Informaatio ja marxismi III 1979

s.125         - Järki on synteettisen tiedon synonyymi.
-  Eikö ymmärrys ole lähinnä muistia, joka vertailee itseään uusien kokemusten valossa, mutta ei esim. sekoittele tosiseikkoja keskenään ja rakentele niitä uudelleen, kuten "järki" tekee. Nämä termit ovat hieman vanhanaikaisilta kuulostavia, mikäli pohjana on kybernetiikka.

 

s.127          - Ajattelu tarvitsee kyvyn muuttaa järjestelmäänsä voidakseen tarkemmin ja syvällisemmin heijastaa tutkimaansa prosessia.
- Täytyy olla joitakin "pääteasteita" sitä varten, että joudumme uudelleen arvioimaan menneen elämämme tarpeen vaatiessa. Mikäli arviointi olisi "istutettava" erikseen jo alitajuiseen muistiin siirtyneeseen yksityiskokemukseen, olisi tuo tehtävä lähes mahdoton. Todennäköisempää on, että muistikuvat ja kokemukset säilyvät sellaisinaan, mutta pulpahtaessaan pinnalle jotain kanavaa myöten ne joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi tapaus kerrallaan mieleenpalauttamis-järjestyksessä. Mikä on tuo pääteaste? Se ehkä selviäisi ajattelemalla kaikkein alkeellisimpia yksinkertaisia muistiin sijoitettuja datoja. On huomattava, että myös muisti yleistää.  Se alkaa muistaa samanlaiset toistuvat esineet luokkana, yleiskäsitteenä, kunnes tuo käsite jostain syystä murtuu; esim. "kuolleet" (esineet) heräävät henkiin.

 

- Onko niin, että viimeinen saapunut tieto on aina merkittävin? Ehkä ensi kerran ilmaantuessaan tuo järjestyksen murskaaja ei vielä toimi: Ihminen kieltäytyy uskomasta kokemaansa. Mutta toistuessaan se aiheuttaa pysyvän "vapauttavan", kaiken laukaisevan neutralisoivan vaurion pääteasteeseen, joka suodattaa muistikuvat. Mikäli pääteaste alkaa "uskoa", so. reagoida sähkö-kemiallisesti uudella tavalla joka kerta kun tämä "murskaajakokemus" toistuu, on se muuttanut jo rakenteellista muotoaan uusien vaatimusten mukaisesti.

- Intuitio on            sisältä käsin syntynyt räjähdys. Intuitiivinen kokemus edellyttää aivotyöskentelyä, joka on syntynyt ristiriitaisen datamateriaalin taipumuksesta sopeutua keskenään. Ristiriitaiset kokemukset tuottavat sähkökemiallista epätasapainoa - siitä syntyy työskentelypakko. Intuition syntyhetkellä tuo kemiallinen epätasapaino laukeaa tasapainoksi ja rauha saapuu mieleen. Mielikuvitus harhailee vain, mikäli systeemin sisäinen tila ei ole tasapainossa, tai jos tasapainoon kyllästytään. Mitä pysyvämpi sähkökemiallinen tasapaino, sitä pienempi ärsytys aiheuttaa sitä suuremman reaktion. (?) Ts. tasapainoa tukevat ärsykkeet eivät enää pysty edes ylittämään ärsykekynnystä. So. tasapainoa voi horjuttaa vain ristiriitainen kokemus - sähköisesti erimerkkinen.

s.133          - Se, ettei tunnusteta aistimusten sisällön objektiivisuutta merkitsee maailman tiedostamismahdollisuuden kiistämistä ja luisumista agnostisismiin.
- Ellei jotain väitettä voida suhteuttaa ympäröivään todelliseen maailmaan myös historiassa ja tulevaisuudessa, täytyy se suhteuttaa ei-rationaaliseen, irrationaaliseen, irrealistiseen maailmaan, joka suhde sisältää tietynlaisen miinusmerkin, Ilman suhdetta tuo lause ei kerro mitään. Logiikan vuoksi lauseen täytyy olla tosi jossain maailmassa, vaikkemme ikinä ihmisinä joutuisikaan muuten tuon maailman kanssa tekemisiin.           

Esim: Pallo on ympyrä kaksiulotteisessa maailmassa. Yksiulotteinen maailma olisi se, kun ympyrä (paperilla oleva) käännetään kylkiviiva katsojaan päin. Silloinhan se näyttää viivalta! Neliulotteisessa maailmassa pallo sijoitetaan aikaan ja tutkitaan sen muutosta. Itse asiassa tuo neliulotteinen maailma - sisältääkö se jo n-ulotteisuuden, koska pallo voidaan kiertää "ajassa" ja todeta se yhä vähemmän "palloksi". Loppujen lopuksi aika on ensimmäinen näistä dimensioista, sillä jo havainto sinänsä vaatii aikaa. Avaruusulottuvuudet ilman aikaa kuuluvat kokemuksen kannalta katsottuna ei-avaruuteen, siis ei-olemassaoloon.

- Kokemuksessa meiltä voi puuttua jokin avaruudellinen ulottuvuus. Mutta ajallinen ulottuvuus - miten sen laita on? Se puuttuu valokuvasta, piirroksesta (joskus) jne. tai se voidaan päätellä osittain kuvan perusteella, mikäli kokemus on muuten ennestään tuttu. Sinänsä se aina puuttuu kuvasta, pysähtyneestä mallista, sanasta. Liike tulee niihin mukaan vasta kokemuksen luomana. Valokuvalla on vain sen oma ajallinen ulottuvuus, että se pysyy tietyn ajan. Se ei kerro alku-peräisestä objektista mitään - ajassa. Tietenkin pyrimme luomaan kokemuksellemme ajallisia ulottuvuuksia vertailun avulla.

- Mitä on ulottuvaisuus? Millaista se on aina ja kaikissa olosuhteissa? Minä koen sen eri suuntiin heiluvina käsinä - itsestäni poispäin. Ulottuvaisuuden täytyy olla suhteessa johonkin, jonka suhteen se pysyy tai muuttuu. Onko kaareva ulottuvaisuus ikään kuin kasvin lehdet edestä/sivulta/ päältä/alta jne. katsottuna? Sen oksat eivät ole suoria, vaan ovat sivulle kaareutuneet.

Onko ulottuvaisuus tässä koordinaatistossa sitä että suoran koordinaatiston käyrä näyttää tässä koordinaatistossa suoralta, koska se on esim. yhtä kaukana toisesta koordinaatista = saman-suuntainen käyrän viivan kanssa!? Ehkä puun "tajuama" koordinaatisto on juuri tuollainen - sillä ei ole muuta todellisuutta, ellei jokin voima ala vaikuttaa siihen (auringonvalo ja geenit jo vaikuttavat siihen - luoden tuon koordinaatiston käyräksi).            

- Aikakoordinaatisto puolestaan riippuu tapahtumisen erilaisista nopeuksista kahden systeemin välillä. (En puhu nyt valon nopeudesta) Mikäli toisen toiminta kiihtyy toiseen verrattuna, sen "aika kuluu nopeammin", kun taas vertailusysteemillä "hitaammin". Onko aikakoordinaatisto yksi-selitteinen, vai onko silläkin pituus,  leveys ja korkeus? Vai onko se tihentyvä ja harveneva aaltoviiva joka etenee kolmiulotteisena "paikallaan" ajassa?

- Vaikeina aikoina - kuten nykyään - ihmiset alkavat uskoa yhä enempi sattumaan, sallimukseen so. lottovoittoon ja yleensä irrationaaliseen (uskontoon), koska eivät enää pysty selittämään maailmaa mielekkäästi. Tai sitten he kuluttavat energiansa järjestelmän itsensä tuottamien yhä enenevien pikkuvikojen korjaamiseen. Rakennemuutoksiin tähtäävä luova ajattelu tällaisena aikana on ehkä melko harvinaista. Tämä kaikki tuntuu hyvin luonnolliselta. Näin se tapahtuu kai kyberneettisenkin teorian kuvaamassa systeemissä jonain päivänä.

- Ehkä onkin mielekkäintä muuttaa kolmiulotteisen avaruuden koordinaatistot käyriksi, jolloin suoritamme laskutoimitukset ikään kuin suorilla, vaikka kysymyksessä olisi paraabeli. Mitä hyötyä siitä olisi? Valitettavasti en tarkkaan ottaen tiedä mitään muuta matematiikasta kuin sen, mitä hämärästi muistan kouluajoilta 20 vuoden takaa.

s.137          - Jos abstraktisella tarkoitetaan esineen jonkin aistimellisen havaittavan ominaisuuden erottamista, eristämistä, niin liikunta aistimellis-konkreettisesta abstraktiseen tulee olemaan askel taaksepäin, koska sen sijaan, että tiedostamme samalla tasolla esineen monet puolet, me tiedostamme vain sen yhden puolen.
- Huomaan. että yllä oleva on jyrkässä ristiriidassa itse pari sivua sitten esittämääni verrattuna (jota Kopnin nimittää metafyysiseksi gnoseologiaksi). Huomaan, että hän asettaa kritiikkinsä yksipuolisesti, hän rajoittuu tarkastelemaan sellaista tapausta, että tutkimme yhtä esinettä ja erottelemme sen ominaisuudet toisistaan irrallisiksi. Minä puolestani puhuin abstrahoinnista nimenomaan siinä tapauksessa, jolloin vertaamme useiden esineiden yhtä yhteistä piirrettä ja sen käsitettä. Ei sitä voida pitää askeleena taaksepäin vaan eteenpäin, sillä se antaa mahdollisuuden yhdistää tuo abstraktio mihin tahansa konkreettiseen olioon, jolla kokemuksemme mukaan on tuo ominaisuus. Olemme abstrahoinnin avulla siirtyneet toiselle tasolle - yksityisestä luokkaan, yleistykseen.

