kuitenkin selvä:

Suoraan sinne,

missä vielä et ole ollut.

Se tie elää.

Perille asti.

 

22.04.90 - Tallinnan lentoasema (matkalla Moskovaan).
Yksinäisyys (on) - kuin hetkessä poispyyhitty.

Ei kyyneliä eron hetkellä.

Ei hätää itsestä,

ei hätää toisesta.

Vain rauha lepäämässä

mielen avartuneessa taivaankaarikeinussa -

kuin kiireetön poutapilvi levon hetkenään,

kuin suvantoon saapunut koskenlaskija,

joka lepää, huokaisee helpotuksesta

ennen kuin alkaa jälleen

kaipaamaan seuraavia kuohuja.

 

Ja hän katsoo minua hymyillen -

hymyilevillä silmillään.

Ei kysy, minne menen.

Ei osoita, jos kaipaa.

Mutta osoittaa,

että jokainen kohtaaminen on ilo.

Ilolla hyväksyy hän sen,

että lähden.

Ilolla ottaa hän vastaan tiedon,

että lähtö onkin peruuntunut,

että jäänkin hänen luokseen.

Ja se ilo kantaa meitä kauas...

(Moskova iltapäivällä 22.4.90)
Ilo olet sinä aamu,

joka kannat kastetta helmeilevässä sylissäsi yötä,

yön haihtuvaa mahlaa.

Ilo olet sinä ilta,

ilo olet sinä yö,

joka ruusukimppuna hohdat pimeydessä...

 

Ilo, ilo,

ilo olet sinä aamu,

joka tuot esiin hymyä hohtavan katseen,

joka kohtaa ilolla toisen katseen...

 

Ilo olet sinä aamu,

joka suljet silmäsi

voidaksesi raottaa ne

kohtaamaan elämäniloa pulppuavan,

ilkikurisen katseen...

hellän sormenkosketuksen.

......

Sinä yö -

käännä katseesi meidän puoleemme

ja kuuntele hiljaista hyräilyä,

tutkimatonta, toistumatonta melodiaa,

joka täyttää hiljaisen huoneen

tuskin erottuvalla syntymän huiluäänellä.

 

Siunattu olet sinä yö,

joka synnytät tuskin kuuluvan joikusi,

jonka lähtöpistettä ei pysty tunnistamaan.

Ei kukaan tiedä sen alkulähdettä.

Jossakin se vain soi.

Eikä pääty vieläkään. Minussa.

 

Olenko koskaan ennen elänyt tällaista hetkeä?

Eikö niissä aina ennen ole ollut

ripaus tuskaa,

hyppysellinen toteutumatonta haavetta,

palanen pelkoa tulevasta,

hieman jotain,

joka saattaa pettää.

Jotain on aina ollut poissa tai liikaa.

Nyt ei mitään turhaa,

ei mitään puuttuvaa.

Vain läheisyyden pohjaton kaivo,

johon voi upota riemulla

ja nousta takaisin iloon.

 

Kuin koko elämä

olisi tähän asti ollut kieltäymystä

hyvästä olosta,

hyvästä tunteesta.

......

Tavallisia sanoja ulkopuolisille,

kohtalon lempeitä lyöntejä sille,

kehen nuo sanat osuvat juuri kohdalle,

suoraan sydämeen.

 

Niin tärkeä on ollut tämä matka.

Olen avautunut lauluun,

avautunut yhä enemmän ihmistä kohti.

Ihmistä kohti käy kulku -

ei kiertäen vaan silmiin katsoen,

hellät sormet helliä kieliä näppäillen,

soiden kuin kaarelle kaartuva jousi.

......

Ja kulkija

kaiken tämä loiston keskellä

alasti tuoksuja nuuhkien,

kukkia hyväillen,

pehmeitä polkuja varovasti tutkaillen.

 

Kirpeitä hedelmiä täynnä on yön öinen viita.

Satakieli laulaa hämärän polun viittana

ja näkymätön juo mahlaa Kaarlenvaltikoista.

Sormi koskettaa sormea.

 

Avaruus

kuin kaikkeuteen äärettömän hitaasti sinkoutuva linnunrata,

maitotie.

Niin kietoutuvat yö ja päivä hellästi toisiinsa.

......

Kun lähden,

lähden ilolla.

Sillä minä palaan.

Palaan takaisin sinne,

minne puolet minusta jäi,

mistä puolet minusta tuli pois.

 

Sillä haluan olla kokonainen.

Ja kokonainen olen vain silloin,

kun meitä on kaksi yhdessä -

sinä ja minä.

Ja sinun nimestäsi tulee minulle enne.

 

[Jatkuu osassa XXIV: 29.04.90 Tadzhikistan]