Runot XXVI 2001-20.04.05

15.11.01 klo 00:46

Yhä useammin

pysähdyn (hätkähtäen) katselemaan menneisyyttä.

Kuinka raskas on ollut meidän tiemme -

kuin tuohesta tehty juna,

josta tuuli kaapii kevyen pois päältä.

Palelevin päin katselemme,

joko kesä häämöttäisi tunnelin toisessa päässä.

Mutta tuuli vain pimenee

ja varjot sekoittuvat hämärään,

vaikka ilta on vielä kaukana.

 

Niin mennyttä kaikki.

Jopa tulevaisuus on jo mennyttä,

kun ei enää usko,

että tulevaisuudella olisi jotain uutta pukinkontissaan.

Ainoana tuliaisena ovat muistot menneistä jouluista.

Mikä onni,

jos onnistut muistamaan menneestä jotain uutta,

jotain jo kertaalleen unohtunutta,

sellaista, jota ei muista kokeneensa.

 

Sillä kaikki uusi, mikä tulee,

on vain jo moneen kertaan koetun uusiutumista.

Jokainen päivä on,

kuin vääntäisi lattiarievun kuivaksi

- niin kuin jo monta kertaa ennenkin.

 

On vain syrjäytymisen näkymätön taakka,

se että tuntee olevansa tiellä -

joka paikassa aina väärässä paikassa,

koska ei voi osoittaa millekään paikalle,

että olisi juuri sille tarpeellinen.

 

On kuin olisi ajan riepu:

vähemmän tiellä, jos olisi kuivaksi väännetty.

On kuin aika ei päästäisi kunnolla kulkemaan,

koska olen itse sen jarruna.

Mikä on se kuningas, joka hallitsee aikaa

vain kykenemällä hidastamaan sen kulkua?

 

Minä - ajan ja paikan kerjäläinen -

anomassa almuja,

jotta ne saatuani

aika pääsisi jälleen vaihtamaan paikkaa

ikään kuin minua ei olisikaan

koska olen unohtanut ajan pituuden.

 

Mitä muuta syytä jäljellä

kuin oma perhe

jatkaa tätä jarrumiehen ammattia,

muistuttamassa,

että meilläkin on oma menneisyytemme.

Sillä myös tunnelin takana on valo, siellä,

mistä olemme syöksyneet mustaan tuulitunneliin.

 

Jos ei olisi hiven rakkautta,

ei tätä kukaan kestäisi.

"Ei iloja monta ihmislapselle suotu..."

 

Mitä tästä jää jäljelle,

kun tarpeettomat sivut on pyyhitty yli?

Tänään on juhlapäivä,

sillä tunnen vanhenneeni

enemmän kuin mihin muistini yltää.

 

Miten voisin rakastaa niin paljon,

että olisi hyvä olla,

että itsekin saisi osan sitä rakkautta,

jota haluaa itselleen -

muille välitettäväksi?

 

24.11.01 klo 03:17

Niin monta aikaa vuorilla ja laaksoilla.

Hento on väli syntymän ja kuoleman välillä.

Ohut ja lyhyt kuin lanka,

jota olen kerinyt syntymästä saakka,

siitä lähtien, kun tajusin olevani joku.

Siitäkin on jo niin kauan, etten enää muista tarkkaa hetkeä.

Olenko koskaan muistanut jälkeen päin sitä hetkeä,

jolloin aloin muistamaan jotakin itsestäni?

Luultavasti ensimmäiset muistoni olivat toiveita

päästä eroon lähimenneisyydestä,

toiveita tulevaisuudesta

päästä eroon nykyisyydestä.

 

Vasta sitten, kun tulevaisuus osoittautui

harhaanjohtavien toiveiden tuottamaksi harhaksi,

aloin ensi kerran miettiä siihenastista mennyttä elämääni.

Nykyisin tulevaisuus on jotain kaoottista,

jotain, joka ei kuulu minulle,

jotain, jota vain katsellaan kaihoten

erilaisilta videonauhoilta, TV:stä,

joka on kuin profeetat - aina vieraalla maalla.

Minulle kuuluu menneisyys,

koska vain se tunsi minut nuorena,

jolla elämä oli vielä edessä.

 

Mitä voimaa saan omasta menneisyydestäni,

jotta selviäisin taas pari päivää eteenpäin siten,

että ne johtaisivat parempaan suuntaan,

jotenkin siten,

että ne kykenisivät poistamaan

edes pienen osan siitä pahasta,

mitä olen tehnyt itselleni ja muille

pohtimalla sitä pahaa,

mitä elämä on minulle tarjonnut

parin viimeisen päivän aikana.

 

Elämänlanka on ohut.

Siksi se niin helposti muuttuu elon seittisokkeloksi.

On seitinohut ero siinä,

kuljetko tanssien sitä pitkin

vai oletko takertumassa siihen kiinni.