Kysymys on merkittävä, koska olen juuri kritisoinut kielellisiä väitteitä niiden abstraktisuudesta, yhteyksien puuttumisesta todellisuuteen. Olen itse asiassa melko vakuuttunut, että kyseessä on väärinkäsitys, tai sitten Kopnin on tehnyt ensimmäisen selvän virheensä; ainakaan hän ei ole perustellut väitettään tavalla jonka ymmärtäisin. Tai sitten minä olen väärässä. Kysymys ei voi olla peruskatsomuksien välisestä ristiriidasta.

- En ymmärrä sivuja 136-137. Sivulla 138 on omasta käsityksestäni puhuttu Hegelin aikaisten loogikkojen perinteenä.

s.138 Hegel: Abstraktio on tietyn kehitystason saavuttanut käsite. Sen sisältönä on jokin todellisuuden reaalinen ominaisuus. Käsite on moninaisten määreiden kokonaisuus. Kehityksessään se etenee abstraktista konkreettiseen.
- Otan esimerkkini vieläkin liikaa "esinemaailman" piiristä. Kaikki väitteeni tulisi kohdistaa myös todellisuuden liikkeisiin ajassa, muuttumiseen.

s.140          - ...Siirtyminen aistimellis-konkreettisesta tiedosta abstraktiseen on tietyssä mielessä taka-askel, mutta välttämätön tiedostuksen vastaisen etenemisen kannalta. Uuden konkreettisen saavuttamiseksi on muokattava aineistoa. Tämän tekeekin abstraktinen, joka erottaa esineestä jonkin yhden puolen "pelkistettynä" -muodossa, jossa sitä ei ole todellisuudessa.
- Nyt se selvisi - Samaa mieltähän me olemme. Vrt:
s.139          - Materialistinen dialektiikka pitää konkreettista tiedostamisen lähtö- ja päätekohtana.

s.141          - Kaikenlainen ajattelu on abstraktia siinä mielessä, että se toteutuu vain abstraktioina.
- Vrt.s.143 - Ajattelujemme välinen ero on sittenkin edelleen siinä, että minä käytin abstrahointia tiedon hankkimiseksi muista esineistä - ollen tietenkään unohtamatta millaisissa yhteyksissä olen tuon abstrahoidun (ympyrämuodon) tavannut. Kopnin sen sijaan puhuu saman olion (esim. valon) eri puolien abstrahoinnista, ja tätä kautta saatavan tietoa syvemmin samasta oliosta, sen lisäominaisuuksista. Koko homma lienee kielellinen finessikysymys. Kysymys on lähinnä siitä, johtaako tämä loogisesti suurempiin erimielisyyksiin vai onko se vain painotusero - jollaisen luulen sen olevan.

s.144          - Marx: Konkreettinen on konkreettista siksi, että se on monien määreiden synteesi ja siis moninaisen ykseyttä. Siksi se esiintyy ajattelussa synteesinä, tuloksena eikä lähtökohtana, vaikka se on todellinen lähtökohta ja niin ollen myös havainnon ja mielteen lähtökohta.
- Tuohon voin yhtyä olematta ristiriidassa aikaisemmin esittämäni kanssa. Minusta on pikemminkin runoutta puhua "vastakohtien samuudesta". Silloin kysymyksessä on kahden olion a ja b yksi yhteinen piirre x, joka on siis abstraktio. Miksi luokat ja niiden tunnusmerkit on sekoitettava keskenään? Se ei ole ainakaan välttämätöntä.

 

s.144          - Metafyysinen gnoseologia tuntee vain yhden konkreettisen, nimittäin aistimellisen; konkreettinen ja teoreettinen ajattelu ovat sen kannalta yhteen-sovittamattomia käsitteitä.
- Alan hämärästi käsittää oman kantani välimaastossa tuon ja materialistisen dialektiikan välillä: Yksilölle tuo aistimellinen on lähes konkreettista - hän toimii niin kuin uskoo. Tähän "uskoon" sisältyy luonnollisesti yhteiskunnan hänelle antamia kokemuksia, joita ilman hän olisi paljon köyhempi. Yhteiskunta sen sijaan - koostuessaan lukemattomista "aistimista" so. jäsenistään saa kerättyä niin monta puolta tuosta konkreettisesta, että sen "aistimellinen" kuva todellisuudesta on hyvässä tapauksessa - niin hyvin todellisuutta vastaava, että se voi luottaa itse todellisuuteen, eikä siis niin paljoa  välttämättä usko yksit. aistimiensa antamiin mielikuviin. (Ei tietenkään yhteiskunta kerää mitään, vaan ihmiset yhteiskunnan jäseninä eläessään.) Monilla aistimilla kerätty havainto-materiaali poistaa yksityisen virhemahdollisuuden saamasta liian suurta merkitystä, jollaisen yksi ihminen - yksin - voisi saada.

Tietenkin on tilanteita, joissa puolestaan yksi näkee "oikein" ja yhteiskunta "väärin". Tästä syntyy muutos. Yhteiskunta ei voi tajuta jotain yhtäkkiä, intuitiivisesti. Se verifioi ensiksi kaiken. Siksi se onkin sopeutuvampi olemassaoloon kuin yksityinen ihminen. Yksityinen ihminen on sopeutuvampi olemassaoloon yhteiskunnan jäsenenä kuin yksin. Yhteiskunnan jäsenenä hän on lähempänä konkreettista kuin hänen sinänsä konkreettinen ajatusmaailmansa. Tämä kaikki tietysti edellyttää suht. oikein näkevää yhteiskuntaa.

Aistimuksen tai todellisuuden pitäminen apriorisena on oikeastaan painotuskysymys, sillä aistimuksilla on todellisuuspohja aina jossain määrin. Ei ole täysin irrationaalista ihmistä. Ihmisen aistimukset ovat aistimuksia yhteiskunnan jäsenenä. On oikeastaan sivuseikka kumman apriorisuuteen hän uskoo niin kauan kuin aistimukset ja todellisuus kulkevat yhtä matkaa, so. miten hän käyttäytyy. Se että yksityinen ihminen erehtyy aistimuksissaan helpommin kuin yhteiskunta on osoitus siitä todennäköisyydestä, että todellisuus on apriorista. Yksityiselle ihmiselle aistimukset ovat todellisuutta sinänsä - yhteiskunnalle sen sijaan eivät. Käytännössä yksityinenkin ihminen vertaa ja testaa aistimuksiaan so. ei luota niihin eikä siis edusta metafyysistä gnoseologiaa tietoisesti. Tiedottomalla tasolla hän mielestäni noudattaa sitä antaessaan esim. jonkin uskonnon tulkinnan, ohjeen määrätä käyttäytymistään. Tuo käyttäytyminen on tuloksena joka tapauksessa todellista, objektiivisesti havaittavaa.

- Se että abstrahoidessammekin muistamme, millaisissa yhteyksissä olemme tuon abstraktisen ilmiön tavanneet, antaa meille mahdollisuuden (uutta, tuon abstraktion sisältävää objektia tarkkaillessamme) testata nämä kaikki muutkin yhteydet. Esim. se jos olemme nähneet äänilevyn, ja myöhemmin kiekon nähdessämme mietimme hetken, soiko sekin. Mikäli lapset kerääntyisivät tuon  kiekon ympärille korvat höröllään, alkaisimme suhtautua kiekkoon äänilevyn tavoin - aluksi tietenkin epäilevinä. Miten antiikin Kreikan kiekonheittäjät olisivat suhtautuneet äänilevyyn?

- Subjekti-objekti: Jos ulkopuolisena ajattelemme ihmiskuntaa, niin objektiiviselta näyttää se mitä tapahtuu, miten yksilöt toimivat, miten yhteiskunta toimii. Siinä vaiheessa emme ehkä esim. tiedä, että jotkut ovat harhojen vallassa, jotkut eivät. Emme tunne sääliä yksityistä jumalallista olentoa kohtaan, sillä hänen ajattelunsa on yhteiskunnan jäsenenä kehittynyt. Mikäli hämmästyttäviä käyttäytymiseroja näkyy, on se merkki siitä, että yhteiskunnalla ei ole niin selkeää maailman-katsomusta, että kaikki sen jäsenet voisivat sen hyväksyä.

