RIEKKO IV 1996

ARVOSTELUT:

31.8.96 Pohjolan Sanomat s.1 - Kolari, Eero Haapala:
Eilen illalla Riekko-oopperan yli puolenyön jatkunutta lähes kolmituntista kantaesitystä oli seuraamassa täydestä katsomosta reilut 1600 ihmistä. Yleisö koki enemmän kuin odotti, mutta esitys oli "sanoin kuvaamaton kokemus" myös Riekon tekijöille, joille ilta oli läpi talven jatkuneen uurastuksen täyttymys.

Valtavan talkootyön tuloksena syntynyt esitys jatkaa edeltäjänsä Velhon tarinaa ajassa 1600-luvun loppuun. Velhon kolmen vuoden esityskaari ja sitä seurannut nyt ensi-iltansa saanut Riekko ei riitä 250-päiselle Riekko-porukalle, vaan jo nyt työn alla on kolmen vuoden päästä ensi-iltaan tuleva Käärme-ooppera, joka elää Velho-niemessä edeltäjiensä tavoin kolme vuotta. Käärme päättää maailman synnystä lähteneen Velhon         tarinan kertomalla ajasta Riekon jälkeen, eli 1700-luvun alusta hamaan maailman loppuun.

Mutta senkään jälkeen Velhoniemi ei vielä hiljene, vaan tekijät ovat jo nyt sitoutuneet vuoden 2002 "mahdottoman tuntuiseen projektiin". > s.13

 

31.8.96 Pohjolan Sanomat s.13 - Kolari, Eero Haapala:
Riekkoa seuraa käärme - Velhoniemessä elämää vielä vuonna 2002
Vähintäänkin 60 000 talkootyötunnin synnyttämä Riekko-ooppera oli eilen ensi-illassa. Lähes kolmituntinen Riekko esitetään tänä syksynä kaikkiaan seitsemän kertaa, joista eilinen ja sunnuntain esitys on loppuun myytyjä. Tavoite lipunmyynnissä oli saavutettu jo ennen ensi-iltaa. Vieraat öiseen Velhoniemeen ovat Velho-ooppera Ry:n puheenjohtaja Hilja Liimataisen mukaan tulleet pääasiassa eteläisestä Suomesta, joten Velhoniemen oopperoiden matkailullinen tavoite on saavutettu täysin. Taloudellisesti Velho kantoi itse itsensä ja sitä odotetaan nyt myös Riekolta.

Velhon ja sitä seuranneen Riekon menestys ja tekemisen ilo ovat olleet kannustamassa tekijät suunnittelemaan jatkoa, ennen kuin Riekko oli saanut edes ensi-iltaa.

Maailmanloppu 1999
- Mikäli olemme henkisesti ja taloudellisesti pystyssä esitämme kolmen vuoden päästä Käärme-oopperan, joka tulee kuvaamaan aikaa 1700-luvun alusta lähi-historiaan, tähän päivään ja siitä eteenpäin aina maailman loppuun, lupaa Riekon ja Velhon ohjaaja Keijo Kupiainen.

Käärme esitetään vuosina 1999, 2000 ja 2001. Uuttu-Kalle, Kalervo Uuttu kertoo Käärmeen jatkavan sitä löysää tarinaa mitä sen edeltäkin ovat olleet.
- Velho, Riekko eikä Käärme ei ole historian oppitunteja, vaan me teemme tämän kaiken taiteen keinoilla taiteen piikkiin, korostaa Uuttu.

- Käärmeessä mahtava Iso-Venne perustaa kaupan. Vennen nainen on alistettu nainen, jolla kaupan takana sontaläjän päällä maailmankuva jää pieneksi ja ahtaaksi, raottaa Uuttu tekeillä olevaa Käärmettä.

Käärmeessä mukaan tulee  alueen laestadiolaisuus, joka saa korpelaiset mitat.
- Isot seurat vielä pidetään Velhonimessä, oikein laestadiolaiseen malliin. Uskonto tulee väliin päällimmäiseksi asiaksi, kertoo Uuttu.

Hän kertoo tehneensä Riekkoa samaan aikaan, kun Velhoa harjoiteltiin ja esitettiin ja nyt työn alla on jo Käärme.

Myös Käärmeen musiikki on säveltäjä Ilpo Saastamoisella jo itämässä.
- Pitkän työputken ja lyhyen yön jälkeen läksin ajelemaan Helsinkiin aamuksi, kun auton moottori alkoi aamutunneilla soittamaan minulle Käärmeen alkusoittoa. En voinut pysäyttää autoa, koska silloin laulu olisi loppunut, joten minun piti kirjoittaa se ajaessa paperilapulle ylös. Moottori soitti jotain neliäänistä kaanonia useammassa sävellajissa, kuvaili Saastamoinen Käärmeen sävelten syntyhetkeä.

Velhoniemen huikea loppu
- Varsinaisia vaikeuksia aiomme hankia sillä, että vuoden 2002 kahden viikonlopun perjantaina esitetään Velho, lauantaina Riekko ja sunnuntaina Käärme, päivittelee Kupiainen.

- Se on varsinainen maratonhanke, jossa mitataan senkkaa, mutta siihen me tekijät olemme sitoutuneet ja toteutuu mikäli sotaväsymys ei yllätä, kuvaili Kupiainen.

Hän korostaa, että kyse ei ole oopperafestivaaleista, vaan kymmenen vuoden mahtavan elinkaaren kiinnilyönnistä hyvän sään aikana.
- Sen jälkeen seuraa tyhjyys, vakuuttaa Kupiainen.

 

1.9.96 Kaleva s.11 - Esko Aho: Riekon kostea kosto - Kantaesitys
Riekko-ooppera Ylläksellä Äkäslompolon Velhoniemessä 30.8.
- Sävellys Ilpo Saastamoinen, sanoitus Kalervo Uuttu alias Uuttu-Kalle, ohjaus Keijo Kupiainen, lavastus Erkki Alajärvi, valot Matti Keränen, puvut Ritva Starck ja Anna-Mari Kuru, kuoron valmennus Kai-Jussi Jankeri. Rooleissa: Annukka Hirvasvuopio (Inga), Jaakko Gauriloff (Pierra), Sisko-Inkeri Pesonen (Ahku), Kalervo Uuttu (Velho), Anni Räsänen (Maria), Niila Laiti (Marian sulhanen), Julius Pesonen (Marian poika), Kalle Fält (Pirkka), Taisto Polvi (Pappi), Tuomo Häkkilä (Vouti).
- Kuoro, tanssijoita, lapsia ja avustajia sekä Pohjantahti-orkesteri: Ilpo Saastamoinen (sähköbasso), Pekka Toivanen (kosketinsoittimet, harppu), Pekka Nylund (kitara), Seppo Heikkonen (saksofonit, klarinetti), Kari Kääriäinen (lyömäsoittimet).

Perjantainen Riekko-oopperakokemus edusti kaikin puolin märkää sinnittelyä, vaikka sade ei valunutkaan niskaan aivan koko ajan. Valtaosa yleisöstä näytti kaukoviisaasti varustautuneen kunnon sadeasuin, jotkut jopa sisäisin lämmikkein, kuten satunnaisesti saattoi katsomon pimeydessä kuulla tai haistaa.
"Tämä on kuule kansanoopperaa, ei pidä ottaa liian vakavasti", valisti asioista tietävä lappilainen tuttava väliajalla. Yön kolmituntisen aikana oli pakko vähitellen antautua hänen näkökannalleen.

Luonnon armoilla
Riekossa lensivät Velhoniemeen paljon suuremmat voimat kuin pelkkä musiikki, näyttämökuva ja teksti. Ooppera on ennen muuta suuri alueellinen voimannäyttö, Lappi-uskon synnyttäjä, josta voinee käyttää termiä seutukuntaooppera.

Amatööriesiintyjien loputon innostus herätti taas myötätunnot, tosin myös säälin-sekaista ajatusta. En näet olisi pakottanut edes koiraa ulos kantaesityksen säähän, saati sitten nuoria, herkkäkurkkuisia laulajia. Soittajat oli sentään suojattu omaan pikku mökkiinsä näyttämön oikealle sivustalle samaan tapaan kuin taannoin Tornion Tulinuolessa.

Sateen sattuessa sateessa. Se on ainoa vaihtoehto käytännössä, koska suojaavaa katosta ei Velhoniemen päälle ole katsottu aiheelliseksi rakentaa, luultavasti ylivoimaisten kustannusten pelossa.