 

Masentaa huomata,

kuinka merkittävää kaukaisin menneisyys on.

Elät tätä elämääsi kuin vieraana.

Eikä ole ketään,

joka olisi kulkenut kanssasi samoja polkuja,

astellut samoja kaislikkorantoja,

joilla lepät kurkottautuvat katselemaan silmiäsi

- niitä jotka olet jo melkein unohtanut

vain sisälle päin pälyillessäsi.

 

Ei ole ketään,

joka uteliaasti katsoisi minuun,

kääntyisi puoleeni,

kertoisi paljon.

Ei ole ketään

kuka tulisi,

kuka näkisi ennen kuin menee pois.

Ihminen olisi kuolematon,

jos häntä kohdeltaisiin ihmisenä.

 

Kun ei,

niin vain lapset voivat jatkaa tätä elämää.

Ei elämä ole kirottua eikä huonoa.

On vain oma suhtautumisemme,

kaukoputki-tuntosarvemme siihen.

Suhde elämään on hyvä tai huono.

Ja se suhde ilmenee siinä,

oletko sairas vai sokea,

tai niin sokea,

ettet näe omaa sairauttasi.

Luulet siis itsesi terveeksi

ja maailman siksi, joka on sairas.

 

Elämä jatkuu nuoruudesta vanhuuteen,

mutta höperyys pysyy -

aina samanlaisena.

Olen alkanut ymmärtää

viimeisten kymmenen vuoden aikana,

että olen sairastumassa vanhuuteen.

En siis ole sokea,

koska huomaan sairastuneeni sokeuteen,

siihen että en näe niitä seikkoja,

jotka aiheuttavat sairastumiseni.

Olen sairastumassa vanhuuteen.

En ikäni puolesta, vaan siksi,

että koen itseni tarpeettomaksi tällä sairaalla planeetalla.

Tietokonehirviöt surisevat työhuoneessani vielä silloinkin,

kun olen sammuttanut ne kuolonuneen,

kun tähtituike on jo aikaa sitten

kadonnut omista silmistäni,

kun tähtisumuja tavoitteleva katseeni

on peittynyt tavoittamattomien toiveiden kaihiverhoon.

Kuulen kellon tikityksen.

Se tikittää niin hiljaa,

että on otettava se korvani lähelle

varmistuakseni siitä,

että aika varmasti kuluu taakse, pois

vaikka kulkee eteenpäin.

Neljä on kohta kello, enkä saa unta.

 

Meneekö vielä monta vuotta siihen,

etten enää kuule edes kuolinkellojen ääntä?

Jäävät minulle jäljelle vielä kuitenkin

nämä hiljaiset hetkeni,

ne, jolloin ketään muuta ei ole läsnä

ääntä tuottamassa - minulle kylläkin kuulumatonta.

Tällä ajatusmallilla

minun pitäisi hoitaa perhettä, lapsia,

jotka kaikki pitävät yhdessäoloa luonnollisena elämäntapana.

En ole oppinut elämästä mitään.

Minä vain poukkoilen elämän kentässä

kuulumatta minnekään muualle kuin muistoihini,

sinne, mikä elämästä jäi yli,

mikä ei enää mahtunut sisälle senkertaisiin kokemuksiin,

tai mikä jäi elämättä loppuun,

mikä jäi kesken,

sai keskenmenon, kun ei jaksanut odottaa loppuun.

 

Niitä keskenjääneitä, keskeneräisiä tapahtumia

on vain niin paljon,

etten enää kykene arvioimaan,

mikä oli se erityinen vaihe,

jolloin kaikki meni pieleen - tai ainakin osa.

 

Ei kuitenkaan pitäisi olla valittamista nykyisyydestäni.

Että se on niin pinnallista,

on kuitenkin monin kerroin syvempää

kuin ne aikaisemmat vuodet,

joita nykyisin nimitän pinnallisiksi.

 

Lyhyesti sanottuna:

Olen elämäni ensimmäisessä kriisissä

johon muut selvästikään eivät ole syypäitä.

Pelastakoon ken voi.

 

11.01.2002        

Ei näitä voi sanoiksi pukea,

koska pää on niin muikea.

On onttoa tallentaa elävä dokumentti siitä,

mitä kukaan toinen ei voi kokea samoin:

Minuus istumassa tässä -

pää täynnä toisten kokemuksia elämän varrelta.

Jo pitkän aikaa tietoisena kuolemasta.

Ikääntyneenä -

tuntien kuinka tunnit vierivät,

eikä elämä valu pois

vaan kihisee kaikkien muiden

paitsi minun omaa elämääni.

 

Elämä jatkuu siis ympärilläni.

Mietin,

miltä toisista tuntuu,

kun kutsun heitä perjantai-illaksi istumaan iltaa

ja katsomaan Velho-trilogiaa videolta.