- Kuten uskonnosta totesin: Mikä on se usko, joka suo pelastuksen vain harvoille. Asettamalla subjekti vastuuseen teoistaan rankaisee yhteiskunta itseään epäpätevästä maailmankuvasta (vaikka sen pitäisi rangaista tuon maailmankuvan luojia, suurmiehiä!). Sillä: yksilö ja jotkut muut samoin ajattelevat pitävät sitä väkivaltana. Tuo tapaus on sairauden ensi oire. Tähän saakka nuo kaikkia yhteiskuntia vaivanneet sairaudet ovat olleet kroonisia, niitä on siedetty, niitä on lääkitty, jotta oireet eivät ulkonaisesti näkyisi, mutta itse sairautta ei ole kyetty parantamaan.

- Kun edellisellä sivulla sanoin: "...emme tunne sääliä..." niin tarkoitin sitä, etten pidä tuota ihmistä kovinkaan vapaatahtoisena, joka kokisi irrationaalisesti iloa ja kärsimystä. Hänen surunsa ja ilonsa sekä käyttäytymisensä keskimäärin ottaen on todennäköisyyslakien alaista, so. "niin ja niin monta prosenttia siten ja siten ajattelevista ihmisistä kokee tietyissä relevanteissa tilanteissa niitä ja niitä tunteita tai tekee niitä ja niitä tekoja".

- Edellisen sivun juttu ei ole mikään moraaliongelma - se on paljon syvempi. Moraaliongelmia ei minulle ylipäätänsä ole olemassa - on vain todellisuuden oikein näkemisen ongelmia ja siitä seurauksena olevaa vapauden kaipuuta. Tuo vapaus tulee vasta sitten, kun se koetaan yhteis-kunnallisena vapautena, kun lähimmäisenikin tiedostaa todellisuuden oikeammin kuten minä itsestäni uskon.

7.1.79  - Vrt. s.146.  Vielä kerran: Mistä Aristoteles päätteli, mistä hän sai tiedon "Koska olet valkoinen, niin..."? Tuo valkoisuus on vieläkin jotain apriorista. Hän oli tietenkin siinä suhteessa oikeassa, ettei joku ole valkoinen siksi, että häntä pidetään valkoisena. On kuitenkin muistettava, että käsitykseni mukaan se, että pidän jotain valkoisena todella on minulle subjektiivisesti objektiivisesti totta! Käyttäydyn ikään kuin todella olisit valkoinen. Tässä tulee kysymykseen todennäköisyyden verifioitavuus. Yksi ihminen ei voi verifioida jotain väitettä, olion ominaisuutta niin monta kertaa kuin miljoona ihmistä, ihmiskunta kaikkina aikoina - siitäkään huolimatta, että hän olisikin oikeassa ja yhteiskunta väärässä. Objektiivinen totuus on yhteiskunnallista totuutta vain tietyllä todennäköisyydellä. Oikeammin: yhteiskunnallinen totuus on objektiivisempaa tietyllä todennäköisyydellä, suuremmalla kuin subjektiivinen totuus, joka kehittyessään "yhteiskunnallistuu" (mikäli se vastaa todellista asiaintilaa, ja tämä hyväksytään, ja muuttuu näin ollen "objektiivisemmaksi").

- Sillä hetkellä, kun tajuan, että jokin asia on minulle totta vain subjektiivisesti, olen lievässä ristiriitatilanteessa  enkä oikeastaan käyttäydy millään ratkaisevalla tavalla. Tilanne on minulle: ehkä a tai b, ehkä a ja b, ehkä -a jne.            

- Yhteiskunnallinen totuus syntyy: Ensin yksi tekee havainnon a, sitten hän tekee ajassa ja paikassa useita a-havaintoja. Sitten tekee toinen saman havainnon, jolloin verifioitavuus (oik. uskottavuus) kaksinkertaistuu.

Tai: Tulee kaksi, jotka tekevät yhden havainnon "a" eri paikoissa ja eri aikoina  (tai samalla kertaa). Havainnon paino riippuu siitä, kuinka täsmälleen samanlainen havainto oli ja kuinka erilaisissa olosuhteissa nämä havainnot tehtiin. Tällä tavalla havaintoja kertyy yhä useammasta 4-ulotteisen avaruuden koordinaatiston pisteestä käsin (Huom: 4-ulott. avaruutta voidaan kuvata "sarjakuvalla" tai muuttumista ilmaisevalla kaavalla). On mahtavaa todeta muuten, että villieläimetkin yrittävät yleensä kiertää näkemänsä uuden olion ympäri tutustuakseen siihen.

- Näin saatu yhteiskunnallinen totuus on heti alusta pitäen myös suhteessa kyberneettisten systeemien "maailmankuvaan". Mikäli se sopeutuu entiseen - hyvä on. Jos ei, niin on kaksi mahdollisuutta: Tuo uusi totuus jää "piikkinä lihaan" tai - jos se on merkitsevä (sitä ei voi jättää huomioonottamatta vastakohtana moraalisäännölle jota ei jostain syystä voida olla hyväksymättä, vaikkei se sovikaan maailmankuvaan loogisesti), rakennetaan rinnalle toinen totuusjärjestelmä, uskonto, joka vaikuttaa käyttäytymiseen samoin kuin reaalinenkin tieto, ja joka on (pitäisi olla) sisäisesti looginen, ristiriidaton - vaikka onkin ristiriidassa "reaalisen" totuusjärjestelmän kanssa. Näin ihmisestä tulee dualistinen. Jonain päivänä tämä ristiriita tulee liian ahdistavaksi. Itse asiassa aletaan tuntea epäuskoa molempia totuusjärjestelmiä kohtaan, sillä dualistinen järjestelmä rasittaa systeemin koneistoa liiaksi. Nykymaailma elää tätä vaihetta, kun toinen puoli ihmiskuntaa uskoo ja toinen ei, eikä kumpikaan saa toista vakuuttuneeksi oman järjestelmänsä paremmuudesta.

s.147          - Toden tiedon sisältö ei riipu ihmisestä eikä ihmiskunnasta.
- En ole aivan varma tuosta loppuun saakka. Ihmiskunta on se, joka verifioi lopulta toden tiedon sisällön - kukapa muu sen tekisi. Eläin- ja kasvikunta tekee sen myös omalla tasollaan, joten ihmiskunta käyttää sen hyväkseen tutkimalla - niin kauan kuin eläimet eivät voi kertoa...

- Tuntemattoman toden tiedon sisältö on aina ristiriitainen. Se on muotoa "a ja ei-a", "a tai ei-a", "ei (a ja ei-a)", "ei (a tai ei-a)". Se - olemassa oleva tosi objektiivinen todellisuus, josta Lenin puhuu, on valinta.

- Sekoitanko tässä tiedon ja todellisuuden - ehkä...
- Tuo edellä oleva oli huonosti kirjoitettu. Yritin samaistaa tuon tiedon siihen, miten esitin sen yksilö-yhteiskunta -välillä. Ihmiskunnan tieto korkeammalla tasolla on sinänsä jossain määrin subjektiivinen, ja sen verifioitavuus todennäköisyysaste suurenee sen jälkeen kun pääsemme informaation vaihtoon avaruuden muiden maailmojen välillä, mikäli niitä on. Niin kauan olemme yksin.

- Myös objektiivinen totuus on suhteessa johonkin; se on suhteessa koko maailman-kaikkeuteen. Mikäli meillä on tuon maailmankaikkeuden kaikki "siemenet", osatekijät havaintopiirimme sisällä, on meillä mahdollisuus tavoittaa tuosta totuudesta suurin osa.

- Mutta: meidän "subjektiivisen" objektiivisen osatotuuden tulee olla kokonais-todellisuuden lakeihin nähden sopusoinnussa ainakin yhden osa- tai erikois- tai "yleisimmän" sovellutuksen muodossa. Tämä on muistettava niin kauan kuin on olemassa pienikin teoreettinen mahdollisuus, että jossain tai jolloinkin voisi olla olemassa myös "miinusmerkkinen" antimaailmankaikkeus. Jo sen olemassa-olo muuttaisi hetkessä joka ikisen objektiivisen totuuden, minkä olemme tähän mennessä hankkineet. Kertaheitolla.

- Kuvitteluesimerkki: Ei-maailma, jossa aine käyttäytyy kuin tyhjiö, jossa antivalon-nopeus olisi epävakio jne.

- Olen pikemminkin puhunut objektiivisesta todellisuudesta kuin totuudesta. Valitettavasti sekoittelen termejä edelleenkin amatöörimäisesti.

- Objektiivinen, meille vielä tuntematon todellisuus on meidän ulkopuolellamme. Se  on periaatteessa meille transkendenttia, metafyysistä, mahdollisesti jopa irrationaalista. Sen totuusarvo on meille tällä hetkellä sama kuin mielikuvituksemme arvo. Mutta: Me nousemme tyvestä puuhun. Jokainen noustu askel antaa meille yhä enemmän vihjeitä siitä, millainen latva on, vaikkemme olisi sitä nähneet. Oikeastaan emme voi koskaan olla tietämättä tuosta latvasta jotain jo edeltä käsin. Sen takaa jo geenistömme. Jos tuo puu on elämämme ensimmäinen näkemämme, olemme eläneet puuttomalla seudulla ja siis sitä varmemmin nähneet tuon puun latvan jo ainakin kaukaa. Uutta on se, miltä maailma näyttää tuolta latvasta käsin.