Yleisöä saapuu bussilasteittain pitkien matkojen päästä. Heille ei haluta tuottaa pettymystä. Olisikin tavallaan hengen vastaista, jos Riekko-oopperan kantaesitystä ei järjestettäisi luonnonvoimien pikku vihoittelun vuoksi, käsitteleehän tämä osin historiallinen teos aikaa, jolloin Lapissa elettiin etupäässä luonnon armoilla ja antimista.

Ajan kielaimesta
Uuttu-Kallen kirjoittama Riekko-oopperan libretto lähtee liikkeelle aamuhämäristä, jolloin "Lappi elää neitseellistä aikaa. Aurinko-poro jutaa taivaan palkisilla ja ajan suopunki juoksee verkalleen ajan kielaimesta".

Neitseellisyyttä konkreettisella tasolla edustaa Ingan kivulla maailmaan saattama tytär Maria.
Ennalta arvattava tarina jatkuu tietysti siten, että Pirkka Pirkkalainen tulee ja ryöstää Neitsyt-Marian mukaansa sitä tiettyä epäsiveellistä tarkoitusta varten.
Tytön sulhanen yrittää estää, mutta "vallan miekka lävistää hänen sydämensä".
Kostoksi Velho kiroaa Pirkan. "Juopa on tullut Lapin ja lannan välille."

Toisessa näytöksessä pappi ja kruununvouti saapuvat verottamaan ja kastamaan. "Risti pystytetään seitojen viereen."

Mariakin palaa lopulta kotakentälleen vauraana vallasrouvana. "Maailma raiskaa neitsyeen sielun." Silkki ja kulta näkyvät kiinnostavan enemmän kuin luontais-  ja porotalous. Marialla on mukanaan puoleksi lappalainen poika, jolla on silti tallella "riekonvalkea lapsen usko, usko joka äidiltä on jo hävinnyt".

Ooppera kulminoituu melodramaattisesti siihen, että poika laulaa äidilleen elämän peruselementit: maan, veden, tulen ja ilman laulut. Laulut jotka Velho kätki riekon höyheniin". Äiti piehtaroi, ilmeisesti omantunnontuskissaan taustalla.

Siispä: "Yksi on linnuista suurin."

Näin oopperassa nousevat esille suurimmat lappilaiset teemat, kuten oman kulttuuri-perinnön parhaat arvot, lantalaisten miekan ja ristin voimalla suorittama historiallinen sorto sekä lappilaisen kulttuurin mahdollinen uudelleen viriäminen.
Lappilaisen kulttuurin yhtenäiskäsitettä ei Riekossa sen syvemmälle problematisoida, vaikka saattaisi olla syytä.

Äärirajoilla
Riekko-oopperan märän kantaesityksen perusteella on mahdotonta vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä esiintyjien musiikillisista taidoista. Ainakaan yrittämisen halun ja uhrimielen puutteesta ei ketään voinut moittia.

Toisaalta muistiin kirjautui sekin, että lähes kaikilla amatöörisolisteilla - ja ennen kaikkea kuorolla - ilmeni tuon tuosta esimerkiksi puhtaus- ja rytmiikkaongelmia, jotka tulivat tutuiksi jo Velhossa. Ne olivat sitä luokkaa, että korva kuuli, vaikka mielessäni olin valmis suodattamaan ääni-informaation ikään kuin "sormien läpi" olo-suhteiden ja palavan innostuksen takia. Ilpo Saastamoinen on taas kirjoittanut vaihtuvissa tahtilajeissa etno-, popjazz-svengiä, joka vaativuudellaan koettelee paikallisen osaamisen äärirajoja.

Saastamoisen persoonallisesta tyylistä joko pitää tai ei, riippuen muun muassa siitä, kuinka postmodernisti suhtautuu kansanperinteen, rytmimusiikin ja elektroniikan synteesiin.

Riekko-oopperassa Saastamoinen on ajoittain entistäkin villimpi yhdistelijä, joka suorastaan ilottelee uusilla lantrauksillaan. Oopperan musiikillinen dramaturgia ei valitettavasti hahmotu yhtä selvänä kuin Uuttu-Kallen patentti-libretto, vaan pyrkii hajoamaan epämääräiseksi jatkumoksi, josta puuttui kuultavissa oleva suunta ja päämäärä.

Parhaimmillaan Saastamoinen on mielestäni hitaissa, balladinomaisissa herkistelyissä, joita hän on kirjoittanut etenkin naispäähenkilöille. Heikoimmillaan hän esittäytyy, kun musiikki häilyy esimerkiksi pappiskohtauksissa perinteisen klassisen ilmaisun (à la Viimeisten kiusausten Joonas Kokkonen) ja lievän etnon rajamailla. Silloin ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.
[8.7.2013 !!! IS: Samat sanat kirjoituksesta!]

Sulavat rytmitykset
Ohjaaja Keijo Kupiainen hallitsee Riekko-joukkojen siirrot ja ryhmitykset harvinaisen sulavasti, kun ottaa huomioon esiintyjien laajan kirjon. Henkilö-ohjauksen tietyt Lapinukko-maneerit lienevät enemmän persoonakohtaisia kuin ohjaajan haluamia näkemyksiä.

Paikoin Riekossa isketään tarkoituksella yli, jotta yleisöllä olisi katsottavaa. Tämän puolen kulminaatio tapahtui kaikkien ihmisesiintyjien ja asiaan kuuluvien elikkojen kirmaillessa markkinakohtauksessa ristiin rastiin ympäri näyttämöä orkesterin  jammaillessa taustalla kuin viimeistä päivää Porin jatsia.

 

1.9.96 su Pohjolan Sanomat s.6 - PT HAKALA: Jo vain uuden elämyksen äärellä
(Kuva I: Karhu jonka suonissa virtaa niin Velhon kuin Riekonkin veri: Uuttu-Kalle.
Kuva II: Risti on pystytetty seitojen viereen. Pian on vanhan pakko väistyä.)

"Ei ole tämmöstä ennen nähty. Tätä se loviuni tiesi." Menomatkalla ajattelin perillä odottavaa hämärtyvää Lapin kauneinta luontoa. Muttei siitä keskiyön kummallakaan puolella juuri mitään nähnyt. Oli pimeä ja vetiset pilvet matalalla. Alku kello 22:n tienoilla ja odotettavissa esitystä väliaikoineen vähintään kolme tuntia. Voisiko taiteiden yö alkaa aikaisemmin? Tosin Riekon dramaturgiaan ei kokoaikainen auringonpaistekaan sovi: niin tärkeää on muun muassa valoilmaisu. Muutenkin juuri oopperan näyttämöllepano oli äärettömän kaunis. Ja Saastamoisen musiikki jopa hiveli korvaa, eklektinen etno ei niinkään pääosassa.

Ajoittainen sade sähköisti täpötäyttä katsomoa. Elävän tulen valaisemat veneet rantautuivat parikin kertaa; Huikeaa perspektiiviä antoivat vastarannan tulet ja perinteisesti pilviin tietänsä valaissut lasersäde finaalissa. Jotain lämpimän-pakahduttavan elämyksellistä sisältyi yleisön poistumiseen. Mieli täynnä teatterin magiikkaa, taiteellisia kokemuksia, ja tien kummallakin puolen esiintyjiä soihtuineen. Vaimeasti: "Hyvää yötä." "Kiitos kun kävitte."

Yleisön sielua nyrjäyttämässä
Näin oikean operaattorin tapaan halusi ohjaaja Keijo Kupiainen Riekon valo-suunnittelua ja -toteutusta täytyi ihailla. Ammatti-ihmiset olivat asialla. Juuri tällaisessa produktiossa valaistuksen tulee olla parempaa kuin "ettei sitä huomaakaan". Muistelen vaikka kodan hehkuvalaisua, ristien dramaattisia heittoja, sinisiä kenttiä. Erityisesti keskellä sijaitsevan kodan käyttö paransi näyttämöllistä iskuvoimaa. Ja sitten kun valta sen syrjään pyyhkii, lavastus toimii Velhoa selkeämmin. Ristien ja seitojen kuja on hyvin vaikuttava. Matter-akan mahtavuus ei jätä moitteen sijaa. Ja silmälle sopusuhtaisesti sijoittuvat toisen näytöksen aittarivistötkin. On muistettava mainita myös kansatieteellisesti välttämätön tarpeisto. Sen keräämisessä ja toteuttamisessa on varmasti ollut oma vaivansa. Niin Riekko kuin Velho (ja aikanaan syntyvä Käärme) perustuvat mittavalle talkootyölle. Ja kun sen parasta on, harrastajien ja ammattilaisten ero jää mielipidekysymykseksi.