Ja miltä Keijosta tuntuu,

kun hän ei tiedä mitään minun mietteistäni.

 

Aion kadota menneisyyteen.

Menneisyys on ollut niin paljon rohkeampaa,

niin paljon totisempaa

kuin tämä päivä.

Pakenen menneisyyteen,

koska en selviä tästä päivästä,

näistä Internet-verkoista.

Miten voisin kuvata itseäni niin,

että joku muukin sen tajuaisi!?

 

21.05.02 KLO 00.01 - PÄIVÄKIRJA TÄSSÄ TALOSSA

Elän elämäni 60:ttä ikävuotta.

Sen pituinen se.

Haluan tavata Ago Künnapin ensi kesänä.

Etsin uutta vuokralaista kahden viikon sisällä.

Ene sammalsi hieman puheessaan

ensimmäisen kerran elämässään - muistini mukaan.

Olimme juoneet hieman viiniä.

Pystymme elämään vielä pari vuotta,

jos myymme K.tien asunnon.

Alan ymmärtää, mitä on vanheneminen.

Olen elänyt viimeiset 10 vuotta erakkona perheeni kanssa.

Minä vanhenen...

10 vuotta sitten en tiennyt, mitä se on.

Nyt tiedän.

 

Nuoruus on sitä,

että yksilö muuttuu ja ympäristö pysyy.

Vanheneminen on sitä,

että yksilö pysyy ja ympäristö muuttuu.

 

Siitä ei ikinä seuraa mitään hyvää.

Keiteleen hautausmaan puut kaadettiin - kaikki.

Se oli kuin isku vasten kasvoja.

Nuori ihminen ei voi sitä ikinä tajuta -

ennen kuin vanhana.

Se, että joku huomaa hautausmaan puiden kaadetun,

on vanhenemisen merkki.

Tämä tältä illalta...

 

08.06.02 klo 01:12

Niin pitkä on aika syntymästä hautaan.

Niin lyhyeltä se tuntuu,

kun kelaa omaa elämäänsä

siitä lähtien, mistä alkaa muistaa

siihen pisteeseen missä on nyt.

Se tuntuu niin tuskaisen lyhyeltä.

Se tuntuu,

kuin kävelisi paikasta toiseen,

täältä tuonne,

eikä enää muistaisi,

ei tunnistaisi lähtö- ja saapumispistettään.

 

Niin lyhyt on elämä,

niin lyhyt on elämä.

Kahdessakymmenessä vuodessa

kaikki muuttuu kolme kertaa.

Et edes tajua,

montako sukupolvea on ennättänyt kasvaa

sinä aikana kun vanhenit.

Vanheneminen on sivuun jäämistä.

Ei riitä, että sinut tunnetaan.

Jos sinut tunnetaan, merkitsee se,

että aktiivisesti sinulle osoitetaan

olevasi poissa kuvioista.

Juuri siksi katusoittajan huopahattu on se,

mikä sopisi sinulle itsellesi kaikkein parhaiten.

 

Juhlin 60-vuotis-syntymäpäivääni tähtitaivaan alla

anomani roposet saaneena,

tuntien, että olen sattumalta selvinnyt puhtain paperein,

että saan jonkin eläkettä vastaavan, jotain,

joka auttaa perhettäni selviytymään ensi talven yli.

 

Ei puhettakaan,

että vanhuuttani kunnioitettaisiin

asiaan kuuluvalla tavalla,

että tietojani arvostettaisiin,

että tietämykseni otettaisiin huomioon.

 

Meidän osamme on häipyä pois

tai pysyä nurkassa,

jotta uudet sukupolvet saisivat riittävästi tilaa

osoittaa itsensä ruudinkeksijöiksi.

Näin se maailma muuttuu.

 

Näin minä menen kehdosta hautaan.

Olenko menossa Antero Vipusen vatsaan?

Hyvä kysymys... Minne tahansa.

Mutta tunnen,

kuinka oma ikäpolveni pohtii sitä samaa kysymystä.

Minne kadota sopivalla arvokkuudella?

Astuako Väinönä veneeseen

vaiko asettua vajaan veneen alle?

Minne olemme menossa?

Miksi meitä on niin vähän?

Miksi meidät unohdetaan?

 

16.11.2002  (Muistokirjoitus Nils-Aslak Valkeapäälle)

Ailu hyvä!... (> Ks. "Ailun muistolle -02")

...

Jää vain tärkein kysymys:

Miten estää ihmisen tekeminen idoliksi

hänen kuoltuaan,

jotta saisi levätä rauhassa?

Hyvästi Ailu.

Lepää rauhassa - minunkin puolestani.

Ilpo

 

2003:

23.01.03 (Jkl-Kokkola -välillä (n. klo 9 Kaustisella).