- Meille tuntematon todellisuus kyllä pitää huolen itsestään - se ei tarvitse meitä. Se ei sisällä objektiivisia arvoja a priori (tai sisältää). Kun joudumme tekemisiin tuon todellisuuden kanssa, tarvitsemme ensimmäiseksi yhteisen kielen, informaation, tosi tiedon, tullaksemme toimeen tuon todellisuuden kanssa. Mikäli tuohon todellisuuteen kuuluu kyberneettisiä systeemejä mahdollisine arvomaailmoineen, tarvitsevat ne tosi tietoa meistä tullakseen toimeen kanssamme. Toden tiedon sisältö ei riipu ihmiskunnasta esim. siinä mielessä, että mahdollisilla avaruusihmisillä on tietoa meistä, vaikkemme sitä vielä itse tiedä. Tämä on ulkopuolellamme olevaa tosi tietoa, jonka olemassaolosta teemme nyt arvailuja sen perusteella, mitä toistaiseksi tiedämme. Nämä arvailut ovat samaa kuin puhdas usko ja mielikuvitus.

s.147          - Tieto on totta vain silloin kun sen sisältö on objektiivista. Siksi ei voi olla muunlaista totuutta kuin objektiivinen.
- Tässä kohden taitaa käsitysero kärjistyä. Mielestäni objektiivinen totuus on verrattavissa absoluuttiseen nollapisteeseen tai valonnopeuden keinotekoiseen saavuttamiseen (Miten muuten on - onko rakennettu hiukkaskiihdyttimiä supra-johtavaan tilaan?). Onko niin, että mitä lähemmäksi objektiivista totuutta lähenemme, sitä suuremmaksi käy sen "massa", tai sitten sitä liikkumattomammaksi (pienemmäksi, yleisemmäksi, mitäänsanomattomammaksi) se käy, joten absoluuttisen, objektiivisen totuuden lopullinen saavuttaminen ei tässä kehitysvaiheessamme edes ole tarpeellista.

- Mielestäni merkitystä on vain sillä totuudella, joka vaikuttaa käyttäytymiseemme. Tämä pakottaa meidät suhteuttamaan totuuden johonkin. Sitä ei tee lause: "Tieto on totta vain silloin kun se on totta (= objektiivista)."
Sanon: Tieto on totta meille vain silloin kun käyttäydymme sen mukaisesti. Siksi voi olla muunlaistakin totuutta kuin meidän tietomme! Tämän jälkimmäisen lauseen mukaan meidän tulisi käyttäytyä. Tarkkaan ottaen näin jo tällä hetkellä monet ihmiset käyttäytyvät. Minä käyttäydyn sen mukaisesti, että tiedän ihmisten subjektiiviseen tietoon pohjautuvan käyttäytymisen olevan todellista, so. heidän subjektiivinen tietonsa on totta heille. Minusta subjektiivinen totuus on osa todellisuutta ja siis totta - ilmiönä. Ihmisten käyttäytyminen osoittaa sen!

- Jos s.147 -siteeraus on looginen perusta dialektiselle materialismille, niin marxilais-leniniläisen yhteiskunnan käyttäytyminen paljastaa sen, että tuossa totuudessa on jotain ristiriitaista. Tuo yhteiskunta itsekään ei ole ollut tyytyväinen joka suhteessa omaan kehitykseensä. Se ei suinkaan johdu välttämättä imperialistisen hapatuksen pinnalle pyrkimisestä vaan - mielestäni - subjektiivisen totuuden halveksimisesta, toisarvoiseksi asettamisesta yhteiskunnan totuuteen nähden a priori!

- Olen siis pakotettu käyttämään totuus-sanaa ja siihen liittyviä määreitä eri merkityksessä kuin dialektinen materialismi. Totuuden ja uskon yhdistäminen samaksi on tämä ero, joka loogisesti johtaa melkoisiin näkemyseroihin. Hulluinta on, että minunkin kriteerini on käytäntö, juuri se sama, joka on marksilaisuuden hienoimpia perusajatuksia tieto-opissa - materialistisessa dialektiikassa (dialektisessa materialismissa).

- On posketon juttu tuo vanha filosofinen probleema Akilleen ja kilpikonnan kilpajuoksusta. Juuri äsken tajusin, että sen logiikka vastaa täysin sitä tilannetta, jonka eteen olemme tulleet absoluuttisen nollapisteen ja valon nopeuden saavuttamisyrityksissämme, Kun lähestymme jotain objektia, sysäämme sitä lähestymisellämme eteenpäin, mikä puolestaan hidastaa omaa vauhtiamme, jolloin seuraava sysäys on vähän heikompi ja lähestymisemme vastaavasti hitaampaa jne. aina heikommaksi ja heikommaksi mennen, kunnes voimat on käytetty loppuun (absoluuttinen nollapiste)! Tuon pisteen saavuttaminen merkitsee energian käyttöä ja siis suurenevaa lämmön syntyä mikä puolestaan vaikeuttaa kylmemmän tilan saavuttamista.

- Ja juoksu valon kanssa kilpaa; mitä nopeammin juoksemme, sitä raskaammalta se tuntuu. Kun yritämme lähestyä valon nopeutta, niin onko jotain, joka kulkee koko ajan edellä ja jarruttaa menoamme?

- Tämä kilpikonnatarina tuli itse asiassa mieleeni kun ajattelin objektiivista tietoa: Kun menemme eteenpäin, jää aina jotain taakse. Ennätämmekö aina katsoa, mitä jää taakse, ja tapahtuuko sille jotain sen jälkeen, kun se on meille historiaa. Joka tapauksessa jätämme koko ajan taaksemme myös tuntematonta todellisuutta, jonka olemme sivuuttaneet  merkityksettömänä. Kun tielle on kertynyt riittävä määrä merkityksetöntä, siitä tulee yhä väistämättömämmin merkityksellistä jonain kauniina talvipäivänä.

- Tuo kilpikonnajuttu on ollut sikäli symbolinen, että siinä ilmenevä suhde koski matkaa ja aikaa, siis liikettä. Sen logiikka on vain sijoitettava toiseen ympäristöön - tiedon alueelle. Ja lopuksi: Jos Akilleen ja kilpikonnan lähtöviivat ovat äärettömän kaukana toisistaan, niin tuo logiikka pätee! Akilles ei koskaan saavuta kilpikonnaa! Silloin pätee myös se, että vaikka ne kulkisivat toisiaan kohti, kestää äärettömän kauan ennen kuin ne kohtaavat.

- Minusta se, että vain yhteiskunnallinen totuus voi olla objektiivisesti totta (yhteiskunnan tiedonmonopoli) väheksyy yksilön subjektiivista totuutta. Ikään kuin tuo yksilön totuus olisi jotain subjektiivisesti idealistista metafysiikkaa. Jokainen meistä myöntää, että se mitä yksilö pitää totena saattaa tietyissä tapauksissa olla objektiivisempaa kuin siihen astinen yhteiskunnallinen totuus. Itse asiassa kaikki yhteiskunnalliset objektiiviset totuudet syntyvät ensin jonkun yksilön todellisuuden uudelleenhahmottamisista.

...On kuitenkin muistettava, että nuo kaksi asiaa eivät ole vastakohtia, vaan yksilö toimii yhteiskunnan jäsenenä, saa siltä objektiivista tietoa, josta väistämättömästi seuraa se, että ristiriitaiset tiedot tietyllä todennäköisyydellä kasaantuvat jossain yksilössä, jolle tulee näin mahdolliseksi ehkä kehittää uusi teoria totuudesta.

s.147 - Absoluuttisen ja suhteellisen totuuden kategorioilla on objektiivinen sisältö: Absoluuttinen ilmentää sitä mikä ilmiössä on pysyvää ja muuttumatonta, suhteellinen taas muuttuvaa ja ohimenevää... Siksi absoluuttinen on suhteellista ja suhteellisessa ilmenee absoluuttinen (koska joissakin olosuhteissa muuttumaton saattaa toisissa olosuhteissa muuttua).
- Nuo käsitteet voitaisiin ehkä ilmaista toisinkin: Jos pidämme jonkin olion kahta ominaisuutta kääntäen verrannollisina ja toteamme näiden ilmiöiden alati muuttuvan, on muuttumisen liike silloin absoluuttista ja pysyvää (esim. kyberneettiset prosessit). Suhteellisesti ottaen silloin tuon prosessin lakkaaminen on ohimenevää ja muuttuvaa. Tämä on kenties saivartelua mutta ilmaisee näiden käsitteiden monimuotoisuutta, kerroksellisuutta. Sitä paitsi eikö "muutos" ja "ohimenevyys" ole absoluuttista, joka toteutuu tietyllä todennäköisyydellä? Eikö pysymätön voi olla absoluuttista? Se on absoluuttista pysymättömyyttä esim. silloin kun tutkimme hiukkasia. Kun näemme ne aalto-liikkeenä, emme voi olla varmoja niiden massasta - kun näemme ne massana, emme voi olla varmoja niiden sijainnista. Niiden sijainnin pysymättömyys on meille absoluuttista - kunnes se ehkä selviää meille, jolloin me näemme ensi kerran hiukkasten absoluuttisen "pysyvyyden". Toisaalta ilmiön pysyvyys on suhteellista myös siinä mielessä, ettemme ole vielä voineet verrata sitä suhteessa kaikkiin mahdollisiin olosuhteisiin.