Se, että Riekosta säteilee visuaalinen voima, on paljolti myös puvustuksen ansiota. Riittävät epookkikiinnikkeet ovat varmasti kunnossa, mutta yleisilme on enemmän. Maan väreissä kansa muistuttaa suurten mestareiden maalauksia. Ja tavanomaista suurempaan lie pyrkinyt myös säveltäjä Ilpo Saastamoinen. Hänen kudoksensa on poikkeuksellisen rikasta. Vertaan nyt vaikka viimeksi kuulemaani Tornion "Tulinuoli" -musiikkiin. Ensimmäistä kertaa jäin tunnistaen (vaikkei asia tietysti näin yksinkertaista ole) nauttimaan laulajien melodiakuluista. Saamelaisuutta, ugrilaisuutta? Ei väliä, mutta mystinen ajassa peremmälle siirto oli läsnä. Sitten Saastamoinen sallii itselleen jopa "oopperamaisuuksia". Musiikki sisältää ironiaakin. Ja ei jää epäselväksi, että hän on Lapin, ei Lannan äänenkannattaja. Kuullaan jopa tertsetti. "Älä vie" -melodian kaarroksesta rakentaisi vaikka Suomen Euroviisu-ehdokkaan. Raskain musiikillinen painoarvo annetaan taas kuorolle. Emytologisia halajavat sekatahtilajit onnistuivat toteutua useimmiten, vaikka ainakin ensi-illassa muutamat saumat vielä kiehnasivatkin. Saastamoisen kuorot ovat kiehtovia haasteita. Riekko-ooppera tekijänsä kärkeä.

 
Vaikkei laulun lahjaa, niin linnuista suurin
Näin sanoo Uuttu-Kalle vaikeasta Riekosta. Yksittäiset solistit upotan omassa katsojakokemuksessani kokonaisuuteen. Toisilla draamalliset ylilyönnitkin sopivat tilanteisiin, ja kauniit melodiat tulkittiin aina kauniisti. Silmä tapaa usein tosi suuria joukkoja. Keskitetyt tilanteet kuten markkinat ovat koreografisesti täysipainoisia. Mutta tilanteissa, joissa kansan tulee sivussa tai taustalla vain elein ja asennoin ja liikkein reagoida, havaitsi turruttavaakin samankaltaisuutta, päämäärättömältä vaikuttavaa edestakaisin juoksua.

Kirjoitukseni tulee perimmäisimmän kysymyksen äärelle. Ei Velhoa, ei Riekkoa ilman Kalervo Uuttua, libretistiä. Käsiohjelman kuvassa hän puhuu kännykkään. Yhteys lie maanalisiin ja kyse kuikkapussin merkityksestä luovuudelle! Lehtihaastatteluissa Uuttu-Kalle puhuu tekstiensä löysyydestä. Tarkka havainto. Tosin Riekossa on juoniaines ja se erottuu selkeästi. Pirkkalaisten tulo, kristin-uskon tulo, verotuksen tulo. Ja kun kyseessä ei ole mikään kunnon kansanooppera (joita Ilmajoella, Virroilla), myyttiset mausteet tekevät edelleenkin hyvää. Sekoittavat.

Nähtävästi pohjoinen Uuttu on sen verran vahva persoona, että eteläinen Kupiainen jää toiseksi. Tällä tarkoitan kokonaisuuden dramaturgista toimimista. Nyt sangen monet jaksot ovat lievästi sanottuna juuri ja juuri sillä rajalla, etteivät muuta haukotuttaviksi. Kohtausten keskinäinen rytmityskin kaipaisi jäsentelyä. Jos olisi tutustunut librettoon etukäteen (esityksissähän sitä ei voi lukea), tilanne hieman helpottaisi. Syntymisen tapahtumaan liittyy toki monia haltijoita, mutta odottelu kodassa ja sen ympärillä alkoi vaikuttaa ylimitoitetulta.

- Aikanaan parkaisi. (?)

- Aikanaan Neitsyt Maria palaa lapsuuden kotakentälleen mukanaan poika, jolla riekon valkea lapsen usko. Kyse on oopperan sanomaltaan tärkeästä finaalista. Menee tosi oopperataiteeksi: Marian maassa ryömimiset, arkkujen kullan ja silkin hipelöimiset ja kaiken yllä kaartavat poikasopraanon herkistelyt. Silti olen aivan varma, että jollekin toiselle juuri tämän kohdan elämyksellisyys puristaa rintaa ja kyyneleitä.        

On helppo kirjoittaa: Taas he tekivät sen! On helppo kirjoittaa: Tuon ratkaisisi toisin, miksi he pitkittävät, lisää-tyylittelyä. Joka tapauksessa Riekko niin kuin Velhokin ylittää kirkkaasti sen rajan, jossa tehty valtaisa työn määrä tuo myös riittävää taiteellista potkua muillekin kuin esiintyjille. Saastamoisensa ja edellisen velhoilun sisäistänyt ei pety.

 

1.9.96 su Lapin Kansa - Jussi Hyvönen (Kuvat Ilkka Koskinen):
Kansanooppera Riekko - lappilaisten sykähdyttävä joukkovoiman näyttö
Edessä kappale kauneinta Lappia: tunturijono Launio, Kesänki, Kellostapuli, Ylläs... Mutta ennen sitä Äkäslompolo ja siinä Velhoniemi, jonka lapinkentällä nähtiin ja kuultiin historian kohtalon hetkiä Lapin ihmisen elämässä. Oopperatrilogian toinen osa Riekko oli valmistunut ensi-iltaansa.

Lappilaisen suurproduktion ensimmäisestä osasta Velhosta en ole nähnyt pätkääkään. Täytyy Riekon nähtyään anteeksipyydellen tunnustaa, että taisin sitä hivenen aliarvioida. Riekossa Lapin ihmiset elävät kahden aikakauden, keski- ja uudenajan, murroksessa, joka kätkee sisälleen dramatiikkaa aineen ja hengen valtataisteluista pirkkalaisten verottajien kristinuskon puuttuessa Lapin neitseellisyyteen.

Oopperan tärkeät peruselementit: maa, vesi, tuli ja ilma liittyneenä Lapin luonnon taikavoimaan esittäytyvät oopperassa pieteetillä ja reaalisuudella, jollaista on mahdotonta kokea oopperatalojen parrasvaloissa.

Juonen yhdistymistä historian todellisuuteen auttoi aidon ympäristön lisäksi 200-henkinen esittäjäkaarti Lapin eri kunnista. Joukkovoiman hengen näyttävä mahti näytti rakentuvan jokaisen esitystarmoa pursuavasta panoksesta.

Sisältö kiinnostaa
Riekon juoni on mukaansa tempaava alusta alkaen. Keskeisimmän henkilön, Marian kivulloiseen syntymiseen loitsuineen uhrataan runsaasti aikaa. Välähdyksenomaisesti Marian kehittyminen kypsäksi naiseksi näytetään varjokuvin. Ja sitten tulee Pirkka Pirkkalainen ylpeine väkinensä. Lukee lait Lapinmaahan, määrää verot, häpäisee seidat ja ryöstää Marian paluuretkeä sulostuttamaan. Velho kiroaa Pirkan, ja vihollisuudet pirkkalaisten kanssa alkavat.

Toisessa näytöksessä siirrytään uuteen aikaan. Seitojen viereen pystytetään krusifiksi ja pappi kastaa pakanoita oikeaan uskoon. Luontaistalous vaihtuu markkinatalouteen. Kauppiaita saapuu runsaasti Lapin ulkopuolelta.

Oopperan lopussa ryöstetty Maria palaa poikansa kanssa kotakentälleen vaurastuneena vallasrouvana. Pojassa on puolet lantaa ja puolet lappia. Hänessä on tallella riekon valkea lapsen usko, joka äidiltä on jo hävinnyt. Poika laulaa äidilleen Velhon riekon höyheniin kätkemät laulut maasta, vedestä, tulesta ja ilmasta. Tulee täydellinen pimeys. Hetken kuluttua syttyy Äkäslompolon ylle juhlavalaistus. Oopperantekijöiden suuri joukko kirmaisee iloisena esiin ja kumartaa yleisölle syvään yhtaikaisesti monta kertaa.

Esitystä seuratessa ei voi välttyä samaistamiselta monessa yhteydessä tähän päivään. Kolonialismi ajatuksena ei ole tuulesta temmattu. Vallasta ja sen käytöstä on katkeruutta herättäviä kokemuksia. Mitäpä ensi-iltapäivän lounaalla olisi kuningasvierailun yhteydessä voitu tarjota kuin riekon rintaa. Lappia tarvitaan monessa muodossa.