Alussa oli sana

Sana oli aika

Aika oli unessa

Uni oli muna (egg)

Muna oli alku (alg)

Alku oli teko (act)

Teko oli kahdentuminen (lpKld. õktõ ’yksi’)

Kahdentuminen oli kahdeksittumista,

sitä että

yksi nähdään kahtena;

Kaksi on yhden ’oktaavi’.

 

Näin syntyi alkuhirvi (elk) -

kruunupäinen iki-ruuna

yhtäläinen itsensä kanssa -

kuin yksin...

 

Alussa oli sana (logos)

Sana oli laki (law)

Laki oli luominen

Luomisesta syntyi luoto

(...luotu luotoset alku-merehen...)

 

Laki oli:

Luominen on kahdentumista -

maan kokoamista

luoduksi luodoksi

Ja yhteen koottu jakautuu kahdeksi,

koska se eroaa yhteen luomattomasta.

Yksi on siis kahdeksantumista

joka on ikuinen ’act’

koska se elää.

 

Yksi ei ole kaksi

sillä kaksi syntyy vain tappamalla -

halkaisemalla axt-kirveellä.

Jos se uusitaan,

ei koskaan enää synny kahta, vaan neljä.

Se on ikuista kuolemista,

Se on ’kahdettumista’ - kuin ’suomettuminen’

- kelvottomaksi tulemista,

sitä että jokin särkyy kahdeksi.

Mutta niinhän alkumunallekin kävi,

kun se halkesi muruiksi.

Siitä syntyy maailma - moninaisuuden harha,

materia-Paratiisi, se että

Paratiisi on tuolla ja me täällä.

 

Kun jokin kahdeksittuu,

se tapahtuu siemenestä

Ja siemenestä syntyy aika.

Halkaisemisesta syntyy paikka.

 

- Aika on feminiininen,

koska sen syli on pehmoista unta,

jossa kaikki muuttuminen on kasvua.

- Paikka on maskuliininen.

koska se erottaa kovalla kädellä.

yhteen sulattamisen sijasta

Se murtaa kaiken kahdeksi-erilleen

ja luo kaipuun - täältä tuonne.

 

Ajassa kaikki on läsnä.

Tulevaisuuden ja menneisyyden läsnäolo

on aina mukana

jopa ilman pään kääntämistä

eteen ja taakse,

oikealle ja vasemmalle.

Ajassa päivä ja yö muuttuvat toisikseen.

Paikassa elämä katkeaa kuolemaan.

Ne eivät koskaan muutu toisikseen

kuin yö ja päivä, aamu ja ilta.

Tämä on luomisen laki.

 

23.01.03

Kun jokin lähtee, alkaa pyöriä,

se alkaa elää alkuelämää.

Mutta lopulta se alkaa HELÄÄ

KUIN HELIOS

KUIN HÄLLÄPYÖRÄ HÄMEHESSÄ

HÄMÄRÄSSÄ KUIN VALO PUSSISSA

HÖLMÖLÄN HELL-MÅLAN HELMOISSA

SEN SISÄPIHOILLA AUTIOILLA

JOILLA EI OLE LOPPUA

JOILLA ON VAIN YKSI VIISAUS:

HELÄMÄ-ELOHIM HEL-LAMM-PPUU

EL-LAMB-ENE/BOA - AÑO/BY

JOKA VALAISSEE

KUIN KOINTÄHTÖSEN KARITSALAMPPU

AINA VALO MUKANA

MISSÄ TAHANSA KULKEEKIN

 

KOSKA SEN KULKU ON SEN VALO,

JOKA VALOITSEE LEIMUTEN JA LOIMUTEN KUIN LUME

LUMISEN METSÄN LUMEVALO MUSTASSA YÖSSÄ.

VAIN PÄIVISIN ILMAN LUNTA

KOSKA MUSTENEE UNEEN

EIKÄ NÄYTÄ ITSEÄÄN

EIKÄ TIETÄ - KUN EI TIEDÄ

[kuka tietää?]

 

18.03.2004

Niin harvoin näitä sivuja, näitä rivejä

alusta loppuun katson.

Vielä harvemmin sanat oikein yhteen liitettyinä.

Niin harvoin ennättää askeleen jälki jäädä,

jäätyä kovettuneeksi muistoksi.

Niin usein kynän arka viiva jälkiä jättämättä

- kuin peläten omaa esille tuloaan.

 

Niin arkana uppoutuu muste nykyisin paperia kohti.

Vaikea tietää kaipaavansa,

tietää jäljestä päin,

mitä joskus on kaivannut.

Niin monia esteitä sille, 

että jokin jäisi, pysyisi.

On kuin joki pelkäisi jäisiä esteitään -

odottaen kevättä,

sitä että kaikki näkisivät,

kuinka joki sulaa ja vesi virtaa esteettä.

Onko parempi pitää kaikki sisällään

tai elää yli - jälkiä jättämättä?