s.148          - Ehdottoman absoluuttista on vain materia ja sen attribuutti: liike.
- Tuo on mielenkiintoinen tosiseikka (?). On totta, että aaltoliikekin, joka sinänsä ei ole materiaa (?) on lähtöisin jostain materiaalisesta.  ("Makuasiat" -tekstit siirretty tästä "Musiikki/taide" -kokoelmaan.)

s.148          - Ajattelussa on absoluuttista kaikki, mikä siinä on objektiivista ...mikä liikkuu totuuden tietä.
- Lisäisin tuohon: ... ja minkä käytäntö verifioi. Ja tässä onkin mutka. Käytäntö voi verifioida harhankin totuuden tietä kulkemiseksi, kunnes ristiriita tulee ilmeisen selväksi. Itse tuo siteerattu lause on tautologiaa, ellei sitä suhteuteta johonkin - ihmisen käytännön kriteereihin, joka suhde on myös - vähintään samanarvoista - absoluuttista todellisuutta. Meidän on mitattava totuutta siitä tavoitteellisuudesta käsin, joka on meidän osaksemme kyberneettisinä olioina tullut: sopeutumisesta käsin - yhä laajenevassa maailmassa tarvittavasta sopeutumisesta käsin. Sopeutuminen osoittaa meidän todellisuudentajumme jonain historiallisena ajankohtana.

 

Jos me tiedämme, että maailmanloppu on tulossa jonain tiettynä hetkenä, meidän tietomme taso ilmenee kyvystämme sopeutua tuohon tietoon. Mikäli pidämme maailmanloppua epäoikeuden-mukaisena (sinänsä irrationaalista!) osoittaa se tietomme vääräksi tai vajavaiseksi. Mutta mikäli meillä on käytettävissä pakotie, siirtymismahdollisuus toiselle planeetalle, emme voi olla käyttämättä tuota tietoa hyväksemme, koska meidän aikamme ei ole vielä silloin tullut, meidän osamme ei ole tietoisesti antautua tuholle.

- Tuohon epäoikeudenmukaisuus -käsitteeseen kuuluu mahdollisuus, että maailmanloppu tulee tänään ja kuitenkin vasta huomenna olisimme saaneet avaruus-aluksen valmiiksi. Tämä kaikki on sattuman lakien alaista todennäköisyyttä/epätodennäköisyyttä. Kyberneettisen moraalin omaavina ihmisinä emme pidä tuota sattumaa omana vikanamme. Kuolemme rauhallisina, koska olemme tehneet osamme - niin kuin historiakin, jotka soti ja tappeli sen sijaan että olisi kehittänyt tuon avaruusaluksen. Historia eli oman subjektiivisen (väärän) totuutensa uskossa ja teki omalta osaltaan voitavansa. se teki juuri niin kuin pitikin...

- Tämä kaikki vaikuttaa suhtautumiseemme sanoessamme: - Sorry että näin kävi. Ehkä säälimme historiaa virheistä , jotka johtivat tähän. Nykyihminen kokisi tuon tilanteen katastrofina ja "sopeutuvaisuudessaan" - (kehittämänsä rinnakkaisjärjestelmän, uskonnon todellisuuden avulla) kohtaisi katastrofin pohjattomalla pelolla tai - uskonnon avulla - rohkeasti, uljaasti uutta elämää toivoen, joka sekin ajattelutapa sopeutuu todellisuuteen - jotenkin kyllä klinkaten, kompuroiden, ehkä hivenen sairaalloisesti mutta vain niiden mielestä, jotka minun tavoin (teoriassa) suhtautuisivat tilanteeseen tyynesti, todettuaan sitä ennen yrittäneensä kaikkensa.

- Miksi jotkut kokisivat tuon kaiken uljaasti? Siksi, että se toisi heille vapautuksen maanpäällisestä tuskasta ja murheesta. Tarkoitan tällä kristinuskoa. Sanoisin myös, että sosialismille se olisi myös raskas isku, koska kaikki sen asettamat toiveet uudesta paremmasta yhteiskunnasta romahtaisivat.

- Kaksi ideologiaa: toisella usko ja toisella tieto. Toinen ei hyväksy maallista elämää ja toinen ei taas taivaallista! Mikäli osoittautuu toteennäytetyksi, että taivaallista (ei-maallista) elämää myös on, luulisin, että se olisi loogisesti tai matemaattisesti johdettavissa jostain järjestelmästä käsin "miinus-maailmana". Ellei näin ole, olisi kaikki aloitettava taas alusta, ja siihen meidän tulee olla aina valmiina...

- Tosiasia on että olemme tällä hetkellä lähempänä maailmanloppua kuin koskaan ennen. Ensimmäisen kerran historiansa aikana ihminen istuu napin ääressä valmiina painamaan sitä, ja toinen toisella puolella... valmiina tuhoamaan käytännöllisesti katsoen koko maapallon. Ja kaikki tämä totuuden puolesta, jonka molemmat uskovat omistavansa - sellaisen omaisuuden puolesta jonka he ensimmäisen kerran ovat valmiit luovuttamaan toiselle vaikka sodan avulla. Todella erikoislaatuista omaisuutta tuo usko...

- Eikö kenellekään pälkähdä päähän, että jossain tieto-opin kohdassa täytyy olla virhe? Jos käyttäytymistä todellisuudessa pidetään totuuden kriteerinä, niin eikö tämän päivän yhteiskunnallinen käyttäytyminen osoita, että tuollainen totuus - olipa se kuinka absoluuttisen objektiivista tahansa - on arvoton jäämään henkiin - se on itsetuhoon johtava totuus. Mikäli se on absoluuttista, niin pessimismi on todellisuuden objektiivinen kuva kaikkein syvimmällä tasolla ainakin.

- Elämme tilanteessa, jolloin maailmanlopun filosofian tulee kuulua jokaisen korkeakoulun ja yliopiston opetussisältöön.

- Mikäli olen tieto-opin perusteissani väärässä, on oikeiden tieto-oppien pystyttävä vastaamaan joka ikiseen esimerkkitapaukseeni paremmin kuin minä [itse] loogisesti - omista lähtökohdistaan käsin. Ymmärrän silloin muistiinpanoni suureksi [?] kirjallisuudeksi jo pelkästään siitä syystä, että se esittää niin monta virheellistä väitettä, ettei yksikään muu kirja ole sitä vielä tehnyt. Ja se on yksi tapa lähestyä todellisuutta - virheiden eliminoiminen. Eliminointi voi tapahtua vasta sen jälkeen, kun joku ensin esittää virhepäätelmän.

- Mikä on se ihmisen omaisuus, jonka hän ensiksi luovuttaisi toiselle ilman katkeruutta?
V: oma maailmankatsomus, oma tieto.

- Mikä on se omaisuus, jonka ihminen on valmis vaikka väkivalloin antamaan toiselle - mikäli kanttia riittää?
V: oma usko. Nämä ovat omaisuutta, joista ihminen ei ole kateellinen toiselle. Mutta jos toisella onkin jo omansa, niin silloin voi helvetti päästä valloilleen. Näyttää siltä, että se, mitä nimitämme uskoksi on sittenkin vahvempaa kuin se, mitä nimitämme tiedoksi. Rakennettiinko pyramidit uskon, levitaation voimalla?

 

s.148 Absoluuttinen ja suhteellinen totuus ovat saman objektiivisen totuuden kaksi välttämätöntä momenttia.

s.149          - Lenin: Inhimillinen ajattelu antaa meille absoluuttisen totuuden, joka koostuu suhteellisten totuuksien summasta.
- Miten lähellä marksilaiset ovatkaan ajatteluani, tai - miten lähellä olenkaan heitä. Perusasiat näyttävät lähes yhtäpitäviltä, mutta siitä eteen päin...