Kuorolla merkittävä osuus
Keijo Kupiaisen osuus oopperan visuaalisesti näyttävissä ratkaisuissa on katseet vangitsevaa ohjaustyötä. Kuoro on esillä lähes koko esityksen ajan. Oleminen ei tyydytä, vaan kuoro toimii ihmismielen tulkkina kohdistuipa se sitten yksilöön tai joukkoihin, on se kiihkeällä toimivuudellaan aina nostamassa tunnevaihtelujen voimaa. Aggressiivisina pirkkalaisina, lappalaisina ja pakanoina kuorolaiset nähdään monissa rooleissa vaihtuvissa asuissaan. Apulaisohjaajana Edvin Laineen kanssa Keijo Kupiainen on saanut kiitettävän taidon käsitellä ja liikutella joukkoja.

Eräs vaikuttavimpia kohtauksia oli pirkkalaisten tulo järven yli, samoin ristisaatto soihduin valaistuissa veneissä yli pimeän veden.

Kuoron pitkäjännitteisestä harjoitustyöstä saatiin nauttia laulujen osaamisena ja tulkinnallisena esityksenä. Ilpo Saastamoisen tavallisesta poikkeava soinnutus ja polyrytmiikka eivät rivilaulajalle helpolla avaudu ja jää muistiin. Kiitos tästä Kai-Jussi Jankerin herpaantumattomasta harjoittamisesta ja johdosta esityksessä. Vahvuuksissa, varsinkin mieskuorossa, oli silmä ja korva selvästi ristiriidassa keskenään.

Ilpo Saastamoisen musiikki outoudessaan antaa tapahtumille etäisyyttä. Pieniä välähdyksiä vilahtelee tutusta ympäristöstä ja yleensä sävelmistö on melodista, mukana monenlaista ensemble-ilmaisua. Orkesteri Pohjantahti on äänessä koko ajan saaden aikaan parissa kohtauksessa hyvinkin järisyttäviä tehoja, efektejä. Kansanoopperaan toimiva orkesteri ja musiikki vaikutti tyydyttävältä.

Solisteissa moneksi
Riekon solisteista odotetusti ammattilaiset tulivat esille. Tuomo Häkkilän Vouti sai kansalaiset nöyrtymään vahvalla äänellään ja pelottavalla olemuksellaan. Valtapolitiikassaan näyttävästi esiintyi myös Taisto Polvi pappina. Äänellisesti vaikuttava lappalaisten nöyryyttäjä oli myös pirkkalaisten päällikkö Kalle Fält, joka jo äänellänsä sai luovuttajan antautumaan.

Annukka Hirvasvuopio osasi samaistaa naisen synnytystuskat ja käytti ääntään musikaalisella taidolla Ingan roolissa. Kittiläläinen Anni Räsänen vaikutti melko aralta Marian roolissa. Esitysten myötä varmaan hänenkin lauluihinsa rohkeutta löytyy. Marian poikana Julius Pesonen lauloi ohenteisella kirkkaalla äänellään melko puhtaasti ja vapautuneesti. Vikkeläjalkainen ja kansanlaulajana kokenut Jaakko Gauriloff oli yksi illan onnistuneimpia roolihahmoja. Isä-Pierra odotti saavansa pojan, mutta piti tiukasti tyttärestään kiinni pirkkalaista ryöstäjää vastaan. Sisko-Inkeri Pesosen Ahku osasi loitsut ja poppakonstit ammattitaidolla. Ja ei oopperaa ilman tanssia tai balettia. Pirjo Paavalniemen koreografia kevensi monessa yhteydessä dramaattista tunnetta.

Kalervo Uuttu ei Velhon osassaan säveliä tarvinnut. Esiintyminen oli näyttävän teatraalista, mutta sanoista ei aina saanut selvää. Samaa on sanottava monista mieskuoron osista. Uuttu-Kalle nousee oopperan sankariksi sanoituksen ja librettonsa johdosta. Niissä puhuu aito Lapin mies uskottavaa kieltään.

Esityksiin kannattaa varautua kylmää ja sadetta vastaan. Ensi-illassa perus-elementeistä vesi uhkasi koitua illan täydelliseksi huomion kohteeksi runsaine sadepilvineen. Esiintyjien lyhtyrivit ja toivotukset pitivät kosketuksen lämpimänä yleisöön vielä poistumistiellä.
JUSSI HYVÖNEN

 

2.9.96 ma Keskisuomalainen s.3 - Kulttuuri
Riekko lensi katsojien sydämiin lappilaisen oopperatrilogian toisen osan kanta-esityksessä Kolarissa. Vallan ja vallattomuuden, ristin ja seidan törmäys jonka lappalainen hävisi. > Sivu 7

> 2.9.96 ma Keskisuomalainen s.7 - Kolari, Lauri Åkerman:
Riekko nousi siivilleen - Lapin oopperatrilogian toisen osan kantaesitys valloitti

"Outoja on uneni outoja on näkyni.

Ouvosti on kulkenut pirra kuvioilla

kolkosti on korppi korissu

kummasti on riekko naukunu

luihusti juoksi musta kettu

vistosti vesi marrasti.

Outoja on oleva kummia on tuleva."

Ammattilaisten ja harrastajien yhteistyönä syntynyt Riekko-ooppera jatkaa siitä, mihin Velho jäi. Lappalaisen myyttien ja vieraan kulttuurin ja vallan törmäys on väistämätön. Risti voittaa loitsun, miekka voittaa jousen. Mutta jotain jää sittenkin jäljelle, riekon höyheniin kätkettynä, laulu ja kansan juuret.

Äkäslompolossa Velhoniemessä esitettiin trilogian ensimmäistä osaa Velhoa kolme vuotta. Se keräsi katsojia 20 000 ja antoi lupauksen jatkosta. Riekko-ooppera kertoo Lapin muutoksesta, pirkkalaisten tulosta, veron kannosta, vallan mausta. Se kertoo ristin noususta Lapin kentille, armottomana ja kovana. Vanha joutuu väistymään, neitseellinen aika on ohi. Velho kiroaa Pirkan ja ikuinen juopa on syntynyt Lannan ja Lapin välille. Niin menettää myös Lappi neitsyytensä.

Kahden miljoonan markan budjetilla toteutettu produktio on uskomaton voiman-näytös. Muutaman ammattilaisen tukemana Luoteis-Lapin väki on saanut aikaan esityksen, joka sekä taiteellisuudellaan että luovuudellaan nousee suomalaisen oopperamusiikin ylimpiin kasteihin.

- Hyväksyn määritelmän, että ooppera on eliittitaidetta. Minusta eliittitaiteen tunnusmerkkinä on, että työ tehdään hyvin, koko sielulla ja vain taiteellisen päämäärän eteen. Tällä mittarilla Riekko on eliittitaidetta, sanoo ohjaaja Keijo Kupiainen.

"Outoja on oleva, kummia on tuleva"
Oopperan libretto on Kalervo Uutun, "Uuttu Kalle", käsialaa. Pohjoisen mies on tarinankertoja, myyttien ja tarujen kokoaja. Vaikka omat siteet lappilaisuuteen ovat voimakkaat ei teksti sorru naiviuteen eikä myyttiseen hämärään. Samalla kertaa Lapin historiaa ja yleismaailmallista vallan ja vallattomuuden törmäystä.

Hienovaraista ja samalla rajun voimakasta kuvausta. Tarinan voima pysyy koko ajan läsnä, kliimaksit seuraavat toisiaan; Marian syntymä, pirkkalaisten tulo, kristinuskon saapuminen, markkinakohtaus, seitojen tuhoaminen ja finaalin riekon laulu. Jännite pysyy ja pitää katsojat otteessaan.
Laulujen hieno sanallinen rytmi ja sisältö kietoutuvat toisiaan tukevaksi, kirkkaiksi kuin Lapin purot.

"Meissä kaikissa on sisällä laulu"
Musiikin oopperaan on säveltänyt Ilpo Saastamoinen ja on varmasti yksi hänen parhaimmista töistään. Riekon musiikista löytää vaikutteita niin keskiajan musiikkiperinteestä kuin saamelaisten ja sukulaiskansojemme musiikista. Laaja-alaisuutta on myös selvät viittaukset suomalaiseen virsimusiikkiin körttiläisyyden selvänä poljentona.