 

Kuinka voinkaan onnistua kirjoittamaan turhia sanoja?

Kuinka voisin unohtaa sen,

mitä on tapahtunut ensimmäisen sanan jälkeen?

On liian paljon jälkiä,

jotta ne voisi pyyhkiä pois mielestään

ja palata vuosikymmenien takaiseen

tietämättömyyden, neitseyden tilaan.

Liian paljon jälkiä ympärillä.

Jos olisi vain minä, minuus,

joka kulkisi pitkin ikiomaa ansapolkuaan

vuosikymmenestä toiseen,

ei mikään estäisi merkitsemästä muistiin,

panemasta mieleen asioita,

jotka ilmenevät,

mutta myös katoavat.

 

On taisteltava

tunteakseen edes omaa minuuttaan

(jatkuvan) muutoksen keskellä.

Ei ennätä miettiä, millaista olisi,

jos kaikki muuttuisi niin hitaasti,

että olisi jäänyt aikaa säilyttää oma minuutensa,

että olisi löytynyt jostain rahtunen aikaa

säilyttää riittävän suuri osa

omaa jäljelle jäänyttä minuuttaan,

että uskaltaisin kirjoittaa,

ilmoittaa julkisesti:

Minä kirjoitin tämän.

 

En voi enää olla varma,

olenko se minä,

joka tätä kirjoittaa,

kun ei tiedä,

kenen pitäisi muistaa,

kun kukaan ei enää muista,

millainen "minä" oli

kauan aikaa sitten, silloin,

kun ruiskaunokit levittelivät viattomia sinisiä ripsiään,

kun kukaan ei huomannut,

että unohduksen hiekka pöllyää yli leikkikentän

 

Keneltä kysyisin: Kertoisitko minusta,

kun ei itse muista omaa olemassaoloaan,

kun päivä on haalistanut kaiken sen,

mitä mahdollisesti on tapahtunut

jonka päällä on leima "Hyväksytty tapahtuneeksi".

Kun ei muista, tapahtuiko.

Ja jos tapahtui, niin milloin, missä.

Eikä ainakaan muista,

oliko sillä jotain ymmärrettävää merkitystä.

 

Sillä tärkeimmät tapahtumat ovat juuri ne,

joita ei muista

kun ei ole ymmärtänyt

ja siksi ei ole voinut käsitellä niitä,

jotta ne lakkaisivat vaikuttamasta

tiedottomasti, yhä edelleen,

niin kuin ei muista ihmisen kasvoja

- keskittyessään jo muistamaan seuraavat kasvot,

jotka unohtuvat keskittymisen prosessiin.

Kun tapahtuu se,

mistä ei tiedä mitään muuta kuin sen,

että se ei ollut sitä mihin keskittyi

toivoen sen tapahtuvaksi.

...

Tänä varjoisana talviyönä

Helsingistä palatessani

muistelen eilisiltaista konserttia,

Armas Launiksen "Aslak Hættaa".

Enkä ymmärrä rahtuakaan siitä,

mitä tuo tapahtuma mahdollisesti merkitsee minulle

ja tulevalle ajattelulleni.

 

En tiedä siitä mitään.

Olen ymmällä,

koska en kokenut tuota tapahtumaa

erityisen merkittävänä.

Kuitenkin on aavistus,

että olen taas jossain käännekohdassa

pohtimassa sitä, millaista on,

millaista on elää sivullisena,

juoda huomaamatta kahvikuppinsa huoltoaseman baarissa,

vaikka saman päivän aamuna on soitettu

Kautokeinon sanomalehdestä

ja kysytty mielipidettäni Aslak Hætasta

ja saatu samalla terveisiä Mattis Hætalta,

joka on velkaa...

Eikä sekään oikeastaan ole niin tärkeää,

kun muistaa yhteiset kokemukset, sen,

mitä olen saanut hetkistä niiden ihmisten parissa.

 

Miksi kirjoitan tätä tyhjänpäiväistä yön täytettä?

Osoittaakseniko itselleni että osaan kirjoittaa

ja yrittääkseni muistaa,

millaista se oli ennen sitä,

kun lakkasin osaamasta?

Millaista olikaan aika

jolloin luulin osaavani,

tai kun luulin oppivani osaamaan

verrattuna tähän nykyiseen tilaani,

kun tiedän, etten osaa,

mutta kirjoitan kuitenkin.

 

Pitäisikö kirjoittaa niin kauan,

että alan itsekin ymmärtää,

että voisi olla luopumisen aika,

että voisi olla aika,

jolloin lapsikin jo tajuaa

mennä nukkumaan

vielä kirjoittamatonta unta.

 

28.03.05         ["Minä muistan mennyttä aikaa"]

Kaukana on eletty elämä.

Kaukana ystävät, kaukana muistot,

joita turhaan yrität tavoittaa

vanhuuden haurastamilla sormillasi.