- Siten itse suhteellisuuskin on suhteellista... Itse suhteellisessakin on absoluuttista, ja absoluuttinen maailma voidaan tiedostaa vain suhteellisen kautta.
- Lenin: Materialistinen dialektiikka sisältää ehdottomasti relativismin, mutta... se myöntää kaikkien tietojemme suhteellisuuden, ei objektiivisen totuuden kieltämisen mielessä, vaan niiden rajojen historiallisen ehdollisuuden mielessä, joissa tietomme lähenevät tätä totuutta.
- Minusta tuntuu, että jos Marx ja Lenin olisivat rauhassa saaneet kehitellä tietoteoriansa loppuun, olisivat he myös osanneet tehdä oikeat johtopäätökset. Oma logiikkani ei ymmärrä sitä, että suhteellisuus on sekä absoluuttista että suhteellista. Se on liian kaunopuheista ollakseen tietoteorian yksi peruslause. Teorian monimutkaisuus antaa vihjeen siitä, että
1) se saattaa olla (siihen sopimattomalla) toiseen vanhaan teoriaan kuuluvalla kielellä ilmaistu,
2) se ei sovellu kaikkiin tapauksiin, ja täten käy tietyillä osa-alueillaan liian monimutkaiseksi
(so. 8 x 2 = 2+2+2+2+2+2+2+2),
3) se on uusi ja hyvä teoria, jota meidän sen tähden on vaikea ymmärtää (liian uusi kieli). Puhunhan itsekin perinteisen logiikan sääntöjä rikkoen... Tästä epäselvyydestä lisäesimerkki samalta sivulta:

s.149         - Ajatteluprosessi omaa inhimillisestä tajunnasta riippumattoman sisällön. Ajattelu ei liiku puhtaasti subjektiivisten mielteiden ja mielikuvien vaihtelualueella, vaan objektiivisen sisällön kehityspiirissä.        
- Vaikka tuo myöhemmin kielletään suhteellistamalla suhteellisuuskin, niin haistan siinä ilmiselvän subjektiivisen idealismin. Johtopäätös: Tämä tieto-opin tekstiosa on niin monimielinen, ettei ainakaan meikäläinen saa siitä minkäänlaista otetta. Se on a-loogisen ja tautologian kiellon ja samanaikaisen myönnön niin sievä sekasotku, että se jättää kaiken mahdolliseksi, eikä niin ollen kerro mitään. Anteeksi, Pavel Kopnin!

ss.149-150          - Inhimillisen tiedon luotettavuus, varmuus ja kumoamattomuus ovat reaalisesti olemassa itse ajattelun liikkeessä, sen sisällön ikuisessa rikastumis-prosessissa eivätkä missään jähmettyneessä olotilassa, irrallisina ajattelun todellisesta kehityksestä. Absoluuttinen totuus ja kumoamattomuus inhimillisen tiedon liikkeen ulkopuolella on abstraktio.
- Tässä se oli - viimeinen lause! Subjektin ajattelu nostettiin nyt yhtäkkiä arvoon arvaamattomaan (so. myös yhteiskunnan ajattelu)!!! Olen tietenkin samaa mieltä viimeisen lauseen kanssa, mutta miten tuo kirja pääsi siihen?
- Hieno kirja. Jos tällaisia olisi ollut saatavilla 60-luvulla, en ehkä olisi nyt soittaja. Toisaalta - olisin ehkä kritiikittömästi omaksunut tämän kirjan käsitykset ja olisin nyt rivimarksilainen. Kaikki on suhteellista...

s.150         - Subjektin ja objektin teoreettisena yhteytenä ajattelu syntyy ja kehittyy niiden käytännöllisen vuorovaikutuksen pohjalla... Vuorovaikutuksen seurauksena muuttuu objekti ja samalla myös itse subjekti.

s.151           ...itse käytäntö sisältyy subjektiiviseen todellisuuteen.
- Ihminen toimii ajatuksissaan ja käytännössä objektiivisen todellisuuden lakien mukaisesti.
- Kaksi viimeistä lausetta luettuani (yhdyn täysin niihin) olen varma siitä, että ystäväni Pavel Kopnin on tuntenut epävarmuuden hetkiä kirjan tätä keskikohtaa kirjoittaessaan. Olen nyt vakuuttunut siitä, että teksti on absoluuttisesti osittain ristiriitaista. Epäilen virheiden olevan loogisissa johtopäätöksissä - ehkä myös jo perusteissa. Edellinen tuntuu todennäköisimmältä.

- Inhimillisen käytännön taso riippuu subjektin kehitystasosta, joka määräytyy sen mukaan, millainen on nimenomaan objektiivinen todellisuus, missä määrin ja missä muodossa se sisältyy ihmisen toimintaan ja ohjaa sitä.
- JUURI NOIN! JUURI NOIN! HIENOA!

s.152   - Lenin: Käytäntö määrittelee "mikä yhteys esineillä on ihmisen tarpeisiin" (So. käytännön pohjalla ihmisen subjektiivinen tavoite käy yhteen objektiivisen maailman kanssa.).
- Tuohon tarvitsee vain esine-sanan tilalle sijoittaa jotain muutakin. Kelpaisiko "arvo"?

- ...käytäntö on KORKEAMMALLA niin empiiristä kuin teoreettistakin tietoa... Käytännössä teoreettinen toteutuu materiaalisesti.
- Mitä minä sanoinkaan käytännöstä aikaisemmin!

s.153          - Käytäntö ... on tiedon todenperäisyyden kriteeri.

ss.153-4      - Totuuden kriteerinä käytäntö on absoluuttinen, koska se mitä käytäntö vahvistaa, on objektiivinen totuus. Mutta se on myös suhteellinen, sillä käytännön kriteeri ei itse asian olemuksen kannalta voi milloinkaan täydellisesti vahvistaa tai kumota mitään inhimillistä mielikuvaa.
- (Vrt. 154) - Mielestäni kielletyn ristiriidan laissa on jotain outoa. Otan esimerkiksi arvoteorian: Yksi henkilö arvostaa: a ja toinen: ei-a. Päätelmä: a ja -a on mielestäni tosi. Luulisin pystyväni keksimään melkoisen joukon suhteellisia totuuksia, joissa kielletyn ristiriidan laki ei päde. Ehkä ymmärsin tuon väärin. Ehkä laki tarkoittaa sitä, että noista premisseistä ei voi vetää esim. johto-päätöstä: a tai -a, tai: ei a eikä -a. - Viittaan taidetta ja urheilua kuvaamaani esimerkkisarjaan: Mitä enemmän esteettisessä (tai moraali-) arvostuksessa on kysymyksessä kahden kyberneettisen systeemin historian välinen suhde (sinänsä monimutkainen), sitä absoluuttisempaa on pitää suhteellista totuutta lopullisena oikeana totuutena. Tässä järjestelmässä kielletyn ristiriidan laki ei päde.

- Mitä yksidimensionaalisempi on noiden arvostusten a ja -a sisältö, sitä enemmän, paremmin kielletyn ristiriidan laki pätee (entä 0-dimensionaalinen?). Missä alkaa väitteen niin yleinen muoto, että koko väite on kokemustodellisuutemme ulkopuolella? Onko se: a ja -a >? Meidän on suhteutettava jo premissit jollain tavoin todellisuuteen.

s.155          - Ristiriitaiset arvostelmat A ja ei-A syntyvät objektiivisen todellisuuden ristiriitaisuuden vuoksi.
- Tuolle on esitetty hieno esimerkki: valon hiukkas- ja aaltoluonne, joka täsmää oman arvoesimerkkini kanssa. Päätelmä voi tietenkin olla myös tyyppiä a tai -a.

s.158          - Looginen ristiriidattomuus on jokaisen teorian ehdoton kriteeri... mutta se ei ole lähimainkaan riittävä todiste siitä, että teoria olisi tosi.

s.164         - Yhtä vaikeaa oli luopua totunnaisesta erillisen kappaleen käsitteestä, sillä oletettiin, että ilman tuota käsitettä, joka irrotti ilmiön sen yleisestä yhteydestä, oli mahdotonta selittää mitään fysikaalista ilmiötä.
- Olisi kiva nähdä, miten fysiikka sijoitti ilmiön sen yleiseen yhteyteen. Tuo "eristämisprosessi" toimii tänä päivänäkin osassa filosofiaa, suurimmassa osassa etiikkaa, estetiikkaa, jossain osassa psykologiaa ja hiukan jopa makuasioissakin! Eikö tuon suhteuttamisen todellisuuteen tulisi olla kaiken kattavaa, yleispätevää? Kybernetiikka on eräs tiede, joka tutkii tulevaisuudessa pitkälle tuota suhteutumista - kuten materialistinen dialektiikkakin.

8.1.79                  - HISTORIA!
s.168          - Jonkin ilmiön olemuksen reprodusoiminen ajattelussa on samalla sen historian selville saamista. Jonkin, esineen, ilmiön teoria ei voi olla olematta myös sen historiaa.
- Nyt minulle selvisi! Taidehan on yhteiskunnallista vuorovaikutusta:
Yhteiskunta I (maailma) > taiteilija > yhteiskunta II.