Oopperan libretto ja musiikki kulkevat kuin kaksi marjaa. Ne tukevat toisiaan ja nostavat kohtaukset erillisiksi helmiksi rikkomatta kuitenkaan teoksen kokonaisuutta.

Veren seisautus ja lopun Yksi on linnuista suurin ovat yksi musiikin vasta-kohtaisuuksista. Toisen raju poljento ja voimakas alkukantaisuus ja jälkimmäisen lyyrinen herkkyys kuvaavat koko teoksen musiikillista elementtisyyttä. Yksittäiset laulutkin nousisivat itsenäisiksi teoksiksi pitäen kuitenkin sisällään jatkumon alkusoitosta finaaliin.

"Ei tullut poikalasta, ei tullut metsämiestä"
Marian rooli on kaksoismiehitetty. Kantaesityksessä roolin lauloi kittiläläinen Anni Räsänen. Toisena Marian roolia esittää sodankyläläinen Merja Yli-Tepsa. Kumpikaan ei ole oopperan ammattilainen ja se ehkä kuului Anni Räsäsen esityksestä. Vaikka ääni oli kaunis ja sointuisa, niin ehkä kantaesityksen jännitys ei saanut kaikkia voimavaroja käyttöön.         

Näyttämöllisesti Räsäsen esitys oli loistava, tausta tanssin harrastuksesta antoi liikunnallista ilmaisuvoimaa.         

Marian pojan roolissa oli nuori Julius Pesonen, jonka soolo oopperan finaalissa herkisti koko katsomon. Toivottavasti äänenmurros ei tule ennen kuin kaikki kolme esitysvuotta ovat takanapäin.

Marian vanhempien roolissa ovat Velhostakin tutut Annukka Hirvasvuopio ja Jaakko Gauriloff. Hirvasvuopion esitys oli vankka ja tunneskaala lapsen syntymästä tyttären menettämiseen pirkkalaisille osoitti todella korkeaa osaamista ja sielun likoon laittamista. Jaakko Gauriloff nousee yhdeksi esityksen johtohahmoiksi, ei välttämättä niinkään roolinsa kautta kuin esiintymisensä. Kärppänä pyörivä lappalainen niin ilossa kuin surussakin osoitti sellaista laulullista ja näyttämöllistä osaamista, että hänen toivoisi jatkavan "uutta uraa".         
Papin roolissa on Taisto Polvi, joka on nähty tänä kesänä Virroilla Karhu-oopperan pääroolissa Martti Kitusena. Voutina on Tuomo Häkkilä, jolla on ollut päärooli mm. Ahti Sallisen Punaisessa viivassa.
Kumpikin ammattisolisti lauloi osansa varmasti ja ammattitaidolla.

Oopperan kuoro kantoi valtavan urakan. Se oli näyttämöllä lähes koko ajan ja suoriutui tehtävästään loistavasti. Puutteena vain miesäänien vähyys ja äänien heikkous.

"Eipä ole ennen nähty näillä maila"
Riekon lavastus, valot ja puvut häkellyttivät. Lavastuksen suunnitteli Erkki Alajärvi, jonka jälki istuu niin fyysiseen paikkaan kuin itse tarinaan.

Valosuunnittelusta vastaa Kansallisoopperassa työtään tekevä Matti Keränen. Loistavat valoefektit ristin tuloineen ja vaikuttavat näyttämöratkaisut loivat esitykselle jo yksistään upean tunnelman.

Puvustuksesta vastasivat Ritva Starck ja Anna-Mari Kuru. Apulaisohjaus ja koreografia on Pirjo Paavalniemen.

 

7.9.96 Pohjolan Sanomat s.2 - Pentti Jussila (pääkirj.): Riekko on linnuista suurin
Alku, syntymä, otti kyllä turhan lujille. Libreton lukeneena tiesi kuitenkin myös tulevasta ja saattoi paremmin ymmärtää moninaisten maahisten ja haltioitten välttämättömyyttä Ingan synnyttäessä Mariaa. Muuten olisi pian käynyt niin, ettei koko hommaan olisi päässyt mukaan.

Kokonaisuus oli sitten jotakin sellaista, että kömpelösti ilmaistuna voin vain kumartaa syvään ja hartaasti väelle, joka tuon kokonaisuuden on luonut ja meille antoi - yhtä hyvin ammattilaisille kuin satapäiselle amatöörien tokalle.

Puhun tietenkin Riekosta, Äkäslompolon Velhoniemen oopperasta. Kokemus oli jotenkin ainutlaatuinen - ainakin sellaiselle, joka ei ollut nähnyt edellistä, Velhoa.

Mitään vastaavaahan ei voi löytyä koko maasta - siis miljöön perustaa: Tummassa iltayössä häämöttävät tunturit, järven himmeä kajo, ja siihen pistävää niemeä. Siinä ei ole ihmisen aikaansaannosta vielä muuta kuin nurmikenttä. Jos haluaa niin mikäpä ettei siitäkin löydy symboliikkaa.

Tästä lähtee koko Riekon idea. Vaikka toteutuksessa on äänen ja valon myötä mitä nykyaikaisin tekniikka, niin silti se rakentuu luonnon varaan, hyväksyy sen kaiken perustaksi. Erkki Alajärvi on ymmärtänyt syvästi Riekon sisimmän olemuksen. Hän on tehnyt lavastuksen juuri Velhoniemeen ja Riekkoon, Uuttu-Kallen tekstiin ja Saastamoisen säveliin. Tekisi jopa mieli tulkita, että tämä pätee toisinkin päin: tekstiä ja musiikkia on tehty lavastukseen (liian väritön sana tähän yhteyteen). Järven käyttö elävine tulineen on hyvä idea. Sitä myöten tulevat ryöstäjät ja raiskaajat, uudet ajat ja tavat, myös esivallan kaavussa ja kirkon kasukassa.

Mutta mikä mies oikein on Kalervo Uuttu? Hänen tekstinsä ovat omassa erikoisuudessaan myös kirjallisesti merkittäviä, muodoltaankin, mutta tietenkin ennen muuta sanomansa kautta. Uuttu hyödyntää runoilijana myyttejä niin, että niiden täytyy olla osa häntä. Hän on maahinen, haltia, velho, oikea lovinoita. Enimmäkseen myytit ovat saamelaisperäisiä, mutta myös yleisemmin suomalais-ugrilaisia ja - niin kuin kaikki maailman myytit - myös ihmiskunnan yhteistä perintöä.

Intohimoinen paneutuminen etnologiaan ja suomalais-ugrilaiseen perinteeseen kuuluu Ilpo Saastamoisen sävelistä (niin kuin kuului jo Velhossa ja Tulinuolessakin).

Parempi olisi jättää arvioinnit ammattikriitikoille, mutta jotakin sentään. Joukko-kohtaukset hevosineen ja poroineen olivat ylipäätään mahtavia. Markkinoiden hurja meno ei jättänyt toivomisen varaa, vanhan ja uuden ajan rinnaikkainolo risti- ja seitariveineen pani selkärankaan muutaman ylimääräisen värähdyksen.

Silti voinee kuitenkin kysyä, onko joukkoa pakko käyttää aina, jos se on olemassa. Kuinka paljon aidompi ja aitoudessaan tehokkaampi jännite olisi syntynyt, jos Piera olisi hiipinyt yksin seitansa luo katumaan kirkon papilta ottamaansa kastetta?

Oma paradoksinsa on joukon hurjassa vauhdissakin. Se lienee teatterin kannalta välttämätöntä, mutta on tietenkin täysi vastakohta luontonsa kanssa siivosti eläneelle lapille. Vieressä istunut työkaveri irvistelikin, kuinka tälle kotakentälle on sattunut kovin vilkasveristä väkeä...

Nämä(kin) huomautukset jäävät kokonaisuuden kannalta aivan olemattomiksi sivu-heitoiksi. Mutta tietenkin meillä katsojillakin on poisluovuttamaton oikeus käydä vuoropuhelua näkemämme kanssa. Sisällön me koemme niin kuin koemme. Jokainen löytäköön oman riekkonsa.

Myytti on aina tosi, se kun syntyy meissä itsessämme. Väljästi tulkiten Riekon historiallisetkin puitteet ovat totta. Oivallus pirkkalaisilmiön varhaisuudesta, kirkon papin ja kuninkaan voudin eräänlaisesta esiasteesta raamittaa sopivasti kokonais-kehityksiä.

Mutta ennen muuta Riekko on historiaa sen kokonaismerkityksessä, entistä, nykyistä ja tulevaa, luotaa ihmisen olemassaoloa, asettaa sen kaikkein tärkeimpään kehykseen, luontoa vasten.