Vapisten nouset ylämäkilatua.

Sukset lipsuvat, jaloista puuttuu voima.

Edes menneen elämän miljoonat kokemukset

eivät auta sinua tuntemaan,

että olisit jotenkin kypsynyt tähän vaiheeseen.

 

On vain muistojen kitkerä pyykkinaru-helminauha -

kyynelistä koostuva,

vaiko niistä harhapoluista,

joista osaa nimitit "kokemuksiksi"

ja joiden luulit auttavan

näillä ja näitä seuraavilla askeleilla,

joita hapuillen kokeilet varovasti

yrittäessäsi elää odottaen jo 70. ikävuottasi.

 

On kauhistavaa nähdä,

kuinka vuosikymmenet ovat juosseet ohitsesi

ilman mitään merkkiä siitä,

että olisit jotain oppinut.

Ainoa mikä on kirkasta ja selvää

on se, miten rakastuit liian nuorena

ja miten se muuttui kaaokseksi.

...

Miten saisin takaisin puhtauden,

joka hallitsi elämääni 40 vuotta sitten?

Ystäväni ovat joko kadonneet tai alkoholisoituneet.

Elän avioliitossa,

jossa eri arvomaailmat vierastavat toisiaan.

Tilapäislohdutuksena on jokin Kaj Chydeniuksen muistokonsertti,

jossa varovasti kosketellaan nuoruusmiehuuteni 70-lukua,

jolloin kaikki vielä oli toisin.

Silloin olin jo unohtanut nuoruuteni.

Kuvittelin että haaveeni voitaisiin projisoida

vielä syntymättömiin sydämiin...

 

Miten muistelen mennyttä aikaa'?

On monia ihmisiä,

joiden kanssa haluaisin istua saunan kuistilla kesäyössä,

katsella tyyntä järvenpintaa ja muistella menneitä,

sitä miten olimme nuoria

ja miten täynnä olimme luottamusta siihen,

että maailma voisi olla toisinkin,

kuin mitä se on nyt.

Muisteloiden sijasta koen oman lohduttomuuteni siitä,

ettei maailma pysty olemaan toisin

kuin miten se nyt on.

 

Miten mielelläni kirjoittaisin

kuin vuosikymmeniä sitten

tilittäessäni tuntojani

Kuubassa, Armeniassa, Intiassa, Gruusiassa, Saksassa...

Miten mielelläni kertaisin niitä onnentuntojani,

jotka seurasivat minua

matkoillani uuteen ja tuntemattomaan.

Miten mielelläni kertoisin niistä oivalluksista,

jolloin tajusin ottaneeni pelkkiä virheaskeleita

elämänpuron kapealla ylityspuomilla.

 

Muistot eivät oloani helpota

näinä yön avuttomina hetkinä.

Kukaan ei auta,

että kykenisin palauttamaan ajatuksen lennon,

mikä helpotti oloani noina vuosina

kaikkialla siellä, aina silloin,

kun muistin loppumattomalta tuntuvan yksinäisyyteni,

yksinäisyyteni suomeksi,

kaikilla kielillä.

Nyt minulla on perhe,

joten sellainen yksinäisyys on mahdoton käsite.

Miten on mahdollista,

että kuitenkin olen edelleen yksinäinen?

On se mahdollista,

sillä tänä yönä,

tämän pöydän ääressä muistan taas sen,

sellaisena niin kuin se oli

monia vuosikymmeniä sitten,

mutta paljon paremmalla käsialalla kirjoitettuna,

paremmin muotoiltuna,

paremmin sävellettynä.

 

Minä olen lopussa.

Olen lähestymässä loppuani,

koska en enää kykene kirjoittamaan selkeästi edes sitä,

mikä minua vaivaa.

 

Minua vaivaa kuolemanväsymys.

Minua vaivaa kykenemättömyys

kirjoittaa pois, ulos sitä,

mikä minua vaivaa.

 

Minua vaivaa kykenemättömyys kirjoittaa siitä,

mikä minua vaivaa!

En kykene enää kirjaamaan edes sitä,

mikä minua vaivaa.

Eikö tämä siltä näytä!?.

...

Mitä on elämä - näistä näkökulmista?

Kirjoittaisin sen runoksi,

jos ymmärtäisin (kaiken),

mutta enhän minä ole oppinut elämästä

vielä yhtään mitään.

 

Elin kuolinliina siteenä silmilläni läpi elämän.

Nyt kuolen siis sokkona.

Kuolen täysin oppimattomana siitä,

mitä minun tehtäväkseni annettiin.

 

Onko tämä testamentti?

Ei, koska en vielä ole ymmärtänyt,

miten kuolla pois.

Pitäisi opetella kuolemista.

Pitäisi ymmärtää,

ja pitäisi kirjoittaa mieluummin selvin päin.