- Historia on yhteiskunnallista vuorovaikutusta menneisyydessä aina tähän hetkeen saakka. Tämän päivän historia on politiikkaa ja tiedettä (ihmisen suhdetta luontoon). Emme sano, että tämä päivä on sinänsä huono. Jonkun yhteiskunnan historiaa (kulttuurihistoriaa) arvioidaan sen menneisyydestä käsin, suhteessa siihen. Tämän päivän ymmärtäminen on suhteellista - se on ymmärtämistä siinä mielessä, kuinka hyvin yleisesti/erityisesti (jostain dimensiosta katsottuna) tunnemme nykyhetken taustan. Absoluuttista arvoa tällä päivällä ei ole - sen arvo on olemassa vain historiaan verrattuna, ja tuon arvon tajuaminen edellyttää aina jonkin asteista historian tuntemusta. Verratessamme vertaamme aina historiaan. Nykyhetkessä vertaamme tätä päivää täällä tähän päivään jossain muualla.

- Tämän arvion voimme soveltaa myös siihen, että vertaamme toista taiteilijaa toiseen. Nämä arviot tehdessämme meidän on tutkittava, onko arviomme yksi-dimensionaalinen - kuten juoksu-kilpailussa vaiko monidimensionaalinen. Silloin joudumme suorittamaan esim. arvioinnin, onko itämaisen ihmisen sisäänpäin kääntynyt aktiivisuus sinänsä jotain absoluuttisesti parempaa kuin länsimaisen ihmisen ulospäin kääntyneisyys. Ja jos on, niin entäpä, kun se suhteutetaan heidän menneisyyteensä: olisivatko he voineet toimia toisin, esim. ajatella päinvastoin kuin mitä ajattelevat?

- Ja: Kumpi heistä on oman maailmankuvansa puitteissa onnellisempi, sopeutuvampi luontoon? Itämainen ihminen on lähempänä käsitystä elämänsä osasta (tuolle sanalle antamassani merkityksessä).

- Länsimainen ihminen on tuolla tasolla epäkypsempi, joten hänen aktiivisuutensa on suuntautunut luonnon muuttamiseen, koska hän kärsii saamastaan osasta - ei tyydy siihen. Itämainen ihminen puolestaan pysyy alttiina suuremmassa määrin luonnonvoimille - on niiden alainen. Kumpikin katsomus on toisen tekijän herra,  mutta kumpikaan ei ole molempien herra. Meille vasta on mahdollista yhdistää nämä kaksi tekijää.  

- Samoin taiteessa: Historian ymmärrettyämme on todettava, että jos on kaksikin eri taiteen arvioimiskriteeriä (esim. kaksi eri maailmankatsomusta), niin taidetta ei voi enää määritellä absoluuttisesti hyväksi tai huonoksi. Se on suhteessa ihmisiin, jotka pitävät tärkeämpänä a:ta, b:tä tai molempia yhtä tärkeänä - eikä kukaan ole tyytyväinen. Taide on näin ollen  (kaksi-dimensionaalisesti ajateltuna) "ihannetilassa" silloin, kun kahden tekijän välinen suhde on "kultainen leikkaus", jossa janan sisällä oleva piste sykähtelee ajan ja paikan (kaksi uutta ulottuvuutta) suhteen edestakaisin +/- -merkkisenä, so. sinänsä neutraalina ilman arvottamista. Paitsi silloin, jos ratkaisemme, että itämainen ajattelu on sopeutumisen kannalta "terveempää", so. maailman muuttaminen [olisi] toissijaista.

- Jos itse ehkä olisinkin taipuvainen ajattelemaan näin, niin huomattakoon että
1) sopeutuminen on sinänsä passiivisempaa kuin "aktiivinen" sopeutuminen - maailman muuttaminen tiedon avulla
2) passiivinen sopeutuminen (pelkkä itsensä muuttaminen) on vain osa sopeutumisprosessia. Tällöin kyberneettinen systeemi ei tehtävänsä, osansa mukaan valmistaudu kohtaamaan myös mahdollisiakin tulevia tapahtumia vaan jättäytyy luonnon armoille. Tämä on passiivisuutta, jos emme tee, vaikka voisimme.

- Tämä "voiminen" ei ole vapauden ilmaus, se on sidoksissa historiaan, tietoon. Itämaisella ihmisellä ei ole ollut sellaista tietoa, joka olisi vapauttanut hänet etsimään uutta tietoa maailman muuttamiseksi kuin länsimaisella.

- Vielä uskon voimasta: "Puhtaimmillaan" usko on sitä, että ihmisen input-maailma supistuu (tietoisesti tai tiedottomasti) kaksiulotteiseksi maailmaksi, jossa on mahdollista vain yhden-tyyppinen input, mutta johon reagoidaan kuten todellisuuteen. Input voi olla sisäinen tai ulkoinen, kunhan se vain on yksiselitteinen. Koko fysiikka reagoi tuohon inputiin kuin totuutena. Tapahtuu maailman keinotekoinen supistuminen (käskyjen ja kieltojen absoluuttinen maailma). Kaikki muuhun tietoisuuteen tarvittava energia - joka on suunnaton - kertyy tuon yhden nimikkeen alle ja... siinä sitä ollaan. Usko voi siis olla hallittua tai hallitsematonta, Meidän tehtävämme on pyrkiä itse- (tai yhteiskunnan) kontrollin alaisena hallittujen uskonvoimien kehittämiseen yhtenä ihmisen työvälineenä. Tulevatko nuo voimat kysymykseen esim. ajatuksensiirrossa? Nuo uskon-voimat ovat sikäli rajoitetut (yhdessä ihmisessä), että ne ovat korkeintaan se energia mikä ihmisestä yleensä on irrotettavissa (mutta sehän on suunnaton!). Tiede antaa tulevaisuudessa vastauksen noiden voimavarojen suuruudesta.

- Käsky ja kielto supistavat maailman kaksidimensionaaliseksi (miksi juuri kaksi-?). Siksi niitä totellaan refleksinomaisesti - silloin kun totellaan, Käsky ja sen noudattaminen ovat suhteessa ympäröivään maailmaan, kyberneettisten järjestelmien toimintakapasiteettiin tuona hetkenä.

- Intuitio: Se ei niinkään ole hyppy, joka sivuuttaa tiettyjä välivaiheita ja menee suoraan maaliin teiden yli lentämällä. Yksityisessä elementaaritapauksessa kylläkin, jolloin avautuu yksittäinen oikotie informaation kulkea; Mieluummin näkisin tämän tapauksena, jolloin opittu asia "hyväksytään'', ja muistista avautuu oikotie suoraan tunne-elementteihin. Tuon tiedon loogista paikkaa rakennelmassa ei enää epäillä. Sitä pidetään faktana, joka suhteessa arvomaailmaamme on jotain mieluista/ epämieluista, vapauttavaa/ahdistavaa jne.

- Intuitio - pikemminkin tuosta tapauksesta erillään - on rakenteen, struktuurin kertakaikkinen uudelleenjärjestäytyminen. Kaikki ikään kuin "loksahtaa" paikoilleen oltuaan sitä ennen yhä ristiriitaisempaa. Tämä laukaisee jännitystilan kyberneettisen systeemin sisällä ja yksinkertaistaa tuon rakenteen - helpottaen yksityisten osasten työpainetta. Intuitio voi olla samaten kahden eri järjestelmän paikoilleen yhteenloksahtamista. Miten tuo ilmaistaan kuvallisesti? Kysymys on samojen alkeishiukkasten olemassaolosta kahdessa eri lokerossa tietyissä keskinäisissä suhteissa. Nämä alkavat jonkin kolmannen ulkopuolisen yhdistävän tekijän vaikutuksesta samaistua. Tämä kolmas tekijä voi olla luokan käsite tai sitten pelkkä yhtäläisyysmerkki (Kuva):            

C > A & C > B >>> C (AB), tai muotoa: A & A = A+A? >  2xA! = ((A)).

- Logiikan ja intuition muoto on sama: Se on tautologiaa, matematiikkaa.
- Intuitio on hetki jolloin kahden asian samuus, yhtäläisyys todetaan.

- Kuten edellä historian, taiteen ja urheilun, niin myös esineen käsitteenmuodostuksessa pätee absoluuttisen suhteellisuus: "Yksidimensionaalinen (kaksi-?)" esine, jolla siis on vain yksi ominaisuus, on tavallaan absoluuttisesti oikea tai väärä. Jos sillä on kaksi ominaisuutta, muodostuu näiden keskinäinen suhde ja tuon suhteen arvostus ympäröivän maailman taholta (so. "missä vaiheessa vanne alkaa olla lieriö jne.).

- Voimme "laskea" nuo mahdollisuudet ja päätellä myös ne maailmat (teoreettiset), joissa syntyy (avaruudessa ja ajassa) jokin meille vielä tuntematon uusi dimensio, näkökulma ko. esineeseen. Mitä useampia ominaisuuksia on, sitä useampia suhdeyhdistelmiä syntyy ja sitä enemmän tuon esineen ominaisuuksien suhteellisuus on absoluuttista. Voimme kuvitella nuo teoreettiset näkökulmat myös miinus-maailman avulla. Pelkkä tietokoneen laskutoimenpide! Nyt alkaa hahmottua!