Se mitä ympärillä on tapahtunut ja tapahtuu, tuo oman alakulonsa: "Tanssikenkä on keveämpi, heinäkengässä on ajan paino".

Ei lappi silti lannistu. Se osaa kaiken markkinapaineen keskellä panna asiat tärkeys-järjestykseen, huumorillakin: "Kelpas kyllä hopearaha, mutta ei koskenut kontti-luihin..."

Pirkka Pirkkalaisen, etelän ryöstämän Maria-neidon, sielu kuolee, mutta toivo jää. Marian poika, jossa on puolet lantaa, puolet lappia, on säilyttänyt riekon valkean lapsen uskon. Velho vaipui itse "lovi-unheen", mutta kätki pojalle laulut riekon höyheniin, elämän peruselementit, maan, veden, tulen ja ilman laulut.

 

8.9.96 Lapin Kansa s.2 - Heikki Tuomi-Nikula: Menninkäisten enkeli
Olin mykistynyt Riekko-oopperan esityksen jälkeen. Ihastuksesta, riemusta ja siitä onnen tunteesta, että tällainen on mahdollista täällä, kaukana, tunturin takana.

Täpötäysi katsomo oli jo tyhjentynyt. Jäljellä oli näyttämöllä loimottava nuotio, järveltä nouseva usva, kuun sirppi tähtikirkkaalla taivaalla ja tanssivat revontulet.

Ison Ylläksen jyhkeä muoto ei enää erottunut pimeästä yöstä, mutta sen läheisyyden aisti. Samalla tavalla kuin aisti kaiken sen, minkä äsken oli nähnyt, ennen koetuksi, ennen eletyksi.
Riekko. Se on Velhon työtä.

Lappilaisia moititaan riitaisiksi yhteiseen nuotioon pissaajiksi. Varmasti siinä perää onkin. Kannattaa muistaa, että on myös toisenlainen Lappi. Yhteen puhaltava, aikaan saava, itsestään terveellä tavalla ylpeä, peloton. Kun johonkin ryhdytään, silloin tapahtuu ja tapahtuu usein sellaista, jota ei missään muualla.

Velho-ooppera oli siitä huikea esimerkki. Ne 20 000 ihmistä, jotka sen näkivät kertovat yhä tunturin takana kokemastaan ihmeestä. Sillä ihme se oli, satojen ihmisten yhteistyön tulos, jossa tahto kertoa tarina ja tahto tehdä yhdessä olivat käsin kosketeltavasti läsnä.

Riekko on Velhon perillinen. Siinä ovat samat elementit, mutta entistä hallitumpana, sykähdyttävämpänä. Kun esitys on ohi, on pakko istua ja sulattaa näkemäänsä. Vaikka näyttämön valot ovat sammuneet, esitys myllertää kokijansa sisikunnassa. Mikään Hollywoodin elokuva tai kansallisoopperan esitys ei voi tarjota Velhonniemen kokemusta.

Riekko kertoo vanhasta Lapista, joka joutuu vieraiden polkemaksi. Neitsyys menee, tilalle tulevat uudet jumalat, raha ja tavara, uusi laki ja uusi järjestys.

Katsomossa kauhistellaan vieraiden tuomaa tuhoa milloin minkäkin "hyvän" nimissä. Sen, jota kutsutaan sivistykseksi. Tuo "sivistys" on ollut raakaa valtapolitiikkaa, ja on.

Emme ole niistä ajoista sivistyneet mihinkään. Edelleen se, jolla on pisin miekka, lähettää joukkojaan valtaamaan itselleen uusia alueita. Jumalia vaihdetaan, pakanoita kuritetaan, vastarannan kiiskejä telotetaan, kulttuureja tuhotaan.

Yhtäläisyyksiä nykypäivään Suomessakin voi nähdä. Mitä muuta Euroopan unionin harmonisoiva lainsäädäntö on kuin erilaisuuksien hävittämistä, omatoimisuuden murentamista, ruoska- ja porkkanavaltaa.

Tuon perinteisen voimankäytön rinnalla toimivat korskeimpina markkinaosuuksia kasvattavat suuryritykset. Ne tekevät useimmiten likaisen työn maissa, jotka vielä ovat sillä tavalla sivistymättömiä, että ne eivät tunne kännyköitä, Coca Colaa, Nestlen äidinmaitovastiketta, amerikkalaisia savukkeita tai skottilaista viskiä.  

Riekon tekijät eivät ole sortuneet alleviivauksiin. Katselijalle annetaan vapaus siivittää itse omat ajatuksensa.
Niin rusentava kuin vieras valta onkin, se ei voi sittenkään nujertaa. Esityksestä tullaan pois pää pystyssä.

Näkemisen jälkeen teki mieli halata kiitokseksi jokaista tekijää. Uuttu-Kallea uljaasta tekstistä, Alajärven Erkkiä mahtavasta lavastuksesta, Keijo Kupiaista ohjaustyöstä jossa hän mestarillisesti hallitsee suuret joukot ja pienet yksityiskohdat, Ilpo Saastamoista musiikista ja koko solistikaartia erikseen nimiä mainitsematta. Ja nyt solisteiksi haluan nostaa koko sen joukon, joka on tämän esityksen saanut aikaan lipunmyyjiä ja lätynpaistajia myöten.

En epäile hetkeäkään etteivätkö yeisötavoitteet täyty, satoi tai paistoi. Riekkoa tullaan katsomaan etelästä asti, sillä sikäläisille se on todellista eksotiikkaa joka kuitenkin on paljon enemmän. Erityisesti sitä voi suositella lappilaisille. Ylläksellä on mahdollisuus nähdä pala omaa historiaamme, joka on esityksenä yhteistyön, talkoohengen ja osaamisen riemuvoitto.

 

12.9.96 to Iisalmen Sanomat - Heikki J. Ollikainen:
Kalle Fält paneutuu seuraavaksi Kalevala-projektiin  -  Kesä Riekon kanssa on takanapäin
Tämän syksyn viimeinen Riekko-oopperan esitys Kolarin Äkäslompolossa alkoi sunnuntai-iltana kello 22. Kuuden varsinaisen ja yhden kenraaliharjoitusesityksen kävijämäärä ylitti 10 000 rajan.

Iisalmelainen Kalle Fält lauloi oopperassa pirkkalaisen verottajapäällikön roolin. Pienenä episodina mainittakoon, että sukututkimuksissa on paljastunut Kallen esi-isien sukupolvien takaa toimineen todella pirkkalaisina veronkantajina.

Tässä Kallen tunnelmia ennen viimeistä esitystä.

- Kalle Fält, millaisia ovat olleet Riekon esityspäivien työrupeamat? Roolisi kun ei maallikosta näytä kovin pitkältä.
- Yleensä tulemme tänne Velhonniemeen jo pari-kolme tuntia ennen esityksen alkua. Pukeutumiset, maskeeraukset, stemmojen kertaukset ja kaikkinaisten yhteisten asioitten valmistelut vievät sen ajan aivan tarkkaan.

- Itse esitys kestää sitten kolmisen tuntia ja sitten menee tunnin verran katselijoiden kättelyissä ja keskusteluissa ja pitäähän ne paikat ja tarpeisto järjestellä seuraavaa päivää varten. Joten kyllä jokainen esityskerta teettää reilun normaalityöpäivän eli kahdeksan tunnin työrupeaman. Harjoituksiin ja viimeistelyihin kulutettujen päivien työtunteja ei kannata laskeakaan. Paljon aikaa käytettiin kuitenkin.

- On varmaan tiettyjä asioita, jotka ovat osaltaan auttaneet ahertamaan Riekon esitykset loppuun saakka täysillä?
No, tämähän on ollut erittäin haastava ja mielenkiintoinen työ, joka on pitänyt välillä hyvinkin tiukoilla. Ilta illan jälkeen tullut myönteinen, spontaani palaute on osaltaan auttanut taas seuraavan päivän ponnistuksissa. Meitä on yli 200 ihmistä tässä porukassa, joten on helppo saada tukea tarvittaessa ja auttaa toisiamme. Velhonniemen ainutlaatuisesta maisemasta on ollut helppo ammentaa lisäpotkua.

- Kun maanantain aamuyöstä viimeinen tämän kesän Riekko on ohi, mitä silloin liikkuu Kallen mielessä?
- Koska tämä ooppera on vienyt niin täysillä mukaansa jo usean viikon ajan, uskon ensimmäisenä vapaapäivänä tulevan jonkinmoinen totaalisen tyhjyyden tunne. Onneksi pääsen kiireettömästi lepäämään ja latautumaan kotiin Iisalmeen.