 

Ja jos ei kykene,

pitäisi kirjoittaa

- edes joskus -

(Lisäys 23.3.2011: siitä, voisiko tuon käärinliinan poistaa silmiäni varjostamasta omana kuolinhetkenäni,
että vihdoin näkisin ja ymmärtäisin.)

 

20.04.05 klo 03:16

Onko kevät kirjoittamisen aikaa?

Onko kirjoittamiselle aikaa?

Onko oikean kirjoittamisen aika laulurastaan rinnalla,

vasta silloin,

kun päivä alkaa kurkottautua illan puoleen,

kun peipon laulu on sammunut

vai vasta silloin,

kun aamu alkaa hamuta päivän ojentuvaa, auttavaa kättä,

kun peipponen ei vielä ole aloittanut aamuviserrystään

eikä metsokaan vielä liiku

- ja jos liikkuisikin, ei se vielä näkyisi,

koska yö ei ole vielä vetänyt uutimiaan ylös,

eikä valkeus ole vielä aloittanut

äänetöntä kellonsoittoaan.

 

Milloin on aika tehdä tätä - tässä?

Silloinko, kun mitään ei vielä näy,

vai silloin kun mitään ei vielä näy -

paitsi oman mielen himmeästi valaisema alue,

jota kukaan tuskin kykenisi väittämään todelliseksi?

Miten erottaa mielen valo virvatulista

ja tunnistaa nouseva aurinko?

Miten erottaa se valo,

jonka kuoleman läheisyys sallii ihmisen aistia

siitä valosta,

joka piilee vielä tilapäisesti horisontin takana

ja joka tulee esille omana aikanaan,

välittämättä siitä,

onko mieli vielä valaistunut,

vai eikö vielä ole,

tai joka nousee hämärtyneen kuusikon ylle

omalla vaihtelevalla ajallaan,

täydellisen välinpitämättömänä siitä,

onko kuolema ennättänyt koskettaa kaikkia,

vai vain joitakin

elämästään palautumattomasti irrottautuneita yksilöitä.

 

Miksi tästä puuttuu tasapaino?

Onko oikein,

että päivännousun ei tarvitse välittää

sitä havainnoivien vastaanottajien

omasta sisäisestä mielenvalosta?

Tai onko edes oikein asettaa tällaista kysymystä?

 

Päivännousu - jota vielä ei ole tullut -

hallitsee siis meitä jollain tavalla,

koska on yläpuolellamme,

hallitsemiemme rajojen ulkopuolella,

vaikka elää vasta muistinvaraisissa odotuksissamme.

 

Päivää me aamulla kumarramme.

Päivänvalo vetää valoverhonsa

salahämyisten ajatustemme ylle.

Mikään ei jää kätkemättä.

Se mitä yöllä olet ajatellut,

ei elä kirkkaassa päivänvalossa,

vaan haihtuu valon muodostamaan pimeyteen,

valopeitteeseen, valohuntuun.

Et voi erottaa pimeyttä vielä pimeämmästä.

 

Vain yöllä saat aavistuksen siitä,

että jos yö jatkuisi riittävän pitkään,

niin ajatuksetkin saattaisivat parhaimmillaan

alkaa poikia, siementää,

kylvää yön ydintä selkäsi taakse,

sinne missä on voima ja rohkeus

nähdä sysimustaan pimeyteen,

tehdä pimeys näkyväksi sanan kameralle,

valmistaa pimeydelle hämärällä himmennetty tie,

toimia airueena,

joka ilmoittaa juhlallisesti:

Kumartakaa!

 

Pimeys on silloin hetken kuluttu näillä main,

tässä valtakunnassa -

hetken kuluttua,

kun päivä laskee mailleen,

tai vielä hetki, tovi ennen

kuin uusi päivä heiluttaa valon lassoaan

harhailevien ajatusten yllä.

 

Nouse päivä! Laske päivä! ["Sunrise, sunset..."]

Minun elämäni

ei ole nousujen eikä laskujen kahleissa.

Voin nousta kun päivä laskee

- yhtä hyvin kuin voin laskea,

milloin päivän pitäisi nousta.

Tässä kohden on se erehdyksen

pieni inhimillinen mahdollisuus,

ettei päivä nousekaan silloin,

kun minä olen laskenut maata,

vaan laskee silloin,

kun minä vasta alan nousta.

 

Jos nousen joskus,

tapahtuu se joskus - yhtä hyvin -

päivänlaskun aikaan,

kuin että laskisin levolle

vähän ennen päivännousua,

niin kuin juuri nyt on tapahtumassa.

Totean siis oman elämäni olevan vaiheessa,

joka ei vielä oikein erota

nousun ja laskun välistä ei-kenenkään-maata.

 

Jos maailma olisikin toinen,

olisin juuri äsken kirjoittanut kuolematonta runoutta.