- Mielikuvituksellisetkin käsitteet rakennetaan todellisuuteen kuuluvista aineksista - vaikkapa kieltämällä ne miinusmerkkisiksi. Tässä mielessä käsitteet ovat aina todellisuudessa kiinni. (Millaisessa maailmassa? Edellinenkin lause olisi suhteutettava tiettyyn aika-avaruus -suhteeseen.) Täysin abstraktitkin käsitteet rakentuvat todennäköisesti tällä tavalla. Ellei niillä ole reaalista pohjaa jossain kohden, emme ymmärrä niitä lainkaan, eikä niillä ole mitään merkitystä meille.

- Joko minulta on loksahtanut jotain paikoiltaan, tai sitten minulla on loksahtanut jotain paikoilleen. Niin selvältä ja yksinkertaiselta             kaikki tuntuu. Kiitos Pavel Kopninille muiden muassa.            

s.173          - Esim: "Valtio on välikappale, jonka avulla yksi luokka sortaa toista."
- Ehkä, mutta vain siinä maailmassa, jossa sorretaan, jossa valtio muuttuu keinoksi sortaa jne. Tästä seuraa kysymys: Miten, miksi on syntynyt tarve sortaa, sillä sorto ei tunnu kuitenkaan olevan välttämätön ehto ainakaan kaikille valtioille - ei ainakaan tulevaisuuden ihannevaltioille. Jos sorto kuuluu ihmiselämään olennaisena osana, välttämättömänä ehtona kaikkeen sisältyen, ei esimerkki-lause kerro valtiosta muuta kuin sen, että se on inhimillinen laitos, että se kuuluu ihmiselämään, koska sorto on ilmoitettu sen tunnusmerkiksi. Lause ei kerro,  miten valtio eroaa kaikista muista sorron muodoista.

- Kun siirrämme suhdejärjestelmän kybernetiikan kielelle, niin olisiko silloin luotava käsite "merkitsevin suhde", oliolle (liikkeelle) tyypillisin tunnusmerkki. Se tulisi liittää jokaiseen määritelmään (jostain seikasta) osoittamaan, että esine tms. on suhteutettu. Kaikkia suhteita ei ole mielekästä ottaa mukaan, koska puhekieli kävisi tällöin mahdottomaksi.

- Ajan kulku varmistaa sen, ettei mistään oliosta koskaan saada lopullista absoluuttista tietoa. Tuo absoluuttinenkin on suhteessa aikaan. Se on suhteessa muuttuvaan aikaan. Tuo suhde on: "Kivi aikojen alussa, kivi tänään, kivi aikojen lopussa". Vaikka kivi itse olisi suurin piirtein sama koko ajan, on se esim. aikojen alussa ensisijaisesti luonnon osa, tänä päivänä rakennusaine, aikojen lopussa kenties energianlähde! Onko vakavasti ottaen olemassa ainoatakaan konkreettisen todellisuuden osaa, jota ei voitaisi suhteuttaa tällä samalla tavalla aikaan, maailmanhistoriaan?

- Esineellä on olemus vain suhteessa tähän hetkeen, tässä ihmiskunnan (tai muun?) historian vaiheessa. Toisessa maailmankaikkeuden kolkassa esineen olemus - ainakin käyttötarkoituksensa osalta - saattaa olla toinen. Silloin nämä kaksi erilaista olemusta on yhdistettävä, mikä taas edellyttää tietoa, jota meillä ei vielä ole.

- Vaikeus tiedonhankinnassa on siinä, mistä ottaa kiinni.

- Olemme kypsiä ottamaan vastaan tiedon - ei ihmiskunnan tietona vaan universaalina tietona: Tämä tieto on tiedon suhteuttamista avaruuteen ja aikaan, siis koko todellisuuteen (myös mahdolliseen) eikä pelkästään ihmiskuntaan.

s.177          - Kun esitin aikaisemmin kysymyksen väkivallan käytöstä tiedostavan ihmisen toiminta-muotona, jäi tuo kysymys ehkä auki. Perusperiaatteena on ihmisen osan käsite. Määrittelin sen siten, ettei tuohon systeemiin (oikein nähtynä) kuulu tarkoitukseton itsetuho. Tarkoituksetonta itsetuhoa on antautuminen ulkoa/sisältä tulevalle väkivallalle ilman että tuolla antautumisella olisi selvä historiallinen tarkoituksensa.

- Mahdollinen esimerkki: Ulkoa tulee mies väkisin sisälle ja alkaa mitään puhumatta hakata minua. Sanaakaan ei vaihdeta, katseita ei vaihdeta. On mieletöntä, ellen puolustautuisi. Poikkeus: Mikäli itsesuojeluvaistoni saa miehen käyttäytymisestä sen verran informaatiota, että koen vastaan-panemattomuuden merkittävänä pelastusmahdollisuutena (mikäli hän on voimakkaampi, aseistettu, nopeampi ja älykkäämpi... ainakin ottelutaktiikassa). Tämä oli ensimmäinen todennäköisyys-laskelma, joka perustui paljolti - uskoon. Tuossa tapauksessa voimankäyttö vastaanpanemisen muotona saattaisi olla tarkoitukseton itsetuho.

- Tarkoituksellinen itsetuho on se muoto, jonka marttyyrit ovat kehittäneet ja kokeneet. He uhraavat oman elämänsä "aatteen vuoksi". He pitävät todennäköisenä, että heidän kuolemansa jää piikiksi toisen lihaan, että heidän marttyyrikuolemansa synnyttämä julkisuus ajaa heidän aatettaan eteenpäin, saa kansanjoukot liikkeelle ja antaa tuolle aatteelle painavuutta - ainakin yhden ihmiselämän painavuuden. Kuitenkin marttyyrius on yleensä viimeinen mahdollinen keino, jota käytetään. Tunnetuin marttyyri oli Jeesus, ja hänen sanomansa elää tänäkin päivänä. Hänen marttyyrikuolemansa sai oikeistaan minutkin ryhtymään hyvän ja pahan teon arvoituksen ratkaisemiseen.

- Mitä tästä jää käyttäytymisohjeeksi? Tarkoituksettoman itsetuhon tapauksessa yritän päästä informaationvaihtoon, mikäli uhka tulee kyberneettisen systeemin taholta - ja tehdä tästä tarkoituksellisen itsetuhon, mikäli itsetuho on väistämätön. Mikäli uhkana on luonto, en voi muuta kuin panna vastaan.

- Nykyaikainen sota ei koskaan enää voi olla tarkoituksetonta itsetuhoa muutoin kuin, että sodanestokeinot - se kaiken-ratkaiseva-nappi - on jätetty vartioimatta, varmistamatta moni-kymmenkertaisesti. Nykysotaa edeltää aina informaationvaihto. Jos on kysymyksessä maailman-laajuinen vihollisjoukko, joka ei enää neuvottele, voimme vain todeta: Informaatiota on saatu puolin jos toisinkin koko ihmiskunnan historian ajan. Meillä on jo riittävän monta vainohullua niin mielisairaaloissa kuin vapaanakin valtaistuimilla, ettemme voi olla olematta jo nyt tietoisia, että jotain on pielessä. Nykyaikainen sota voi enää olla vain  tarkoituksellista itsetuhoa, pahimpana seurauksena koko ihmiskunnan totaalinen tuho. Minkä vuoksi? Mikä on tuon tarkoituksellisuuden perusta? Jos vain muutamakin jää jäljelle elämälle siedettävissä olosuhteissa, on itsetuhosta jäänyt tarkoituksellinen sanoma, opetus jälkimaailmalle. Silloin on jo paljon pelastettu.

- Itsetuhotilanteeseen ei ole muita absoluuttisia ohjeita kuin se, että tuo tilanne on ainutkertaisena suhteessa tuon tilanteen vektoreihin. Näiden suhteiden tiedostaminen ja sen pohjalta toimiminen on ainoa            mahdollinen ratkaisu. Se ratkaisu on aina subjektiivinen - rajoittuneiden kokemusten sanelema, kuten aina tuollaiset tilanteet, joihin liittyy maailman supistuminen tai supistaminen. Tapahtumana se on objektiivinen, historian ja sattuman sanelema. Tapahtuman seuraukset ovat objektiivista todellisuutta, historiaa, mikäli ei ole ketään, joka voisi suhteuttaa, arvottaa sen.

- Onko eläimillä marttyyri-itsetuhoja? Ei - niin kauan kuin ei ole riittävää informaation välitys-kanavaa eikä ennen kaikkea ole historiallisia syitä, jotka pakottaisivat jonkun toisen eläimen ajautumaan tarkoituksellisen tuhon aiheuttajaksi. Saalistajan ja saaliin välillä ei informaatio kulje, eikä sitä tarvita. Ehkä eläimen ja ihmisen välisissä suhteissa jo löytyy riittävää informaation vaihdosta joskus. Eläinmaailma on normaalitapauksessa tyytynyt osaansa, se ei tarvitse tällaista kysymyksenasettelua. Ellei uusi tieto paljasta meille... (sopulien joukkoitsetuhot, haavoittuneen, vanhan eläimen antautuminen saalistajille jne.)

- Puolustautuminen fyysisenä toimintana kuuluu tarkoituksettoman itsetuho