- Lepo- ja latautumisaikasi taitaa kuitenkin jäädä rajalliseksi?
- Syyskuun lopulla tartun sitten täydellä teholla uuteen Kalevala-projektiin Iisalmessa. Siitä voinen kertoa tarkemmin yläsavolaisille syksyn mittaan.

- Voisitko Kalle kuvitella, että joskus joku Velho-Riekko-Käärme -trilogian tapainen musiikillinen spektaakkeli syntyisi yläsavolaisin voimin jonnekin Iisalmen seudulle?
- Ajatus tuntuu kyllä huikealta, muttei aivan mahdottomalta. Se vaatii kuitenkin hyvin laajaa ja varmaa sitoutumista sadoilta ihmisiltä sekä riittävän voimakkaan ja monipuolisen perustiimin. Mukana tulisi olla ainakin mainosihmisiä, matkailualan guruja sekä tietysti itse taiteen luojia, tuottajia ja ohjaajia.

- Ja tietysti itse sisältöjen tulee lähteä syvältä yläsavolaisesta maaperästä ja perinteestä, voimakkaasti vaikuttaneista tapahtumista, omilta juurilta.

 

13.9.96 pe Kotimaa / Kristillinen viikkosanomalehti, > Kulttuurisisältö s.12
Vilho Vähäsarja (Kuvat Jaakko Alatalo): 
Riekko-oopperassa laulettiin väkevästi saamelaisten asemasta
Valtaapitävien ja vähemmistön välinen jännite nousi keskeiseksi asiaksi Riekko-oopperassa, jota esitettiin runsaan viikon ajan Äkäslompolossa. Ooppera oli talkooväen kokoon puristama valtaisa työ, jota varten ei laskettu ajokilometrejä eikä harjoitustunteja.

Riekko-ooppera seurasi Velho-oopperaa, joka myös oli pääosaa esittäneen Kalervo Uutun kirjoittama.

Tällä edistyksellisellä kansanoopperalla oli sanottavaa tällekin ajalle.
"Onhan oireellista, että kirkkohallitus haluaa uudet lausunnot kaksikielisten seura-kuntien perustamisesta saamelaisalueelle, kun niiden tarpeellisuuden pitäisi olla päivän selvä", jutun kirjoittaja Vilho Vähäsarja kommentoi. 

s.12       Vilho Vähäsarja:
Riekko-ooppera oli talkootyön voimainnäytös - Edistyksellistä kansanoopperaa.
Riekko-ooppera oli valtaisa voimainponnistus, oikea talkoolaisten taidonnäyte. Mutta työ kannatti. Vaikuttavan taiteellisen annin lisäksi ooppera herätti kysymään, miksi saamelaiset yhä joutuvat väistymään enemmistön tieltä.

Libreton kirjoittaja Kalervo Uuttu eli Uuttu-Kalle on vuosien takaa turisteille tuttu nokinaama lappalainen, joka ei ulkoasullaan ja jutuillaan saavuttanut ainakaan saamelaisten suosiota. Onneksi Uuttu-Kalle on parantanut tyyliään. Hän on kirjoittanut jo toisen kansanoopperansa Riekon, jossa hän antaa jo jotakuinkin oikean kuvan saamelaisten historiasta. Ensimmäinen oli Velho.

Riekossa puhutteli erityisen ajankohtaisena valtaapitävien ja vähemmistön välinen jännite, joka oli puettu Ruotsi-Suomen kruunun ja saamelaisten väliseksi törmäykseksi. Mielenkiintoisena lisänä oli myös kirkon käännytystyöstä kärkevästi esitetty dramaattinen välikohtausten sarja, jossa Taisto Polvi hoiti mallikkaasti  punaisiin puetun papin roolin.

Saamelaiset joutuvat yhä väistymään
Kuun kelmeässä loisteessa, kun valonheittäjät loihtivat Lapin kodan eteen milloin menninkäiset milloin kansanjoukot  mammuttimaisten lavasteiden sekaan, en voinut välttyä, ajatukselta, että mikään ei ole muuttunut sitten kirkon ja kruunun vallan päivien. Yhä lanta lakaisee saamelaiset lattian alle.

Tämä sanoma oli uutta Uuttu- Kallea ja edistyksellistä kansanoopperaa. Onhan oireellista, että kirkkohallitus haluaa uudet lausunnot kaksikielisten seurakuntien perustamisesta saamelaisalueelle, kun niiden tarpeellisuuden pitäisi olla päivänselvä. Vähemmistölle pitää taata oikeudet tämän päivän kirkossa jo uskonpuhdistuksen periaatteitten pohjalta,
- Uuttu-Kalle puki asian sanoiksi: "Jo vain on kumma jumala, ko ei ymmärrä ko ruottia."         

Talkootyölle hatunnosto
Musiikki ei tehnyt samanlaista vaikutusta kuin puvut, tanssit, valaistus, joukko-kohtaukset ja oopperan sanoitus. Musiikillisesti Riekko noudatteli samoja folkloristisia linjoja kuin Velhokin. Olisin kaivannut enemmän liittymiä saamelaisten joikuperinteeseen.   

Ilpo Saastamoinen ei ollut päässyt tarpeeksi irti Velhon junnaavista sävelkuluista. Ehkä trilogian kolmannessa osassa, Käärme-oopperassa, kuulemme jo vaihtelevampia melodioita.

Luoteis-Lapin ihmisten taiteelliselle suuryritykselle nostan hattua ja korkealle nostankin. Talkootyö oli valtaisa viime talven ja kesän aikana. Ooppera vaati satojen ihmisten täyspainoisen antautumisen. Katsojia kertyi tänä syksynä noin 10 000. Missä muualla Suomessa tähän ylletään?

Viime viikonvaihteessa Riekko nähtiin viimeistä kertaa tänä vuonna, mutta kahtena seuraavana vuonna sitä esitetään jälleen Äkäslompolossa. Tavoitteena on, että vuonna 2002 esitettäisiin trilogian kaikki osat.

 

 

1997:

RIEKKO-OOPPERA 1997(esitelehti):
s.2         Suojelijan tervehdys
Viime syksynä ensi-iltansa saanut Riekko-ooppera esitetään jälleen tulevana syksynä Yllästunturin maisemissa.

Riekko-oopperan tarina jatkuu siitä mihin Velho-ooppera jäi kaksi vuotta sitten. Riekko-ooppera kertoo entisistä ajoista, mutta silti ajankohtaisista asioista - kriiseistä ja murroksesta, syntymästä ja kuolemasta.

Neljänä alkusyksynä kymmenettuhannet katsojat ovat kokeneet unohtumattomia hetkiä Äkäslompolon Velhoniemessä, kun siellä on esitetty oopperaa, oopperaa, johon osallistuu esiintyjiä ei vain Kolarista, vaan miltei jokaisesta länsikairan kannasta.

Tämä oopperaprojekti on vertaansa vailla oleva voimannäyttö, jonka aihe on sidottu paikkakuntaan, mutta sanoma kaikkia rajoja ylittävä.

Jo Velho-oopperaa pidettiin oivallisena esimerkkinä Lapin korkeatasoisesta kulttuurituotannosta ja palkittiin vuoden 1995 Lapin läänin taidepalkinnolla.

Riekko-oopperaa esitetään jälleen tänä syksynä samalla suurenmoisella luonnon näyttämöllä, kun aikaisempina vuosina.

Viime vuonna Riekko-oopperaa kävi katsomassa 10 000 katsojaa ja toivon tänäkin vuonna paljon tyytyväisiä katsojia - läheltä ja kaukaa.

Tämä kulttuuria ja matkailua yhdistävä toiminta ansaitsee paljon kiitosta. Velho-ooppera ry ja kaikki muut taustavoimat tekevät niin kulttuuria kuin myös työllisyyden kannalta arvokasta työtä.

Toivon menetystä järjestäjille. Toivotan yleisön tervetulleeksi Riekko-oopperaan.
Hannele Pokka

s.2         Riekko kutsuu sinut tunturioopperaan
(Kuva: Helmikuussa riekkolaiset saivat erikoisen kokemuksen, kun he esittivät teoksen markkinakohtauksesta osia lumihangessa Ylläksellä vierailleille ulkolaisille matkanjärjestäjille.)