Mutta kun maailma on tämä

- miksi sitä luulen ja arvelen -

on täysin mahdollista,

että oma elämäni

vain purkautuu (vaatimattomasti) tätä kautta

ymmärtämättä että tämä on vain varjojen leikkiä,

että todellinen todellisuus on siellä,

jota nyt luulen unen maailmaksi.

 

Ehkä todellisuus määrittelee itsensä enemmistön päätökseksi.

Ehkei olekaan todellisuutta

verrattuna ei-todelliseen,

niin kuin ei ole taidetta

verrattuna ei-taiteeseen.

On vain se yksi todellisuus,

joka - vain silloin kun se käy kaupaksi -

on niin suosittua,

että se kelpaa jopa vientitavaraksi,

jonka käyvästä laadusta kaikki ovat yhtä mieltä -

kuin lumottuina.

 

Voisiko olla,

että todellisuus ei olekaan sitä,

mitä luulin,

vaan se,

mikä saa eniten kannattajien puoltoääniä.

Olenko siis todellisuuden eri tyyppien suhteen

väliinputoaja

samoin kuin musiikin tekijänä?

 

Mistä olen perinyt

tämän vuosikymmeniä kestävän halun,

jolla ei ole loppua,

vaikka ei oikein tiedä edes kohdettaan?

Mistä on tämä halu nousta siivilleen -

kerta toisensa jälkeen epäonnistuen?

Sitä yrittää nousta lentoon kuin ankanpoikanen,

joka luulee itseään joutseneksi heti syntyessään,

vaikka epäonnistunut yritys ei johdu siitä,

ettei vielä kykene.

vaan siitä,

ettei enää kykene.

 

Miten tavoittaisin tämän halun,

joka ei vanhene minun laillani,

minun kanssani,

vaan joka ei ymmärrä omaa ikäänsä.

Ei ymmärrä sitä, että vanhenee.

Ymmärtää vain sen,

että on jäänyt kesken

ja tavoittelee sokeana tyhjää.

 

On jotain,

joka odottaa korjaamistaan.

On lukematon joukko

toisistaan tietämättömiä ihmisiä,

jotka pohtivat keskeneräisyyttään tietämättä,

ovatko liian nuoria vai liian vanhoja

kasvamaan, tavoittelemaan.

 

Kykenemättömyys ei ole sitä,

että ei kykene.

Kykenemättömyys on sitä,

ettei tajua kykenemättömyyttään,

koska ei tiedä,

onko vielä liian kykenemätön,

vai onko enää...

yhtään mihinkään.

 

Miten erotan pimeyden sen perusteella,

onko se valon lakkaamista

vai sitä, että valo ei vielä ole tullut?

Tätä asiaa on mahdollista pohtia vain silloin,

kun valo on poissa.

Ei sitä sovi miettiä kirkkaassa päivänvalossa.

Ihmisten nähden.

 

Niin monia lupaavia merkkejä siitä,

että elämä voisikin olla jatkamisen arvoista.

Niin monia merkkejä samalla,

että itse asiassa elämä on jo ohi.

Muun maailman silmissä

minun elämäni on jo ohi, ohitettu.

Jotta elämä jatkuisi,

on luotettava vain omaan uskooni siitä,

että elämäni on menossa

juuri samoin kuin ennenkin.

 

En kirjoittaisi tätä tähän,

ellei olisi tiettyä turvallisuuden tunnetta sitä,

että Enellä ja minulla on perhe, lapset,

jotka pitävät meidät hengissä,

motivoiden elämänhalumme.

Minut pitää hengissä tieto,

että rakastaessani lapsiani

minulla on ainakin yksi päämäärä, tavoite,

joka ylittää omat toiveeni itsestäni

"tulevaisuudenlupauksena".

 

Se mitä kirjoitan tähän

ei saisi olla tärkeämpää kuin se,

mitä teen lapsilleni,

miten toimin heidän kanssaan.

Se miten toimin lopulta

ei ansaitse tulla kirjatuksi tämän kalenterin sivuille.

Sillä suhteeni niihin kaikkiin lapsiini

on alle kaiken arvostelun.

Eivät ne suhteet mahdu

almanakkaan muistomerkeiksi.

Olen kuin oma isäni, joka on poissa,

koska kuoli jo ennen syntymääni.

Lasteni sijasta minä raukka mietin,

mikä on ajatuksen lentämisen aerodynamiikka.

 

On tämä niin surkeaa,

ettei tähän enää voi mitään lisätä,

koska enemmän pieleen

ei elämän ole enää mahdollista edetä.

Olen valmis,

koska mitään ei ole enää huononnettavissa.

Kuin gnostikko

todettuaan olevansa valmis Paratiisin iloihin,

sillä myös kaikki pahatkin teot

on jo tehty.

 

25.09.05 klo 03:18 aamuyöstä - Järvenpäässä 21.-24.9. ugriseminaarin jälkeen