Hyvän yhteistyön ja tinkimättömän harjoittelun lopputuloksena olemme onnistuneet luomaan aidon lappilaisen tuotteen, jonka alkuvoimaisuus takaa sen jatkuvan suosion.

Sen tekemisen into näkyy sekä osaamisena että taiteellisena lopputuloksena. Tässä meitä auttavat juuri oikeat ammattilaiset ja maan innostuneimmat harrastajat. Olemme, ja hyvällä syyllä saammekin olla, ylpeitä tekemisistämme.

Kuusi vuotta sitten lähtiessämme tähän urakkaan olimme tiennäyttäjinä ja rohkaisimme näin tekemisillämme muitakin luottamaan omiin kykyihin ja luovuuteen.

Luomisvoimaa näillä seuduilla on riittämiin, kun vain saamme keskuudestamme uskaliaat ja energiset ihmiset tarttumaan ohjaimiin.

Koska työ vaatii paljon, jaksaakseen he tarvitsevat ympärillä olevien ihmisten kannustusta - tämän kun vielä oppisimme!

Tarjonta ohjelmapalveluissa on kirjava. Kokemus kuitenkin osoittaa kansan tarvitsevan erilaisia "sirkushuveja", mutta vain tasokkailla ja aidoilla on kysyntää.

Neljä oopperakesää ovat osoittaneet, että tunturin oopperat Velho, Riekko ja tuleva Käärme ovat tulleet jäädäkseen ja ovat luoneet alueelle yhden korkeatasoisen kulttuurisesongin.

Kalervo Uuttu - tunturin suuri pienimies ei jätä sanoituksellaan ketään kävijää kylmäksi. Meille esiintyjillekin jokainen näytös antaa mielihyvää ja vahvistaa tietoisuutta juuristamme.

Vuosien yhdessäolo, yhdessä oppiminen on opettanut meille vuorovaikutuksen merkityksen sisäisessä kasvamisessa. Näin me osaltamme kylvämme siementä ympäristöön elääksemme paremmin omissa yhteisöissämme.

Oopperat ovat opettaneet meille mukana oleville, miten kauniin asuinsijan kaikkine vuodenaikoineen olemme saaneet. Meidän lappilaisten tehtävä on varjella tätä kauneutta.

Vieraamme tulevat Lappiin etsimään jotain sellaista, mitä muualta ei löydy. Sen vuoksi tarjotkaamme heille vain aitoa, tasokasta ja omasta ympäristöstämme kumpuavaa kulttuuria.

Helmikuussa meillä oli ilo esittää ulkolaisille vieraille osia Riekon markkina-kohtauksesta lumimaisemassa. Se oli erikoinen kokemus sekä meille esiintyjille että vieraille.

Tämä tapahtuma sai myös mielikuvituksen liikkeelle - miksemme tekisi joskus tulevaisuudessa myös Lumioopperaa!?

Kokemus antoi myös varmuuden siitä, että meidän tulee entistä enemmän yhdistää voimavaramme eri tapahtumien kesken, sillä näin voimme parhaiten tehdä Lappia ja lappilaisuutta tunnetuksi.

Ensi-iltaan 29. elokuuta lähtee tämän lehden mukana Teille Riekon kutsu. Olemme valmiit tekemään illastanne ikimuistoisen, lämpimän ja sykähdyttävän kokemuksen.

Tervetuloa, hyvä yleisö - Lappiin ja Riekko-oopperaan!
Hilja Liimatainen Velho-ooppera ry:n pj

s.3         Oopperatrilogian ohjaaja Keijo Kupiainen: RIEKKO -97 SAAVUTTANUT PUOLIMATKAN KROUVIN
Tunturioopperoiden ohjaaja Keijo Kupiainen toteaa Riekon lentäneen jo puolimatkan krouviin, josta on hyvä jatkaa.

Alkuvuodesta 1992 alkoi Velho-oopperan toteutuksen hahmottelu. Siitä on siis melko tasan viisi vuotta. Velhon ensi-ilta oli elokuussa -93 ja sitä esitettiin kolmena peräkkäisenä kesänä.

- Alun perin ei meillä tekijöillä ollut muuta tavoitetta kuin tehdä elämämme ooppera tunturiin yhden ainokaisen kerran ja siitä poikki. Kuitenkin oopperan tekemisen innostus oli syttynyt ja kun samalla taloudellinen tulos antoi mahdollisuuden jatkaa, niin myös sitten jatkettiin, muistelee oopperoiden ohjaaja Keijo Kupiainen alku-taipaleita. Sitten syntyi ajatus oopperatrilogiasta. Velho-oopperan tarina jatkuu oopperoissa Riekko ja Käärme. Riekko sai kantaesityksensä viime kesänä ja edessä on sen toinen esityskesä.

- Käärmeen tarina on samalla syntymässä ja se on määrä nähdä ensi kerran kesällä 1999, jatkaa Kupiainen. Jos se jatkaa edeltäjiensä menestystarinaa, se tullaan myös näkemään kolmena kesänä. Oopperatrilogia päättyy kaikkien kolmen teoksen sarjaesityksiin kesällä 2002.

- Olemme siis jättihankkeessamme puolimatkan krouvissa. Paljon on tehty, mutta paljon pitäisi vielä jaksaa, viestittää Kupiainen.

HELPOLLA EI PÄÄSE KUKAAN
Ohjaajana Kupiainen ei ole lakannut ihmettelemästä, miten tämä kaikki on edelleen mahdollista. Hän pitää suuren ihmeenä, että esittäjät jaksavat vuodesta toiseen alistaa itsensä viikkoja vaativaan harjoitusrääkkiin.
- Ja ihme on sekin, että yleisö on ottanut meidät niin omakseen, ettei kaikille halukkaille tahdo lippuja riittää, toteaa Kupiainen.

Tämä kaikki kertoo Kupiaiselle siitä, että täysin voimin tehty työrynnistys ja tehtävään paneutuminen on tuottanut tulosta.
- Emme ole päästäneet itseämme helpolla - emmekä yleisöämmekään. Olemmehan haastaneet teidät lämpimistä tuvistanne ja lihapatojenne ääreltä syyskesän myöhä-iltaan ja yöhön jakamaan esityskokemuksen kanssamme, jatkaa Kupiainen.

JOKAINEN ESITYS SUURI SEIKKAILU
Ohjaaja tähdentää, kuinka jokainen esitys on erilainen seikkailu esityksessä läsnäoleville. Jo yksistään luonnonvoimat, säätilat, kuunkierto, revontulet ja tuulet asettavat kaikki aina uuden haasteen eteen.
- Me esiintyjät olemme tottuneet varautumaan miltei kaikkeen, mutta yleisöltämme vaaditaan normaaliin teatteriesitykseen nähden paljon enemmän. Siksi on unohdettava hetkeksi elämäämme kuuluvat mukavuudet, hän viestittää.

Käytännössä se merkitsee pitkospuulankulle istahtamista - kenties sadeviitta harteilla ja on käytävä väliajalla vanhan ajan puuseessä ja lopulta poistuttava esityksestä myrskylyhtyjen valossa sivistyksen pariin.
- Toivomme tietysti, että kaikki se, minkä koettavaksenne tarjoilemme, vie teidät taiteenmaailmaan, jossa tällaisilla asioilla ei ole mitään merkitystä ja että juuri siksi tämä Äkäslompolon yöesitys jättää sieluunne pysyvän jäljen, luonnehtii Kupiainen tulevaa taidenautintoa.

KUKIN TEKEE PARHAANSA
Kupiainen lupaa jokaisen esityksessä mukana olevan tekevän parhaansa, jotta Riekon esitykset elo-syyskuun vaihteessa olisivat elämän energiaa tulvillaan sen kaikissa väreissä.

- Uskon ja tiedän, että Luoteis-Lapin laulajien, tanssijoiden ja muun talkooväen innostus ei ole ehtynyt, vaan tulemme eteenne entistä osaavampina ja raikkaampina, toteaa Kupiainen luottavaisena. Itse hän jää myös suurella innolla odottamaan yleisön kohtaamista tulevan kesän Riekko-esityksissä ja toivottaa jokaisen tervetulleeksi seikkailuun esittäjien kanssa ja jakamaan siten hyvät hetket toisten kanssa.

- Tehkäämme jälleen tapaamisestamme juhlahetki, joka antaa elämäämme merkitystä, toivoa ja ajattelemisen aihetta, viestittää Kupiainen.

> Jatkuu osassa V, Esite 1997 s.4 Musiikin johtaja Kai-Jussi Jankeri: LAULUT AJAN, MAAN JA TAIVAAN